Vertailua

Olen huomannut kehittäneeni uuden harrastuksen: kun näen kaupungilla liikkuessa, tai vaikka liikennevälineessä istuessa, vanhempia pienten lasten kanssa, saatan ryhtyä (muka huomaamattomasti) tarkkailemaan ja vertailemaan heitä. Näyttääkö lapsi äidiltään/isältään? Tai kummalta enemmän, jos molemmat ovat paikalla? Onko heillä samoja eleitä tai sanavalintoja? Ehkä olen saattanut joskus tehdä tällaista ennenkin satunnaisesti, mutta viime aikoina se on ollut selvästi yleisempää ja tietoisempaa.

Arvelisin, että tämä ei ole sattumaa. Tietysti vauva- ja lapsiasiat kiinnostavat nyt tavallistakin enemmän, kun tässä odotusvaiheessa ollaan ja viikot laskettuun aikaan pikkuhiljaa vähenevät. Tarkemmin ottaen voi olla, että tässä kohtaa miettii myös sitä omaa tulevaa jälkikasvuaan: muistuttaako hän minua? Ja jos niin millä tavoin? Näyttääkö hän minulta? Mitä hän puolestaan ehkä perii vaimoltani? Varmastikin täytyy olla asioita, joissa hän tulee muistuttamaan minua, ja sitä jotenkin samaan aikaan vähän toivoo ja on toisaalta kauhuissaan… Toivottavasti hän ei saa ihan kaikkia vikojani. 🙂 Ja huh, mitä kaikkea pelottavaa vielä saankaan oppia itsestäni, kun näen omia ominaisuuksiani uudessa ihmisessä.

No, tämäkin kai on vain yksi pieni sivupolku tässä ehkä kaikkein suurimmassa elämänmuutoksessa. Eli jälleen kerran on suuria asioita mietittävänä, kuten aika lailla koko sen ajan minkä olen tätä blogia kirjoittanut. Eivätkä ne ole tästä ihan juuri pienenemässä.

Muuten täältä ei ole valtavasti uutta kerrottavaa. Puolisoa tosin väsymys ja pahoinvointi edelleen vaivaavat, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Mutta yritän ainakin omasta puolestani elätellä toivoa, että tilanne voisi helpottaa kun se kuuluisa ensimmäinen kolmannes on aivan juuri takana. Me nimittäin kohta pääsemme sinne viikolle 13, jolloin Pikkuisemme on monessa suhteessa jo aikamoisen pitkälle kehittynyt ja keskenmenon riski alkaa selvästi laskea. (Tietysti kun kyse on lapsettomuushoidoista ja kun se kromosomitestinkin tulos on vielä kuulematta, edelleen koputellaan perinteiseen tapaan erinäisiä käsillä olevia puumateriaaleja.) Tyytyväisenä siis kohti ensi viikkoa…

Pieni salaisuus

Minulla on teille salaisuus: me odotamme vauvaa! Hyss, ei saa vielä kertoa kenellekään, jos sopii. 🙂

Tarkemmin sanoen siis raskaustesti näytti plussaa, tai verikokeesta kun oli kyse, niin oikean hormonin sopivaa lukemaa. Uskomme siis, että tämä tarkoittaa pikkuisen pakastetun ja sulatetun rakkaamme voivan hyvin ja kasvavan. Huh, tätä toivottiin, mutta jotenkin yllätykseltä se tuntuu – ja valtavan hienolta tottakai, ei oikein ole edes sanoja kuinka hienolta! Lievästi ilmaistuna hyvällä mielellä tässä on oltu, ja puolison kestohymy vain parantaa sitä.

Tietysti matka on vielä pitkä edessä ja nyt ollaan niin alkuvaiheessa, että tunnetusti kaikkea voi tapahtua. Mutta jotenkin uskon, että kaikki on nyt siellä kauniissa kohdussa hyvin, kun on tähän asti päästy. Kuitenkin varmuuden vuoksi minun taustani (sen kromosomipoikkeaman) vuoksi sikiö on tarkoitus testata kun hieman pidemmälle päästään, sitä perinnöllisyyslääkäri aikanaan suositteli.

Paljon muutakin myllertää mielessä, pieniä ja suuria asioita. Se kai on luonnollista kenelle vain, joka saa tietää olevansa matkalla vanhemmaksi. Niin paljon on pohdittavaa, opeteltavaa, valittavaa, valmistauduttavaa. (Ja luultavasti sitten aikanaan ei kuitenkaan ole ollenkaan tarpeeksi valmistautunut.) Suuri mutta toivottu elämänmuutos taitaa nyt olla edessä! Mielessä ovat esimerkiksi aiemmin mainitsemani asioiden-edelle-menevät kysymykset ja muutamia uusia, kuten tuo sikiöseulonta. Ja neuvola- ja sairaalavalinnat jne, jne. Ja sitten on se melko perustavanlaatuinen tunne, jossa on varmaankin jotain kivikautta ja syvempää biologista perusviettiä, että minä todellakin olen kyennyt saamaan kumppanini raskaaksi. No, siihen tarvittiin avuksi muun muassa lääkäri, hoitajia ja laborantteja, mutta onnistuinpa kuitenkin!

Eilinen oli kyllä oikea piinapäivien piinapäivä. Puoliso kävi aamulla laboratoriossa ja iltapäiväksi odotettiin tulosta. Pikkuhiljaa päivän aikana jännitys ja pulssi kohosivat. En tiennyt mitä odottaa, ja rehellisesti sanottuna olin valmistautunut huonoihinkin uutisiin (sen verran kuin se nyt on mahdollista). Minun oli määrä soittaa klinikalle, koska puolison piti alunperin päästä töistä vasta sen sulkeutumisen jälkeen. Soitinkin, kahdesti: ensimmäisellä kerralla puhelu katkesi, toisella jouduin jonoon. Ilmeisesti kaikki ne koko Etelä-Suomen naiset, joilla oli alkionsiirto samana päivänä kuin meillä, olivat myös käyneet raskaustestissä samana päivänä! Samalla puoliso jo ilmoittikin päässeensä töistä etuajassa, ja hän siirtyi puhelinjonottamaan minun sijastani. Meni vielä parikymmentä minuuttia hermostuneessa odotuksessa. Luin jotain jalkapallouutisia saadakseni ajan kulumaan. Sitten puoliso vihdoin soitti. Ja ihan kuin odottamista ei jo olisi ollut tarpeeksi, yhteydessä oli ensin jokin vika, emmekä kuulleet toisiamme. Kun asia korjaantui, hän kysyi: ”Arvaa mitä?” Äänestä uskalsin toivoa, että uutiset olisivat hyviä, ja olivathan ne!

Huh, tämä on ehkä elämäni paras viikko kaiken koetun jälkeen (jos hyvin käy, vielä parempia on tulossa), ja ajatuksia olisi vaikka kuinka. Pitänee kuitenkin palata niihin myöhemmin, ettei tästä muodostu romaanin pituista postausta. Ainakin tässä on jo nyt eniten huutomerkkejä!!!

Kaunis kohtu / Asioiden edellä

Ajattelin tässä alkaneiden piinaviikkojen (siis raskaustestin odotuksen) kunniaksi jatkaa vielä parilla random-ajatuksella, jotka yritän tässä yhdistää aasinsillalla tai ehkä ilman.

Ensin yksi haja-ajatus eiliseltä, jonka silloin unohdin kirjoittaa. Lääkäri on matkan varrella usein kehunut, että armaalla puolisollani on ”kaunis kohtu”. En tiedä, ehkä hän sanoo niin kaikille, mutta tottakai sen täytyy minun rakkaani kohdalla olla totta. 🙂 Vaikken kyllä ainakaan vielä ole päässyt perille, minkälaisia kauneusihanteita tai -vaatimuksia kohtuihin kohdistuu (ja onhan se tavallaan vähän kohtuutonta jos kohdistuu, olenpas hauska tänään). Tämä nyt kuitenkin tuli mieleen johdantona siihen, että eilen ihan ensimmäisen kerran onnistuin ultran näytöltä erottamaan puolison kohdun. Kun huomasin sen ääriviivat, asia näyttikin yllättäen ihan selvältä. Aiemmin en ole sitä onnistunut bongaamaan vaikka erinäisiä kertoja olen ollut mukana kun ultraa tehdään, kaikki näytöllä on vaikuttanut aika sekavalta mustavalkoiselta lukuunottamatta munarakkuloita, jotka kyllä erottaa selvästi kun niitä etsitään. (Ja tätä prosessia ennen en siis ole koskaan ollut mukana gynekologilla tms, miksipä olisin, joten en ole vastaavia ultra-kuvia ennen tätä ikää nähnyt.) Olikohan tämä nyt hyväkin saavutus – siis miehelle – vai olisiko minun pitänyt onnistua bongaamaan kohtu jo aikaa sitten?

Toinen eilen ja tänään mielessä pyörinyt asia on se, että nyt kun on tähän vaiheeseen päästy – eli pitkästä aikaa selkeästi askelia eteenpäin – meinaa ajatus karata välillä jo vahvasti asioiden edelle. Ja sitten soimaan itseäni siitä, ettei sillä tavalla saisi karata. Kun paljon jännitystä on ihan käsillä olevissa tilanteissakin.

Silti ainakin hetkellisesti sitä ehtii pohtia kaikenlaista, kuten:

• Jos raskaus nyt alkaisi, meille jäisi vielä yksi alkio pakkaseen, ja voisikohan edes teoriassa olla mahdollista että siitä joskus aikanaan syntyisi vielä nuorempi sisarus? No, jollain todennäköisyydellä niin kai voisi käydä. Mutta roimasti asioiden edellähän tässä oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, saattaisimme pian tarvita hieman toisenlaisen kodin, ehkä muutaman neliön suuremmankin mielellään. Mutta hieman asioiden edellä tässäkin oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, niin vauva kai sitten syntyisi ensi talvena, kenties helmikuussa. Mutta jonkin verran asioiden edellä tässäkin taas oltaisiin.
• Minkäköhänlaiseen maailmaan lapsemme mahtaisi syntyä, jos uuden hallituksen linjaukset erinäisistä heikennyksistä lapsiperheiden asemaan ja esim. päivähoitoon toteutuvat. No, jossain määrin asioiden edellä tässäkin oltaisiin, mutta maailma kyllä muuttuu vaikka meille tulisi vauva vasta myöhemmin.
• Ja niin edelleen, pienempiä ja suurempia asioita.

Mutta nyt on ehkä aika taas kieltää itseltäni tällainen pallottelu, vaikka jonkinlaista mahdolliseen vanhemmuuteen valmistautumista sekin kai on, mitä kaikkea mieli alkaa tässä käsitellä. Takaisin nykyhetkeen!

Nauruja ja toimenpiteitä

Innosta puhkuen ehdin hetken bloggaamaan, ennen kuin rakkaani saapuvat – kyllä, monikossa! – kotiin. Olen tänään kovin ylpeä heistä molemmista (ja pienen aavistuksen itsestänikin). Oli siis toimenpidepäivä, ja usko on vahva, että tällä kertaa onnistumme. Ainakin kaikki edellytykset ovat melko lailla kohdallaan. Rakas pikkuisemme oli selvinnyt sulatuksesta mainiosti, yhtäkään solua ei kuulemma menetetty – sen lääkäri kertoi heti saapuessamme.  Ovulaatio tuli ennusteen mukaan, kohdun limakalvo on sellainen kuin pitääkin ja mieliala ainakin minulla korkealla. Ihan täysiä öitä meillä ei vieläkään nukuta, mutta muuten on vaikea löytää mitään tekijää, joka voisi olla paremmin. Siirto meni myös suunnitelmien mukaan. Erilaisilla hormoneilla vielä sitten tuetaan alkion kiinnittymistä.

Minä yritin olla tukena ja viihdykkeenä – jälkimmäistä tämän puolisoni, ahkeran googlettajan, löytämän artikkelin vuoksi. Sen mukaan nauru alkionsiirron jälkeen lisää raskauden todennäköisyyttä, oletettavasti stressin vähentämisen seurauksena. Tämä tukee myös omaa tässä matkan varrella vahvistunutta amatööriteoriaani siitä, että stressillä on vähintäänkin keskisuuri vaikutus hoitojen onnistumiseen (unohtamatta siis tietenkään muita selkeitä suuntaan tai toiseen vaikuttavia terveydellisiä/fyysisiä jne. tekijöitä).

Itse operaatio oli aika lailla samanlainen kuin viimeksikin, eikä se vienyt kovin kauaa. Ainoa ero lienee se, että tänään klinikalla oli niin vilkasta, että jouduimme hetken odottamaan vuoroamme. Vaikutti siltä, että meitä ennen ja meidän jälkeemme oli useita pariskuntia juuri siirtoon menossa tai sieltä tulossa. Kaikkien Etelä-Suomen naisten ovulaatio on ilmeisesti osunut samalle päivälle! Mutta mikäs siinä, jospa se vaikka lupaisi hyvää ja tänään olisi erityisen hedelmällinen päivä meille lapsettomuushoitoja käyville.

Vajaan kahden viikon päästä on raskaustesti. On vaikea edes kuvitella sitä riemua, jos saamme plussan. Tarrasukkia siis jälleen meille!

Ennen klinikkakäyntiä, varhain aamulla, kun puoliso ei enää saanut unta ja minäkin havahduin, hän kysyi minulta että ”jännittääkö”. Vastasin ”ei”, koska sillä hetkellä se oli totta ja koska sillä kellonlyömällä siinä tokkurassa kognitiiviset kykyni eivät muutenkaan olisi riittäneet monitahoisempaan vastaukseen. Myöhemmin kyllä sitten ehti jännittääkin, myönnetään: operaatio ja tietenkin pakastetun alkion kohtalo. Nyt olo on kyllä mainio, kun kaikki meni näin hyvin, vaikka tunnetusti näissä asioissa mikään ei edelleenkään ole varmaa ennen kuin se on varmaa.

Loppukevennys vielä: äsken kun avasin selaimen, ensimmäisenä törmäsin allaolevaan Libero-mainokseen. Pidetään tätäkin nyt sitten enteenä! Yksi virhe tässä kuitenkin on: jos jokin, niin se kyllä on varmaa, että minä en ole raskaana. 🙂 (Arvelen, että kyse lieneekin siitä, että Google stalkkaa samassa verkossa omalla koneellaan surffailevan armaan puolisoni hakuja…)

I

Lisää hymyjä

Sieltä se sitten pukkasi ovulaatiotestistä hymynaamaa tälle viikonlopulle, kuten lääkäri käynnillämme ennustikin. Mitä luultavimmin tämä tarkoittaa sitä, että muutaman päivän päästä meillä on ns. toimenpidepäivä edessä. Ja sehän on suuri ja hieno päivä se! Laitetaanpa tästä oikein todistusaineistokin mukaan jälkipolvia varten:

Nyt sitten odotetaan sitä suurta päivää, pidetään sormet ja varpaat ristissä – ja sitten toimenpiteen jälkeen vasta pidetäänkin.

Testi tehtiin pienen hässäkän keskellä, sillä meillä oli hoidossa puolison kummityttö, aurinkoinen kaksivuotias. Siinä hieman elämänrytmi muuttuu, kuten arvata saattaa, mutta tuleepa taas hieman valmistauduttua (toivottuun) tulevaan! Päävastuu oli tässä kohtaa kyllä enemmän kummitädillä luonnollisesti, mutta vähän treeniä minullekin. Paljon on opeteltavaa ja hiottavaa, mutta ehkäpä minä jotenkin sitten aikanaan selviäisin…Kaikki vanhemmat kuitenkin kohtaavat monet asiat väkisinkin ensimmäistä kertaa vasta sitten kun lapsia on, ja moni on maailmanhistoriassa varmasti ollut paljon huonommin valmistautunut kuin me olemme.

No mutta, ei mennä tämän enempää asioiden edelle. Ehkä uskaltaa kuitenkin sanoa terveisiä rakkaille pikkuisillemme sinne klinikan pakkaseen: kohta toinen teistä pääsee ulkomaailmaan ja lämpimämpään paikkaan! (Ja vielä pitää lisätä, että toivottavasti vain toinen tässä vaiheessa, kun sekään ei varmaa ole, että alkio selviää sulatuksesta. Toinen toivon mukaan saa jäädä vielä odottelemaan.)

Mutta sitä päivää odotetaan jo innolla!

Hymyjä

Vaikuttaisi siltä, että viimeksi mainitsemani aavistus osui oikeaan: tästä kuusta voisi tulla erilainen kuin edellisistä. Lääkäri on jälleen tavattu, ja tämänhetkinen tilanne vaikuttaisi edellisiin pettymyksiin verrattuna rohkaisevalta. Kierto on hieman hitaanpuoleinen vieläkin, mutta kaikki tarpeellinen on kuitenkin aika hyvin kohdallaan: ultraääni paljasti, että yksi munarakkula on kasvanut selvästi muita suuremmaksi, kohdun limakalvo on jo riittävän paksu, ja ovulaatio olisi kaikesta päätellen odotettavissa lähipäivinä. Jos ja kun niin käy, katsottaisiin sitten ajankohtaa alkion siirtämiselle. Sitähän tässä on odotettu!

Rakas puolisoni ei osannut etukäteen odottaa ihan näin hyvää tilannetta – me olimme siis vielä lääkäriä odotellessa keskenämme hieman erilaisissa tunnelmissa. Tuntui kyllä todella hyvältä nähdä hänen hymyilevän, kun lääkäri ryhtyi ultran jälkeen puhumaan siirron ajankohdasta. On meillä onneksi tässä keväässä paljon hymyjä ja naurujakin ollut, mutta tämän vauvatoiveemme ympärillä aika harvoja sitten helmikuun. Nyt katselemme, milloin ovulaatiotesti myös hymyilisi meille.

No, ziljoonannen kerran koputellaan kaikenlaisia puutavaroita, kun näissä asioissa ei edelleenkään mikään ole varmaa, mutta hyvältä tuntuu pitkästä aikaa ottaa askelia eteenpäin ja kenties olla vähän lähempänä onnistumista. On sitten kyse lääkeavusta tai vain toipumisesta aiemmista koettelemuksista (itse aavistelen, että kyse on ainakin osin jälkimmäisestä). Jos kaikki menee hyvin, meillä saattaa joka tapauksessa olla yksi tärkeä päivä edessä jo ensi viikolla. Ja sitten se piinaava kahden viikon odotus.

Odotuksista puheen ollen, klinikan käytävällä vuoronsa odottelussa on jotenkin aina omanlaisensa tunnelma. Kun muita asiakkaita näkee, väkisinkin ajattelee, että useimmat heistä ovat tavalla tai toisella samanlaisessa tilanteessa kuin me. Jotkut varmasti paljon vaikeammassakin, vielä pidemmän tien kulkeneina. Useimmin siellä tietysti näkee eri-ikäisiä naisia ja pariskuntia, joskus myös yksin liikkuvia miehiä. Monenlaisia ihmisiä, joita yhdistää toive lapsesta. Muistan yhdenkin ehkä jopa eläkeikäiseltä näyttäneen miehen, joka ei ilmeisesti puhunut suomea ja oli muutenkin klinikan tiloissa aika eksyksissä. Eipä silti, olen minäkin näiden kuukausien aikana välillä vähän eksyksissä ollut, en vain niin konkreettisesti…

Päivityksiä ja unia

Tämän viikon ”lääkärintarkastus” ei tuonut erityisen paljon aiempaa parempia uutisia, harmi kyllä. Lääkkeellisestä avusta huolimatta myös tästä kierrosta on tulossa hidas, siltä ainakin ultrassa näyttäisi. Joudumme palaamaan myöhemmin asiaan sen suhteen, tuleeko suotuisia edellytyksiä alkion istuttamiselle tälläkään kertaa. Yritetään nyt kuitenkin kaikesta huolimatta uskoa siihen, että parempaan oltaisiin menossa.

Yksi signaali voisi antaa toivoa: nyt on meillä molemmilla vapaapäivän kunniaksi kerrankin yksi hyvin ja pitkään nukuttu yö takana. Tässäkin pitää nyt taas koputella puita ja kaikenlaisia muitakin materiaaleja eikä nuoleskella ennen tipahtamisia, mutta jospa kävisi niin hyvin, että tästä alkaisi suunta parempaan. Se varmasti parantaisi monella tavoin vointia ja jaksamista – ennen kaikkea siis armaan puolisoni, joka on muutenkin joutunut paljon minua kovemmalle – ja ehkä sitten myös kropan toimintaa ja vastaanottavaisuutta sille suurelle toiveellemme. Toivotaan siis kauniita unia myös seuraaville öille… Siitä sitten askel kerrallaan eteenpäin. Babysteps, sanoisi ameriikkalainen.

Toisenlainen yritys

Uusi kuukausi on käynnissä ja kuten hieman osattiin ennakoidakin, tällä kertaa yritämme lääkkeillä avustettuna, kun kaksi edelistä kiertoa ei tuottanut otollisia olosuhteita. Toivottavasti tämä auttaa, vaikka hieman mietityttää se, mistä viimeksi kirjoitin: hyvä jos saamme ovulaation, mutta olisiko parempi jos olosuhteet olisivat muutenkin paremmat? No, toki puolison univaikeuksia yritetään korjata tässä samalla edelleenkin koko ajan eri keinoin.

Yritetään siis nyt ensisijaisesti uskoa, että tällä kertaa päästään yrittämään ja se myös onnistuu. Samaan aikaan edellinen kappale vie minut myös toisiin kysymyksiin, joita viime päivinä olen jostain syystä tullut pyöritelleeksi taas vaihteen vuoksi enemmän kuin tässä välillä. Painaa nimittäin taas se tosiasia, kuinka paljon puolisoni on joutunut kärsimään sen seurauksena, että minussa on tämä vika. Arvelisin, että kaikkein ikävin asia hänen kannaltaan on se, että lapsitoiveemme on viivästynyt jo näinkin paljon – se on tietysti asia, jota minäkin suren myös omasta puolestani, vaikka toivon että pian asia korjaantuu. Sen lisäksi on sitten esimerkiksi ne tammi-helmikuun raskaat hoidot piikkeineen, kipuineen ja muine sivuvaikutuksineen. Ja töiden järjestely, että ehtii käydä kaikilla niillä lääkärikäynneillä, joita tämä on vaatinut. Ja epäilemättä tällä kaikella on myös ainakin jokin osa niissä univaikeuksissa, jotka viime kuukausina ovat olleet esillä usein täällä ja siis arjessamme myös.

Paljon syitä olisi siis sanoa, että olisipa niin paljon helpompaa ja mukavampaa, jos voisimme saada lapsia ihan perinteisin keinoin. Mutta eipä näitä asioita pääse valitsemaan.

En tiedä, osaanko sanoa tästä mitään sen viisaampaa, eikä tähän murehtimiseeni varsinaista ratkaisua taida olla. Ellei sitten tavallaan tämä, että tässä aiheesta kirjoitan, ja että puolisollekin asiasta mainitsin. Rakkaani ei ole minua syyttänyt, ei edes silloin jos olen suututtanut hänet jollain muulla asialla. Ei vaikka ihan hyvin voisi syyttää. Olen kai onnekas.

Pienet kullanmurusemme, kaksi alkiota, ovat olleet pakastimessa nyt noin kolme kuukautta. Toivottavasti toinen heistä pääsee lämpimään jo pian…

Keinotekoista?

Edellinen kirjoitukseni sai muutamankin teistä lukijoista kommentoimaan ja ottamaan esille alkion siirtämisen lääkkeillä avustettuun kiertoon. Meillähän on nyt kahdesti odotettu luonnollisen kierron otollista hetkeä, jota ei sitten ole tullutkaan. Pointti on tietysti perusteltu, ja tottakai avustetun kierron mahdollisuus on ollut meillä esillä ja tiedossa koko ajan, kun siis samassa kierrossa munasolujen poiminnan kanssa tehty alkion siirto ei onnistunut silloin tammi-helmikuussa.

Kuten yhteen kommenttiin jo vastasinkin, silloin aikanaan lääkäri suositti (sillä tiedolla mitä silloin oli käytettävissä) luonnollisen kierron kokeilemista, ja meidän oli silloin helppo olla samaa mieltä. Monestakin syystä emme haluaisi joutua piikittelemään hormoneja yhtään enempää kuin on pakko (tarkemmin sanoen puoliso ei halua, eihän se minua suoraan koske, mutta minun on helppo olla samaa mieltä hänen perusteistaan).

Nyt on sitten kuitenkin kahdesti käynyt näin: ei ovulaatiota, emmekä siis päässeet edes yrittämään. Olisi tavallaan helppo sanoa, että on tehty virhe ja väärä valinta, ja pitäisi nyt siis valita toisin. Kenties, mutta en ole siitä aivan varma. En ehkä ymmärrä näistä asioista kovinkaan paljoa, eikä miehenä ehkä pitäisi sanoa paljoakaan, mutta minusta yksi selkeä näkökulma tähän lienee se, että ns. luonto yrittää kertoa meille, etteivät olosuhteet nyt ole hyvät – ehkä alkion istutus ei siis olisi onnistunut, vaikka lääkkeiden avulla ovulaatio olisi saatu tulemaan ja kierron pituus lyhennettyä lähemmäs normaalia. Perustelen tätä ajatusta sillä, että ennen hoitojen aloittamista armaan puolisoni lähtökohdat olivat joka kuukausi mainiot, kun niitä lääkärikäynneillä ja kotitesteillä seurattiin: ovulaatio tuli kuten pitikin, limakalvot kasvoivat hyvin jne. Nyt siis näin ei ole ollut. Luultavasti tekemistä on joko niillä kuitenkin aika rankoilla hoidoilla, täälläkin pariin otteeseen mainitsemillani univaikeuksilla (ja niiden syillä ja seurauksilla) tai ehkä vielä todennäköisemmin molemmilla, ja molempiin liittyvällä stressillä. Osansa voi olla sattumallakin, mutta nähdäkseni lopputulos on sama: olosuhteet eivät nyt ole parhaat mahdolliset. Ja ilman uusia rankkoja hoitoja meillä on vain ne kaksi pakastealkiota jäljellä.

Ehkä siis on niin, että siirrytään lääkkeillä avustettuun kiertoon tai ei, ensin pitäisi toipua näistä muista ikävyyksistä? Kai se onnistumisen mahdollisuutta väkisinkin lisäisi. Eli jos tiivistän ja kärjistän, niin auttaisiko ”keinotekoinen” ovulaatio, jos muut edellytykset raskauden alkamiselle eivät juuri nyt ole hyvät? Tiedän, että se on monia muita auttanut, mutta auttaisiko meitä? Tämän viimeisen käänteen jälkeen emme ole päässeet keskustelemaan asiasta kovin syvällisesti oman lääkärimme kanssa, joten tämä on nyt tällaista amatöörin höpöttelyä. Mutta koska teissä lukijoissakin on ihmisiä, joilla kaikesta päätellen on näistä hoitojen eri käänteistä enemmän omakohtaista kokemusta kuin meillä, saatan taas oppia jotain kun tämän julkaisen!

Taas ensi kuuhun.

Vuoristorataa tämä on ollut viime syksystä. Ensin huonoja ja vielä huonompia uutisia, sitten askel askeleelta toivoa ja tammikuussa hoidoissa vaikeuksista huolimatta menestystä, ja lopulta epäonnistuminen. Ja nyt jo toisen kerran sen jälkeen katseiden siirto seuraavaan kuukauteen, koska luonto ei vieläkään suonut meille otollisia olosuhteita seuraavalle yritykselle. Eli ovulaatiota ei tässäkään kierrossa näytä tulevan, eikä pakastetun alkion siirtoa siis mitä todennäköisimmin kannata yrittää. Rakas puolisoni on ehkä joutunut tässä niin koviin koetuksiin, ettei kaikki vieläkään toimi normaalisti, tai sitten se on sattumaa, mutta tässä kuitenkin ollaan.

Vaikea tässä on sanoa – tai siis kirjoittaa – kovin paljoa enempää. Harmittaa ja surettaa tietysti, ja taisin olla töissä aika hiljainen ja / tai kärttyisä uutisten kuulemisen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan siis ole juuri mitään, mitä sen varsinaisen suuren tavoitteemme eteen voisi tehdä ainakaan pariin viikkoon. Pitäisikö ehkä siis unohtaa koko asia hetkeksi (jos sellainen nyt edes olisi mahdollista)? Tai keskittyä tekemään sen mitä voi olosuhteiden parantamiseksi (aika paljon sitä on tässä kyllä viime kuukausien aikana jo mietitty)? Jotain muuta? Minulla ei nyt juurikaan ole vastauksia. Mutta ehkä lähdemme vähän ulos, kun aurinkokin sentään paistaa ja kevät näyttää tulevan, ja mietitään sen jälkeen sitten näitä tai jotain aivan muuta.