Tarrasukkia

Sellaisia on kuulemma tapana toivotella hedelmöityshoidoissa oleville näillä Intterwebin tanhuvilla, vaikka huonostipa minä niitä tunnen… Meillä on nyt se vaihe, nimittäin tärkein ensin: tänään on istutettu meidän ikioma alkiomme!

Lääkäri sanoi heti oven avatessaan, että ”hyviä uutisia”. Niitähän jo aikanaan ensimmäisessä kirjoituksessani kaipasin! Siinä kyllä leveä hymy tuli kasvoille jo heti ennen kuin ehti edes istua, ja piti puolisoakin paijata, sillä tottakai olimme jännittäneet tulosta kovasti. Viikonlopun aikanahan emme väliaikatietoja saaneet.

Hyvät uutiset olivat lyhykäisyydessään seuraavat: Seitsemästä munasolusta viisi oli hyviä, kaksi ilmeisesti paljastui jotenkin ”tyhjiksi” kuorittaessa. Viidestä peräti neljä hedelmöittyi, joten kyllä meillä aika hyviä soluja täytyy olla! Neljästä sitten oli kasvanut kolme hyvältä vaikuttavaa alkiota. Lääkäri totesi, että näistä kaksi on voitu pakastaa ja yksi istutettaisiin heti (kuten oli suunniteltu, jos kaikki menisi hyvin). Melko lailla samantien siirryimmekin toimenpidesaliin.

Sain taas olla mukana, ja hyvä niin, sillä hetki oli tietysti minullekin hyvin tärkeä. Operaatio oli aika nopea. Yksi vähän ohuen pillin näköinen katetri (tai mikä struutta nyt olikaan?) sijoitettiin kohtuun ja etsittiin sieltä oikea kohta. Sitten kun kaikki oli valmista, naapurihuoneesta tuotiin vielä toisella samannäköisellä vempeleellä alkiomme, ja se vietiin ensimmäisen läpi suoraan oikeaan kohtaan. Hetkessä alkio olikin siirretty – näimme ultraäänen ruudulla pienen pölähdyksen, joka oli kai alkion mukana tullutta nestettä. Itse alkio on toki liian pieni nähtäväksi ilman mikroskooppia. Laborantti viereisessä huoneessa kuitenkin vielä tarkisti, että alkiota ei siellä välineessä enää ollut, joten uskomme ja luotamme että hän on omalla paikallaan kiinni kohdun seinämässä.

Nämä ovat kyllä sanoinkuvaamattoman suuria asioita ja suuria hetkiä. Onni on suuri siitä, että kaikki on tähän asti mennyt näin hyvin ja että meillä pitäisi olla hyvä mahdollisuus onnistua. Nyt pitää vain edelleen koputella kaikkia mahdollisia puita ja pitää sormet ja varpaat entistäkin tiukemmin ristissä, sillä nyt emme voi tehdä enää paljoakaan muuta kuin uskoa ja toivoa ja odottaa. Ensi viikon lopulla olisi suunnitteilla sitten raskaustesti – pitkiä päiviä on taas sitä ennen edessä! Ei tässä silti oikein voi muuta kuin olla hyvällä mielellä. Kävin muutaman tunnin töissä, vaikka keskittyminen oli vähän hankalaa. Kotiin tullessa piti sitten melkein ensimmäiseksi jutella pikkuiselle ja toivoa, että hänellä on kaikki hyvin. Ehkä on vähän aikaista, mutta sanoin silti, että ”täällä on sinun isi”. En ole sitä sanaa ennen tämänkään verran konkreettisesti voinut itsestäni käyttää, ja herkistihän se, kaiken muun ohessa… Aikamoinen päivä, jälleen.

(…)

Kerrottakoon lopuksi vielä, että jännityksentäyteinen viikonloppumme meni aika lailla lepäillessä. Katsoimme elokuvia ja välillä sitten lähetimme lämpimiä ajatuksia klinikalla kasvaville rakkaille pikkuisillemme. Paljon he olivat mielessä. Nyt tiedämme heistä vähän enemmän ja yksi, toivon mukaan, pääsee jo kasvamaan puolison masun lämmössä. Kaikenlaista kolotusta ja kremppaa puolisolla tässä viikonloppuna vielä oli, mutta ymmärtääkseni olo on kuitenkin kokonaisuutena parempi kuin hormonihoitoviikkojen ikävimpinä aikoina (etenkin toimenpidepäivän aamuna kipuja oli paljon). Ja paranee koko ajan.