Kuulostelua

Laskettu aika on ensi viikolla. Vauvamme voi edelleen hyvin ja ilmeisesti kasvaa hyvää vauhtia, mutta sen sijaan hän ei ole vielä osoittanut mitään konkreettisia merkkejä siitä, että hän haluaisi tässä lähipäivinä siirtyä jo katselemaan maailmaa yksiönsä ulkopuolella. Saapa nähdä, koska ja miten.

Olen täällä jo muutamaan otteeseen ihmetellyt Pikkuisemme liikkuvaisuutta, ja se jaksaa ihmetyttää meitä edelleen päivittäin. Kaikenlaista hän keksii. Osa hämmästyksestä taitaa johtua siitä, että vauvan liikkeet kaikesta päätellen näkyvät ja tuntuvat ulospäin tavallista selkeämmin. Usein pystyy jopa melko selvästi vatsan kulloisiakin muotoja katsomalla myös näkemään, missä asennossa hän siellä milloinkin köllii (tai riehuu). Pitkästä aikaa tuli myös varmuuden vuoksi kokeiltua, kuuluisiko hänen pulssinsa ulospäin. En ajatellut, että se välttämättä onnistuisi ainakaan kovin helposti, mutta kun vain painoin korvani masua vasten suunnilleen siihen kohtaan, missä arvelin vauvan keskivartalon olevan, se kuului heti ja selvästi ihan paljaalla korvalla. Rytmi oli (kuten asiaan kuuluu) sen verran nopea, että se erottuu äidin pulssista vaivatta. Aika hurjaa! Oletteko muut, meitä pidemmällä olevat kuulleet vauvan sydämen noin?

Vähän hurjaa, vaikka tietysti valtavan hienoa ja innostavaa, on tietysti myös tämä vaihe, jossa olemme. Elämä muuttuu ja perheemme saa uuden jäsenen aivan pian. Pienimmät vaatteet ovat järjestyksessä, hoitoalusta ja sänky valmiina, sairaalakassi jokseenkin valmiiksi pakattu. Yhä konkreettisemmaksi tulee ajan kuluessa – ja vauvan sykettä kuunnellessa! – että ihan kohta se pitkään odotettu hetki on tosiaan totista totta. Sitä on kuvitellut moneen kertaan, eikä se silti varmaankaan monessa kohtaa ole mitään, mitä olisi osannut kuvitella. Uusi ihminen, uusi perheenjäsen, ja elämäni muuttuu lopullisesti. En ole tavannut häntä vielä, vaikka jotakin hänestä jo tiedän ja olen hänelle jutellut, mutta varmaa on, että hän tulee olemaan tärkeä osa elämääni niin kauan kuin tällä planeetalla olen. Ihmeellistä, valtavan hienoa ja innostavaa, vähän hurjaa tämäkin. Lapsi ja hänen hyvinvointinsa tulee olemaan minun (ja vaimon, tietysti) vastuulla, mutta samaan aikaan minusta tulee monin tavoin riippuvainen pienestä tulokkaasta, vaikka hän ei mitään erityistä sen eteen tekisi. Eikä teekään, on vain.

Sattumalta yöpöydällä on nyt kesken muun muassa vanhemmuutta (vaikeissakin tilanteissa) käsittelevä Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu, jossa yksi päähenkilöistä toteaa vauvaikäisestä tyttärestään näin: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Hän taisi sanoa sen paremmin kuin olisin itse osannut, mutta olen vielä jatkanut asian pohtimista pidemmälle sen jälkeen kun nuo rivit luin. Tuleeko lapsestani onnellinen? Kuinka paljon minä voin sen eteen tehdä, kuinka paljon riippuu hänestä itsestään, muista, sattumasta? Miten se kaikki lopulta vaikuttaa minun elämääni, vaikka se ehkä on itsellenikin nyt toissijainen asia? Kuten usein viimeisten parin vuoden aikana, olen taas ehkä keskimääräistä kookkaampien asioiden äärellä.

Viime vuoden maaliskuussa, kun kaikki oli kesken ja ensimmäinen hoitoyritys epäonnistunut, kirjoitin tänne: ”Uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin.” Tällä tietoa ennuste ja lupaus on voimassa…

Unia ja näkyjä

Tässä muutama päivä sitten näin ehkä ensimmäistä kertaa unta vauvastamme. No, en muista läheskään kaikkia uniani, mutta tämä taisi joka tapauksessa olla ensimmäinen kerta jonka varmasti muistan. Se on siinä mielessä yllättävää, että vauva tottakai on mielessä paljon – luulisi asian tulevan uniinkin sitten usein, mutta näin ei ole ollut. Muistelisin, että silloinkin kun vaimokulta on ollut mukana unissani, hän ei ainakaan useimmiten ole ollut raskaana. Kysyin asiasta häneltä myös, eikä hänkään ole juuri nähnyt vauvaunia. Erikoista, hänellä vauva on varmasti mielessä vielä enemmän, kun Pikkuinen on koko ajan mukanakin. Voiko asia olla niin selkeä, ettei alitajunnalla ole mitään siihen liittyvää käsiteltävää? Mitenkäs teillä muilla jotka olette meitä edellä, oletteko nähnyt paljon vai vähän vauvaunia odotusaikana?

Niin, itse uni oli erikoinen ja epälooginen, kuten unet kai yleensä ovat. Muistan, että jostain syystä ilman sen suurempia unessa annettuja selityksiä vaimo ei ollut kertonut minulle synnytyksestä, vaan oli käynyt sairaalassa yksin. Uni sijoittui ehkä viikko tämän jälkeiseen aikaan, jolloin vasta ensimmäisen kerran tapasin lapsen jossakin kaupungilla/ulkona. Hän oli äitinsä kanssa vaunuissa (jollaisia meillä ei ole). Sain ottaa hänet syliini, ja katsoin häntä silmiin. Vauva ensin arasteli, kai siksi kun emme olleet tavanneet, mutta kohta hän katsoi takaisin. Ihan kaunis vauva hän muistaakseni oli. Erikoista kyllä, hän osasi jo joitakin yksittäisiä sanoja, ja kävimme siis vielä jonkinlaisen keskustelun, mutta en herättyäni enää muistanut sitä tarkemmin.

Myöhemmin tällä viikolla ”näin” vauvan pitkästä aikaa vähän konkreettisemmin, kun kävimme neuvolassa. Muuten käynnistä ei erityisempää, kunhan mittailtiin ja kyseltiin vointi, mutta neuvolan täti varmuuden vuoksi ultrasi Pikkuisemme, kun käsin koettelemalla ei päässyt ihan tarkkaan varmuuteen, miten päin hän on. No, pää alaspäin siellä ollaan kuten pitikin, ja ehkä toivon mukaan hän pysyy niin, vaikka muuten kyllä edelleen liikkuu paljon. Vähintäänkin kääntelee kylkeä, kuten neuvolan täti sen muotoili, ja huitoo raajoillaan ja siirtelee niitä eri puolille yksiötään. Tänäkin aamuna oli taas vilkasta. Vauvan näkeminen on nyt vähän erilaista kuin alkuraskaudesta, kun hän ei lähimainkaan enää mahdu kuvaan kokonaan, vaan pitää kurkkia yksi kohta kerrallaan. Tuossa on pää, tuossa sykkii sydän, siinä vieressä kulkee selkäranka…

Reilu kuukausi laskettuun aikaan. Eli taas jännitys tiivistyy, kuten tässä matkan varrella muutamaankin kertaan.

Historiaa ja tulevaa

Tässä vaiheessa, kun ensimmäisen oman lapsen syntymä lähestyy – niin kai uskaltaa sanoa! – on helppoa ja varmaan aika luonnollista päätyä miettimään myös omaa historiaa. Vanhempieni ullakon kätköistä on löytynyt muutamia varhaislapsuuteni leluja, mikä on ollut aika jännää ja vähän herkistävääkin, sekä yksi vauvanvaatekerta, jonka Pikkuinen sitten perii isältään. Sieltä löytyi myös jotakin, mistä äitinikin yllättyi: äitiyspakkaus, jonka hän sai minua odottaessaan. Kuten kuvasta näkyy, graafinen suunnittelu on hieman muuttunut vuosien varrella, mutta periaate ja monilta osin ihan konkreettinen sisältökin on yllättävän pitkälti samankaltainen kuin vuonna 2015. Kiinnostavaahan tätä oli tutkia. Siellä on siis ollut tietenkin vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita, pesuvälineitä – poikkeuksena nykyiseen myös pesuvati.

Samainen äitiyspakkauksen pahvilaatikko oli kuulemma ensimmäinen makuusijani, kuten monilla viime vuosikymmeninä syntyneillä suomalaisilla. Me löysimme kuitenkin samalla joulun ajan vierailulla vanhempieni luota säilytyskäytössä olleen melko samankokoisen puukopan (se on ehkä ollut viljavakka tms. joskus kauan sitten), josta on tarkoitus askarrella meidän lapsemme ensimmäinen sänky. Hän ei siis tällä tietoa tule nukkumaan pahvilaatikossa.

Tässä samalla tietysti odotetaan tulevaa ja jännitys tiivistyy, kun laskettuun aikaan on enää noin 7 viikkoa. Vauvan on viimeisimmässä tarkastuksessa arvioitu jo ylittäneen kahden kilon rajan. Hän ei juuri välitä siitä, että tila yksiössä käy yhä ahtaammaksi, vaan potkiskelee ja kääntyilee edelleen.Välillä sitten aikamoisella myllerryksellä, kun ei ole enää mikään muutaman sadan gramman rääpäle. Kuten näille viikoille ilmeisesti kuuluu, Pikkuisella on myös hikka aika usein.

Olemme pohtineet tulevaa synnytystäkin aiempaa enemmän, sillä joulukuuhun on osunut synnytysvalmennus sekä tapaaminen puolison löytämän doulan kanssa. Nyt olen taas vähän enemmän perillä siitä, mitä siihen suureen päivään voi kuulua, ja miten vaimoni toivoisi sen sujuvan. Tietysti olemme molemmat varautuneet myös siihen, että luonto voi muuttaa suunnitelmat, mutta melko levollisin mielin olen, kun vähän kuitenkin tietää mihin varautua.

Hankintojakin on tehty. Pienimmän vauva-ajan vaatteet alkavat olla aika lailla valmiudessa, pestynä ja kaapissa odottamassa käyttäjää. Hoitoalustan vielä tarvitsemme.

Nyt kuitenkin vielä odotetaan. Toivon mukaan vauva malttaa vielä ainakin muutaman viikon kasvella yksiössään, sitten saa tulla koska haluaa. Sitä ennen vaihtuu vuosi, eli hyvää uutta vuotta kaikille! Meille alkavasta vuodesta 2016 lienee kyllä tulossa hyvin erityislaatuinen.

Urheilua

Vauva-arki on taas vähän lähempänä, ja se on konkretisoitunut myös täällä kotonamme. Vaimon ystävä toimitti meille kaksi jätesäkillistä heillä jo tarpeettomaksi jääneitä vaatteita, leluja ynnä muuta Pientämme odottamaan. Lajittelimme ne järjestykseen, mikä varsinkin pienimpien vaatteiden kohdalla on tietysti aika herkistävää hommaa. Viikko sitten kävimme myös pienellä reissulla, jolla minäkin tulevan isän oikeudella halusin tehdä tulokkaalle pari pientä hankintaa: villasukat, hän kun syntyy talviaikaan, ja tarkkaan valittu ensimmäinen pehmolelu. Tuntui kyllä aika hienolta tehdä nämä hankinnat. Ne on nyt talletettu kaappiin odottamaan omistajansa saapumista.

Olen aiemmin kertonut vauvan liikkeistä, ja nehän toki tuntuvat viikko viikolta entistäkin selkeämmin, kun Pieni kasvaa. Vaikka hän on vasta ehkä vajaan puolen kilon kokoinen, hän saa halutessaan jo melkoisen myllerryksen aikaiseksi. Välillä vaimoa alkavat suorastaan naurattaa Pienen jumppasessiot. Hän vaikuttaa aktiiviselta piltiltä, ja on keksinyt jo kaikenlaisia urheiluita siellä yksiössään. Välillä hän vaikuttaa tekevän kuperkeikkoja, välillä potkii harvakseltaan, välillä tiheämmin, ja välillä liikkeistä ei näin ulkopuolelta oikein tahdo saada selvää. Jotkut kuvaavat liikkeitä tässä vaiheessa (ja myöhemmässäkin) jonkinlaiseksi kuplimiseksi, mutta meidän kohdalla se vaikuttaa kyllä selkeämmältä. ja monet potkut myös näkyvät ulospäin.

Luin hiljan jostakin kirjasta, että tässä vaiheessa vauvan kanssa voi jo ”leikkiä”, kun huomaa hänen olevan hereillä. Olen sitten kokeillut taputella puolison masua vastaukseksi Pienen potkuille, ja on hän välillä tuntunut ehkä vastaavankin. Hänen liikkeidensä tunnustelu saattaa tosin mennä siinä kohtaa vaikeaksi, kun tulevaa äitiä alkaa taas naurattaa.

Byrokratiatkin alkavat tässä olla mielessä, se vakuutusasia josta viimeksi kirjoitin – kiitos kommenteista siihen – ja pikkuhiljaa myös erilaisten lomien ajankohdat ja niistä ilmoittaminen. Aika menee samaan aikaan kovin hitaasti ja kovin nopeasti tässä ensimmäistä lasta odottaessa…

Vinkataanpa tässä lopussa toisesta blogista kanssaisille ja isyydestä kiinnostuneille. Lapselliset miehet -niminen blogi näemmä vinkkasi näistä minun kirjoituksistani, joten vinkkaan tässä sitten takaisin: siellä on muun muassa listaa muutamasta muustakin erilaisesta isyyteen liittyvästä blogista.

Odotusta, odotusta

Varmaan aika monessakin kielessä puhutaan ”odotuksesta” tai jostakin sentapaisesta, kun raskaus on käynnissä. Tokihan se on odotusta ja odottamista hyvin konkreettisestikin, kun luonto onneksi tarjoaa tuon noin yhdeksän kuukauden valmistautumisajan. Siinä on hyvätkin puolensa, vaikka joskus sen oman pienen rakkaan haluaisi syliin jo heti. Sitä kyllä odottaa.

Meillä odotellaan näinä aikoina moniakin asioita, aiheeseen liittyen. Ensinnäkin olisi mukavaa, jos armaani pahoinvoinnit jo hieman helpottaisivat, nyt kun viikoissa ollaan niin pitkällä, että oppikirjojen mukaan hormonimyrskyjen pitäisi vähän hellittää. No, ehkä vähän helpompaa keskimäärin jo onkin, mutta myös hankalia päiviä on edelleen joukossa. Yritän elätellä toiveita, että parempaan päin mennään.

Emme myöskään nyt muutamaan viikkoon ole saaneet juurikaan konkreettisia merkkejä Pienestä, kun neuvolakäyntikin siirtyi tältä viikolta. Pieni ei tietenkään kasvustaan huolimatta vielä ole niin suuri, että tuleva äiti voisi tuntea hänen tanssinsa ja potkuharjoituksensa. Siihen menee vielä viikkoja. Voi kai lähinnä olettaa, että hän voi edelleen hyvin, koska erityisiä merkkejä muustakaan ei ole. Mukavaa olisi kuitenkin vaihteeksi saada asiasta vähän tietoakin. Toivon mukaan ensi viikolla saamme. Eli sitäkin odotetaan…

Ja täydennykseksi juuri nyt odottelen vaimoa kotiin kuntosalilta. 🙂

Vertailua

Olen huomannut kehittäneeni uuden harrastuksen: kun näen kaupungilla liikkuessa, tai vaikka liikennevälineessä istuessa, vanhempia pienten lasten kanssa, saatan ryhtyä (muka huomaamattomasti) tarkkailemaan ja vertailemaan heitä. Näyttääkö lapsi äidiltään/isältään? Tai kummalta enemmän, jos molemmat ovat paikalla? Onko heillä samoja eleitä tai sanavalintoja? Ehkä olen saattanut joskus tehdä tällaista ennenkin satunnaisesti, mutta viime aikoina se on ollut selvästi yleisempää ja tietoisempaa.

Arvelisin, että tämä ei ole sattumaa. Tietysti vauva- ja lapsiasiat kiinnostavat nyt tavallistakin enemmän, kun tässä odotusvaiheessa ollaan ja viikot laskettuun aikaan pikkuhiljaa vähenevät. Tarkemmin ottaen voi olla, että tässä kohtaa miettii myös sitä omaa tulevaa jälkikasvuaan: muistuttaako hän minua? Ja jos niin millä tavoin? Näyttääkö hän minulta? Mitä hän puolestaan ehkä perii vaimoltani? Varmastikin täytyy olla asioita, joissa hän tulee muistuttamaan minua, ja sitä jotenkin samaan aikaan vähän toivoo ja on toisaalta kauhuissaan… Toivottavasti hän ei saa ihan kaikkia vikojani. 🙂 Ja huh, mitä kaikkea pelottavaa vielä saankaan oppia itsestäni, kun näen omia ominaisuuksiani uudessa ihmisessä.

No, tämäkin kai on vain yksi pieni sivupolku tässä ehkä kaikkein suurimmassa elämänmuutoksessa. Eli jälleen kerran on suuria asioita mietittävänä, kuten aika lailla koko sen ajan minkä olen tätä blogia kirjoittanut. Eivätkä ne ole tästä ihan juuri pienenemässä.

Muuten täältä ei ole valtavasti uutta kerrottavaa. Puolisoa tosin väsymys ja pahoinvointi edelleen vaivaavat, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Mutta yritän ainakin omasta puolestani elätellä toivoa, että tilanne voisi helpottaa kun se kuuluisa ensimmäinen kolmannes on aivan juuri takana. Me nimittäin kohta pääsemme sinne viikolle 13, jolloin Pikkuisemme on monessa suhteessa jo aikamoisen pitkälle kehittynyt ja keskenmenon riski alkaa selvästi laskea. (Tietysti kun kyse on lapsettomuushoidoista ja kun se kromosomitestinkin tulos on vielä kuulematta, edelleen koputellaan perinteiseen tapaan erinäisiä käsillä olevia puumateriaaleja.) Tyytyväisenä siis kohti ensi viikkoa…

Ajatuksia tulevasta

Ihmeellinen eilispäivä kuvineen teki tulevasta perheenlisäyksestä taas kerran hieman konkreettisempaa. Äsken katselin mittaa, että mitä se vajaan kuuden sentin mitta päästä peppuun tarkoittaisi. Pikkuisemme on jo paljon suurempi kuin muutama viikko sitten, mutta paljon on vielä kasvettavaa ennen helmikuuta!

Tässä samalla konkretisoituu erinäisiä ajatuksia omasta tulevaisuudesta. Tuskin mikään tässä on mitenkään ainutlaatuista, vaan ennemminkin päässä varmasti pyörii aika samantapaisia ajatuksia kuin monilla tulevilla isillä ja äideillä. Mutta nyt ne ajatukset ovat minun, johtuvat ihan oikeasta uudesta ihmisestä, joka kasvaa vaimoni hellässä huomassa, ja se tekee tästä kaikesta minulle kovin suurta vaikkei se uutta olisikaan. Sitäpaitsi: minulle tämä kaikki on uutta, aiemmin vain teorian tasolla pohdittua!

Niin valtavan hienoa ja onnellista kuin tämä aika onkin, moni asia myös jännittää ja jopa tavallaan melkein huolestuttaa. Tulee hetkiä, jolloin alkaa epäröidä, voinko tosiaan selvitä siitä, että vastuullani on pieni ihminen, joka ei vielä hetkeen pysty itse huolehtimaan itsestään, mutta onneksi meitä on kaksi. Ja jännittää kaikki se, miten oma elämä muuttuu – tavoin, jotka osaan ennustaa, ja varmasti monin, joita en osaa. Paljon on myös tehtävää ennen kuin vauvan olisi hyvä muuttaa tänne meille, mutta onneksi aikaakin on vielä jäljellä.

Ja sitten tulee hetkiä, jolloin meinaa painua kasaan ihan vain siitä valtavasta – ja valtavan hienosta – ajatuksesta, että me olemme todellakin tuomassa maailmaan ihan kokonaisen uuden ihmisen ajatuksineen ja tunteineen, ihmisen jolla on koko elämänsä edessä. Meidän perheeseemme, toivottavasti se on hänestä hyvä… Siitä ei ainakaan jää kiinni, etteikö uusi jäsen olisi rakastettu jo nyt.

Tulos ja jatko

Viime syksynä kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä postauksessa: ”Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta.”

Nyt tosiaan näyttää vahvasti siltä, että lapsen odottamisesta tämän tulevan isän on lähikuukaudet kirjoitettava (unohtamatta kuitenkaan, että pari niitä ns. vaaran viikkoja on vielä jäljellä). On välillä edelleen hieman vaikea uskoa ja ymmärtää, kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka suuri muutos on käyty ja käynnissä siihen verrattuna, mistä syksyllä aloitettiin. Silloin oli siis täysin epäselvää, olisiko minun koskaan mahdollista saada biologisia lapsia. Nyt sellainen kasvaa rakkaan vaimoni sisällä, emmekä voisi olla onnellisempia – vaikka toki jännittää myös, monenlaisten muiden tunteiden lisäksi. Silloin ensimmäisessä blogikirjoituksessani toivon hyviä uutisia, ja nyt viimeisten parin kuukauden aikana olemme saaneet niitä roppakaupalla, vaikka sitä ennen vastoinkäymisiä ja surujakin oli matkan varrella.

Kiitos siis onnelle, kiitos lääkärillemme ja kiitos ihanalle (ja onneksi hedelmälliselle, toisin kuin minä) puolisolle!

Tästä näemmä tuli tällainen luonnollinen välitilinpäätöksen kohta. Ei siis lopullisen, koska näyttäisi siltä, että tämä blogi jatkuu vielä. En tiedä, kirjoitanko aina kovin usein, mutta raskauden etenemisessä ja isyyteen valmistautumisessa varmasti tulee vielä eteen ajatuksia, joita voisin jakaa. Ja toivottavasti kaikki aiemmin kirjoittamani voi tulevaisuudessakin toimia jonkinlaisena vertaistukena heille, joilla lapsettomuus on osa elämää (enkä ole unohtanut, että itsekin olen lapseton ainakin vielä noin seitsemän kuukautta). Toivottavasti mahdollisimman moni teistä saa vielä toivomansa!

Lopuksi julkaisen vielä alla nöyrien kiitosten kera viime viestini äänestyksen tulokset. Kysymys oli siis ”Lukisitko tätä blogia odotusblogina?” Jatkaminen sai vahvemman kannatuksen kuin osasin odottaakaan, ja se on yksi olennainen syy siihen, että aion vielä kirjoittaa. Voi toki olla, että osa heistä, joille on tällä hetkellä tärkeämpää tai tarpeellisempaa lukea lapsettomuuskokemuksista, on jo siirtynyt muualle. Mutta joka tapauksessa: kiitos ja palataan!

Kyllä		84%
Fifty-sixty		8%
En, luen mieluummin lapsettomuudesta		8%
En, odotusblogeja on jo niin paljon		0%

Kypäräpakko

Eilen liikuin pitkästä aikaa pyörällä, ja kesken matkan huomasin jättäneeni kypärän kotiin. Näin voi käydä, koska joudun tunnustamaan, että suurimman osan ikääni olen ajanut pääasiassa ilman. Nyt huomasin, että olo tuntui ihan uudella tavalla vaaralliselta ja jotenkin alastomalta. Melko varmasti tämä johtuu tästä tuoreesta elämänmuutoksesta: nyt jo asenne moneen asiaan muuttuu ihan ilman erillistä tietoista päätöstä. Siksi että on joku, joka tarvitsee minua. Isäänsä. (Toki varmasti rakas vaimoni tarvitsee minua myös, toivoisin että ainakin vähän, mutta erilaisella tavalla, aikuinen kun on.)

Tämä oli kohtuullisen merkittävä havainto ja vahva tunne silloin eilen: minun on pidettävä itsestäni entistäkin parempaa huolta, muiden vuoksi. Toki tällaisesta kuulee puhuttavan ja näkee kirjoitettavan, mutta kiinnostavaa silti oli huomata, kuinka konkreettisesti muutoksen tuntee. Ehkä jokin osa siitä kaikesta, joka saa meidät haluamaan lapsia, on tämä: voi tuntea itsensä välttämättömäksi jollekin, joka ei vielä selviä itse. Se on tavallaan itsekästäkin. Ehkä uskallan kuitenkin väittää, että tämä ei todellakaan ole ainoa syy, miksi olen niin onnellinen tästä tilanteesta, jossa nyt olemme, ja juttelen pienelle masuun aina iltaisin ja välillä muulloinkin.

Eihän tämä tosiaan ihan mikä tahansa tilanne ole. Minulla on varmaankin ollut mielessä erilaisia kuvitelmia tästä ainakin teini-iästä asti. Siitä hetkestä, kun minä ja (silloin vielä kuviteltu) puolisoni odotamme vauvaa. Kaikkina aikoina se ei suinkaan ole ollut välitön tavoite, vaan ajatus tulevasta, mutta kuitenkin aina suuri asia ja merkittävä toive ja tavoite. Nyt se on tässä, ja sitä on vielä hieman vaikea uskoa todeksi ja ymmärtää, vaikka se aika konkreettista nyt jo onkin. Ajatustyö jatkuu, ja onneksi aikaa vielä on ennen kuin helmikuu koittaa. Kaikkea tätä on kovin vaikea muotoilla sanoiksi, mutta ehkä voitte yrittää kuvitella, miten sisällä myllertää. Vieläpä sen jälkeen, kun viime syksynä oli täysin epävarmaa, voisinko lainkaan saada biologisia lapsia.

Kaikki on joka tapauksessa nyt alkanut kovin hyvin, ja toivottavasti jatkuu myös niin.

Kesä

Helsingissä taitaa olla vuoden tähän asti lämpimin päivä, ja se sattumalta lupaa meille kesälomaa. Lähiviikkoina päivitykset saattavat siis olla harvassa, vaikka asiaa olisikin. Palaan kuitenkin tänne näppäimistön ääreen viimeistään kun meillä on ensimmäinen raskausultra klinikalla ja pian sen jälkeen ensimmäinen neuvolakäynti lähiterveyskeskuksessamme. Jännää! Odotan kyllä innolla, varsinkin kun opin kuinka kehittynyt – vaikka pieni – jo siellä 7-8 viikon paikkeilla oleva sikiö on, jos ja kun sinne asti pääsemme. Kuulemma viikolla 8 sikiö on 2,5 sentin pituinen, sen sydän sykkii ja muidenkin elinten alkeet ovat muodostuneet, samoin kuin raajojen ja jopa hampaiden. Onpa kehitys kyllä nopeaa näinä viikkoina! Me olemme laskutavasta riippuen kai jossain viikon 5 tai 6 paikkeilla nyt, ja rakas pikkuisemme lienee muutaman millin pituinen.

Viikko on siis ollut hieno, ja tällä hetkellä on valtavan paljon hyviä asioita odotettavana. Eikä tietysti vähiten kaikki tähän alkavaan vauvanodotukseemme liittyvä. (On muuten kieltämättä paljon mukavampaa tämä odotus kuin esimerkiksi seuraavan kierron alkamisen tai raskaustestin tuloksen odotus, mutta odotus on edelleen pysyvä teema. Toivottavasti mahdollisimman moni niistä lukijoista, jotka vielä odottavat ensimmäistä plussaansa, saisivat kokea tämän muutoksen mahdollisimman pian.)

Kun aloitin kesästä, ehkä kirjoitan tännekin muistiin sen erikoisen yksityiskohdan, että raskaustestipäivänä eli Hyvien Uutisten Päivänä Helsingissä yhtäkkiä ukkosti, vaikka oli viileää eikä sääennusteissa moista ollut ollenkaan veikkailtu. En yleensä ole taikauskoinen, mutta silloin jäin miettimään, oliko kyseessä jokin enne johonkin suuntaan. No, myöhemmin iltapäivällä, kun kuulimme uutiset, aurinko oli jo tulossa esiin, ja illalla paistoi täydeltä terältä, kuten tänäänkin. Sen kunniaksi täältä tähän!