Nauruja ja toimenpiteitä

Innosta puhkuen ehdin hetken bloggaamaan, ennen kuin rakkaani saapuvat – kyllä, monikossa! – kotiin. Olen tänään kovin ylpeä heistä molemmista (ja pienen aavistuksen itsestänikin). Oli siis toimenpidepäivä, ja usko on vahva, että tällä kertaa onnistumme. Ainakin kaikki edellytykset ovat melko lailla kohdallaan. Rakas pikkuisemme oli selvinnyt sulatuksesta mainiosti, yhtäkään solua ei kuulemma menetetty – sen lääkäri kertoi heti saapuessamme.  Ovulaatio tuli ennusteen mukaan, kohdun limakalvo on sellainen kuin pitääkin ja mieliala ainakin minulla korkealla. Ihan täysiä öitä meillä ei vieläkään nukuta, mutta muuten on vaikea löytää mitään tekijää, joka voisi olla paremmin. Siirto meni myös suunnitelmien mukaan. Erilaisilla hormoneilla vielä sitten tuetaan alkion kiinnittymistä.

Minä yritin olla tukena ja viihdykkeenä – jälkimmäistä tämän puolisoni, ahkeran googlettajan, löytämän artikkelin vuoksi. Sen mukaan nauru alkionsiirron jälkeen lisää raskauden todennäköisyyttä, oletettavasti stressin vähentämisen seurauksena. Tämä tukee myös omaa tässä matkan varrella vahvistunutta amatööriteoriaani siitä, että stressillä on vähintäänkin keskisuuri vaikutus hoitojen onnistumiseen (unohtamatta siis tietenkään muita selkeitä suuntaan tai toiseen vaikuttavia terveydellisiä/fyysisiä jne. tekijöitä).

Itse operaatio oli aika lailla samanlainen kuin viimeksikin, eikä se vienyt kovin kauaa. Ainoa ero lienee se, että tänään klinikalla oli niin vilkasta, että jouduimme hetken odottamaan vuoroamme. Vaikutti siltä, että meitä ennen ja meidän jälkeemme oli useita pariskuntia juuri siirtoon menossa tai sieltä tulossa. Kaikkien Etelä-Suomen naisten ovulaatio on ilmeisesti osunut samalle päivälle! Mutta mikäs siinä, jospa se vaikka lupaisi hyvää ja tänään olisi erityisen hedelmällinen päivä meille lapsettomuushoitoja käyville.

Vajaan kahden viikon päästä on raskaustesti. On vaikea edes kuvitella sitä riemua, jos saamme plussan. Tarrasukkia siis jälleen meille!

Ennen klinikkakäyntiä, varhain aamulla, kun puoliso ei enää saanut unta ja minäkin havahduin, hän kysyi minulta että ”jännittääkö”. Vastasin ”ei”, koska sillä hetkellä se oli totta ja koska sillä kellonlyömällä siinä tokkurassa kognitiiviset kykyni eivät muutenkaan olisi riittäneet monitahoisempaan vastaukseen. Myöhemmin kyllä sitten ehti jännittääkin, myönnetään: operaatio ja tietenkin pakastetun alkion kohtalo. Nyt olo on kyllä mainio, kun kaikki meni näin hyvin, vaikka tunnetusti näissä asioissa mikään ei edelleenkään ole varmaa ennen kuin se on varmaa.

Loppukevennys vielä: äsken kun avasin selaimen, ensimmäisenä törmäsin allaolevaan Libero-mainokseen. Pidetään tätäkin nyt sitten enteenä! Yksi virhe tässä kuitenkin on: jos jokin, niin se kyllä on varmaa, että minä en ole raskaana. 🙂 (Arvelen, että kyse lieneekin siitä, että Google stalkkaa samassa verkossa omalla koneellaan surffailevan armaan puolisoni hakuja…)

I

Lisää hymyjä

Sieltä se sitten pukkasi ovulaatiotestistä hymynaamaa tälle viikonlopulle, kuten lääkäri käynnillämme ennustikin. Mitä luultavimmin tämä tarkoittaa sitä, että muutaman päivän päästä meillä on ns. toimenpidepäivä edessä. Ja sehän on suuri ja hieno päivä se! Laitetaanpa tästä oikein todistusaineistokin mukaan jälkipolvia varten:

Nyt sitten odotetaan sitä suurta päivää, pidetään sormet ja varpaat ristissä – ja sitten toimenpiteen jälkeen vasta pidetäänkin.

Testi tehtiin pienen hässäkän keskellä, sillä meillä oli hoidossa puolison kummityttö, aurinkoinen kaksivuotias. Siinä hieman elämänrytmi muuttuu, kuten arvata saattaa, mutta tuleepa taas hieman valmistauduttua (toivottuun) tulevaan! Päävastuu oli tässä kohtaa kyllä enemmän kummitädillä luonnollisesti, mutta vähän treeniä minullekin. Paljon on opeteltavaa ja hiottavaa, mutta ehkäpä minä jotenkin sitten aikanaan selviäisin…Kaikki vanhemmat kuitenkin kohtaavat monet asiat väkisinkin ensimmäistä kertaa vasta sitten kun lapsia on, ja moni on maailmanhistoriassa varmasti ollut paljon huonommin valmistautunut kuin me olemme.

No mutta, ei mennä tämän enempää asioiden edelle. Ehkä uskaltaa kuitenkin sanoa terveisiä rakkaille pikkuisillemme sinne klinikan pakkaseen: kohta toinen teistä pääsee ulkomaailmaan ja lämpimämpään paikkaan! (Ja vielä pitää lisätä, että toivottavasti vain toinen tässä vaiheessa, kun sekään ei varmaa ole, että alkio selviää sulatuksesta. Toinen toivon mukaan saa jäädä vielä odottelemaan.)

Mutta sitä päivää odotetaan jo innolla!

Scifiä

Kävin eilen katsomassa elokuvan Interstellar – en ole erityisesti avaruus- tai scififani, mutta tuon pätkän olen halunnut nähdä. Paljastamatta liikaa juonesta voi kertoa, että siinä seikkaillaan lähitulevaisuudessa ja ollaan paljon tekemisissä uuden ja vielä vasta tulevan (jos edes mahdollisen) tekniikan kanssa. Joistain puutteistaan huolimatta vaikuttava teos. Yhtenä osoituksena tästä on se, että monia asioita jäi miettimään elokuvan päätyttyä. Tähän blogiin asia liittyy myös muutamassa kohdassa: tarinassa kun esiintyi paitsi monista scifi-tarinoista tuttu kryoniikka, eli tässä tapauksessa pitkistä odotuksista/matkoista selviäminen jäädytyshorroksessa, myös ihmisalkioiden pakastaminen.

Se taas on asia, joka sattuneesta syystä on ollut viime aikoina mielessäni paljon, kun meillä on ne kaksi alkiota klinikan pakkasessa ja toiveemme raskaudesta ovat nyt lähiaikoina niiden varassa. Puolison kanssa puhuimme jo joskus aiemmin, että onhan se hieman erikoista ja tavallaan aika scifiä: ihmisalkio, periaatteessa ihan ainutlaatuisen ihmisyksilön alku, voidaan pakastaa vaikka vuosikausiksi ja sitten istuttaa naisen kohtuun kasvamaan. Vitsailimme sitäkin, että mahtaako näin alkunsa saaneella lapsella olla aina kylmä? Tai päinvastoin lämmin, kun on jo pienenä tottunut pakkaseen?

Lääkäri kertoi meille, että pakastealkiosta raskauden alkaminen onnistuu yleensä hyvällä todennäköisyydellä, jos vain sulatus onnistuu. Tavallaan vielä mielenkiintoisempaa on, että hänen mukaansa on jopa tutkittu, että siten alkunsa saavat lapset ovat terveempiä kuin lapset keskimäärin! Aika uskomatonta. Liekö sitten sattumaa? Vai pakkasen karaisemisen aiheuttamaa? Vai onko niin, että vain kaikkein elinvoimaisimmat alkiot selviävät koettelemuksista? En tiedä, mutta kyllä tämä elämä tosiaan hetkittäin tieteiselokuvalta vaikuttaa, kun näitä pohtii. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaiset asiat olisivat olleetkin kirjaimellisesti vain tieteisfantasian aihetta, nyt todellisuutta. Tätäkin mietin eilen illalla elokuvan jälkeen.

Kuitenkin alkioiden pakastaminen on tietääkseni ihan tuttua myös monelle teistä lukijoista. Jälleen tunnen tiettyä kiitollisuutta, että elämme näinä aikoina ja että on ollut niitä tutkimusmatkailijoita, jotka ovat kehittäneet tällaisia tekniikoita meidän avuksemme. Heistä on tehty paljon vähemmän elokuvia kuin avaruusmatkaajista, mutta he ovat antaneet meille mahdollisuuden perustaa perhe.

Terveisiä myös meidän pikkuisillemme sinne kylmään – toivottavasti voitte hyvin, teitä saatetaan tarvita pian!

Uudet suunnitelmat

Keskustelimme jälleen oman lääkärin kanssa viime viikon pettymyksen jälkeen. Siitä yritetään toipua ja siirtää katse eteenpäin. Ei sitä edes kovin kauas eteenpäin tarvitse siirtää: ehkä piankin katsellaan uutta mahdollisuutta.

Eli, lääkäri suositteli, että edellisen raskaan kierroksen jälkeen yritettäisiin ilman hormoneja eli ns. luonnollisella kierrolla. Meillähän tosiaan on ne kaksi hyvää alkiota pakkasessa. Eikä uusia pistoksia tässä erityisesti kaivata, mieluiten pitkään aikaan, joten suunnitelma oli siltäkin osin helppo hyväksyä. Ensi viikon lopulta ryhdytään katsomaan, kuuluuko ovulaatiota, ja jos kuuluu ja kohdun limakalvot ovat kunnossa, yritetään uutta istutusta. Jos vain alkio (tai edes toinen niistä) selviää sulatuksesta, onnistumiseen pitäisi (taas se pitäisi…) olla hyvät mahdollisuudet. Kommenttien perusteella muutamilla teistä lukijoistakin raskaus on alkanut näillä keinoilla tässä samassa vaiheessa.

Tässä kohtaa siis vain odotellaan ja yritetään voida hyvin. Kuun lopulla saattaa sitten olla taas enemmän jännitystä. Tässä luonnollisessa tiessä toki on se riski, joka sekin taitaa olla monille lukijoista tuttu, että paras päivä istutukselle osuisi viikonlopulle, jolloin klinikka on kiinni. Paljon on siis jälleen syitä koputella puita ja pidellä sormia ristissä jne. Yritetään kuitenkin olla toiveikkaita, ja lääkäri ainakin oli sitä mieltä, että meillä on kaikki edellytykset onnistua. Jos hieman tulkitsen, niin sen pitäisi olla vain ajan kysymys. Yritetään kuitenkin olla menemättä asioiden edelle, varmaahan näissä asioissa ei ole mikään.

P.S. Mistäköhän johtuu, että perjantain pettymyksen jälkeen tuntuu joka paikassa törmäävää hylättyihin tai kaltoinkohdeltuihin lapsiin, jos vain lehden tai television avaa? Maailma tuntuu taas välillä kovin, kovin epäreilulta.

P.P.S. Toissayönä näin ensimmäisen kerran unta vauvastamme. Ainakin se on ensimmäinen kerta, jonka muistan – en useinkaan muista uniani. Unessa hän syntyi, olimme luonnollisestikin sairaalassa, ja puoliso joutui johonkin tarkastukseen ja vauva jäi minulle. Kaikki olikin kuitenkin ilmeisesti hyvin, koska pääsimme kotiin ja vauva nukkui välissämme.

Tarrasukkia

Sellaisia on kuulemma tapana toivotella hedelmöityshoidoissa oleville näillä Intterwebin tanhuvilla, vaikka huonostipa minä niitä tunnen… Meillä on nyt se vaihe, nimittäin tärkein ensin: tänään on istutettu meidän ikioma alkiomme!

Lääkäri sanoi heti oven avatessaan, että ”hyviä uutisia”. Niitähän jo aikanaan ensimmäisessä kirjoituksessani kaipasin! Siinä kyllä leveä hymy tuli kasvoille jo heti ennen kuin ehti edes istua, ja piti puolisoakin paijata, sillä tottakai olimme jännittäneet tulosta kovasti. Viikonlopun aikanahan emme väliaikatietoja saaneet.

Hyvät uutiset olivat lyhykäisyydessään seuraavat: Seitsemästä munasolusta viisi oli hyviä, kaksi ilmeisesti paljastui jotenkin ”tyhjiksi” kuorittaessa. Viidestä peräti neljä hedelmöittyi, joten kyllä meillä aika hyviä soluja täytyy olla! Neljästä sitten oli kasvanut kolme hyvältä vaikuttavaa alkiota. Lääkäri totesi, että näistä kaksi on voitu pakastaa ja yksi istutettaisiin heti (kuten oli suunniteltu, jos kaikki menisi hyvin). Melko lailla samantien siirryimmekin toimenpidesaliin.

Sain taas olla mukana, ja hyvä niin, sillä hetki oli tietysti minullekin hyvin tärkeä. Operaatio oli aika nopea. Yksi vähän ohuen pillin näköinen katetri (tai mikä struutta nyt olikaan?) sijoitettiin kohtuun ja etsittiin sieltä oikea kohta. Sitten kun kaikki oli valmista, naapurihuoneesta tuotiin vielä toisella samannäköisellä vempeleellä alkiomme, ja se vietiin ensimmäisen läpi suoraan oikeaan kohtaan. Hetkessä alkio olikin siirretty – näimme ultraäänen ruudulla pienen pölähdyksen, joka oli kai alkion mukana tullutta nestettä. Itse alkio on toki liian pieni nähtäväksi ilman mikroskooppia. Laborantti viereisessä huoneessa kuitenkin vielä tarkisti, että alkiota ei siellä välineessä enää ollut, joten uskomme ja luotamme että hän on omalla paikallaan kiinni kohdun seinämässä.

Nämä ovat kyllä sanoinkuvaamattoman suuria asioita ja suuria hetkiä. Onni on suuri siitä, että kaikki on tähän asti mennyt näin hyvin ja että meillä pitäisi olla hyvä mahdollisuus onnistua. Nyt pitää vain edelleen koputella kaikkia mahdollisia puita ja pitää sormet ja varpaat entistäkin tiukemmin ristissä, sillä nyt emme voi tehdä enää paljoakaan muuta kuin uskoa ja toivoa ja odottaa. Ensi viikon lopulla olisi suunnitteilla sitten raskaustesti – pitkiä päiviä on taas sitä ennen edessä! Ei tässä silti oikein voi muuta kuin olla hyvällä mielellä. Kävin muutaman tunnin töissä, vaikka keskittyminen oli vähän hankalaa. Kotiin tullessa piti sitten melkein ensimmäiseksi jutella pikkuiselle ja toivoa, että hänellä on kaikki hyvin. Ehkä on vähän aikaista, mutta sanoin silti, että ”täällä on sinun isi”. En ole sitä sanaa ennen tämänkään verran konkreettisesti voinut itsestäni käyttää, ja herkistihän se, kaiken muun ohessa… Aikamoinen päivä, jälleen.

(…)

Kerrottakoon lopuksi vielä, että jännityksentäyteinen viikonloppumme meni aika lailla lepäillessä. Katsoimme elokuvia ja välillä sitten lähetimme lämpimiä ajatuksia klinikalla kasvaville rakkaille pikkuisillemme. Paljon he olivat mielessä. Nyt tiedämme heistä vähän enemmän ja yksi, toivon mukaan, pääsee jo kasvamaan puolison masun lämmössä. Kaikenlaista kolotusta ja kremppaa puolisolla tässä viikonloppuna vielä oli, mutta ymmärtääkseni olo on kuitenkin kokonaisuutena parempi kuin hormonihoitoviikkojen ikävimpinä aikoina (etenkin toimenpidepäivän aamuna kipuja oli paljon). Ja paranee koko ajan.

Toimenpiteet

Meillä molemmilla oli sitten ”toimenpide”, kuten niitä kutsutaan, samana päivänä. Hyvin tapahtumarikas päivä, mutta ehkä voin yrittää tiivistää tilanteen aikajärjestyksessä.

Aamulla oli minulla ensin edessä siittiöiden poiminta. Puitteet ja operaatio olivat aika lailla samat kuin viimeksi. Tällä kertaa kaikki vain sujui hieman nopeammin, 20 minuutin sijasta vartissa. Ehkä myös ensimmäinen puudutuspiikki toimi hieman paremmin, koska sen jälkeen kipua ei juuri tuntunut (paitsi siinä ”reipas ote” -kohdassa) ja nyt jälkikäteenkin kipua ynnä verenvuotoa on ainakin toistaiseksi ensimmäistä kertaa vähemmän. Pieni ero oli myös siinä, että sain nyt kuulla, että yksi tyyppi oli heti liikkeellä.

Muutamaa tuntia myöhemmin oli puolison vuoro. Sain olla paikalla salissa, joka oli sama missä itse aamulla olin. Hänen operaationsa oli suurempi ja vaati tiukemmat mömmöt, jotka tosin näyttivät vaikuttavan häneen vähemmän kuin moniin. Kuulemma moni on siinä kohtaa aika tokkurassa, mutta ei minun kultani. Munarakkuloita kuitenkin tyhjennettiin sitten yksi kerrallaan eikä ylitsepääsemättömiä kipuja onneksi tullut – pahempia oli ennen operaatiota aamulla, ilmeisesti tässä pari päivää ennen otetun hormonin vuoksi, jonkinlainen ns. irrotuslääkekö se oli. Vasen munasarja oli hankala löytää, kuten aina. Hoitaja joutui painamaan ennestäänkin herkkää vatsaa, jotta rakkulat löytyivät ja saatettiin tyhjentää, mutta puoliso kesti senkin ihailtavan hyvin. Vasemmalta puolelta saatiin kymmenen rakkulaa ja oikealta taisi tulla vähän ylikin kymmenen.

Tämä vaihe meni siis lopulta hyvin, ymmärtääkseni. Siirryimme sitten noin tunniksi lepohuoneeseen. Minua itketti. Olin ja olen kovin kiitollinen ja ylpeä siitä, miten rakkaani on selvinnyt kaikista viime viikkojen koettelemuksista. Rehellisyyden nimissä pitää nimittäin myös kertoa, että tämä viikko on ollut raskas monin tavoin eikä kyyneliltä ole säästytty. Mutta tässä nyt ollaan, toivon mukaan jollakin tapaa voiton puolella.

Tapasimme vielä oman lääkärimme, joka poiminnakin teki, kun lepo oli levätty. Hän teki jälkitarkastuksen ja keskustelimme seuraavista vaiheista, jotka lienevätkin edessä pian. Sain myös kuulla, että laboratorio oli kehunut siittiöitä vilkkaiksi, mikä oli kyllä hienoa kuulla – ennen kaikkea toki tavoitteemme vuoksi, mutta myös siksi että syksyn koettelemusten vuoksi olin jotenkin varautunut paljon huonompaan tilanteeseen. Kai siinä jokin pala miehistä itsetuntoakin palailee, kun kuulee että uimarit ovatkin ihan reippaita, eivät vain jostain syystä tule ulos. Jännää, mutta niin se näyttää menevän.

Kuulimme, että munasoluja oli löytynyt seitsemän. Olimme toivoneet hiukan suurempaa määrää, mutta lääkäri oli rohkaiseva ja sanoi, että tulos on kuitenkin hyvä. Toivottavasti niistä ainakin muutama hedelmöittyisi. Olemme vitsailleet, että soluillamme on vähän kuin sellaiset Ensitreffit alttarilla: suoraan asiaan, kun siittiöt vielä injektoidaan suoraan munasolujen sisälle. Viikonlopun ajan levätään ja pidetään sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan parasta. Tulevaisuutemme on tässä osaksi klinikan laborantin käsissä, mutta hän varmaankin osaa asiansa. Ja jos kaikki on edelleen mennyt hyvin, ensi viikolla on sitten edessä alkion istutus. Nämä alkavat jo olla niin suuria asioita, ettei sitä oikein osaa enää edes ajatella… Mitäköhän soluillemme nyt kuuluu? Tuleeko jostakin niistä meidän ensimmäinen lapsemme? Voikaa hyvin siellä!

Jännitys tiivistyy, osa 2

Kierros etenee edelleen, ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että loppuviikkoon on varattu toimenpideajat meille molemmille. Soluja poimitaan siis molemmilta: ensin minulta ja sitten puolisolta.

Jos kaikki menee hyvin, varmaankin siis ensi viikon alussa olisi aika istuttaa alkio. Mutta tässä vaiheessa täytyy vielä koputtaa kaikkia mahdollisia puita ja toivoa parasta. Huh, on tämä kyllä aikamoista ja koko ajan vain hurjemmaksi kai menee… Juuri nyt ei kovin paljon tämän enempää uutta osaa sanoakaan, mutta uusia etappeja ja ehkä siis myös uusia ajatuksia ja tuntemuksia lienee pian edessä paljon.

Piikkejä

Jälleen yksi tarkastuskäynti takana. Munarakkuloita näkyi nyt useampia, ainakin 13, ja tietenkin ne olivat myös hieman kasvaneet viime kerrasta. Matkaa on kuitenkin vielä edessä. Ilmeisesti oikea puoli on edelleen aktiivisempi kuin vasen, mutta on kai aika tavallista, ettei rakkuloita kasva tasaisesti molemmilla puolilla. Hormonien määrää säädettiin taas, ja huomenna alkaa uusi vaihe: puoliso joutuu pistämään myös ns. jarruhormonia siitä lähtien, eli kaksi piikkiä joka aamu. Aika lailla suunnitelmien mukaan kuitenkin edelleen on menty.

Kaikkiaan tämä on tavallaan aika kiinnostavaa, luonnon – siis ihmisvartalon – arvaamattomuuden ja lääketieteen yhteispeliä. Nyt ei kuitenkaan tunnu siltä, että haluaisi ryhtyä sen suurempiin filosofisiin pohdiskeluihin. Käsillä kun kuitenkin edelleen on se ehkä elämän suurin asia: perheen perustaminen, lapsi, ja keskittyminen on siinä, että onnistuisimme nyt käsillä olevassa haasteessa.

Huolestuttavaa tässä vaiheessa on se, että viime päivinä kierron etenemiseen ja munarakkuloiden kasvuun on liittynyt myös koko ajan enemmän kipuja. Kuitenkin noin viikko, luultavasti vähän yli, on vielä jäljellä munasolujen poimintaan, ja rakkulat siis kasvavat vielä aika lailla. Käsittääkseni niistä tulee ainakin puolentoista sentin kokoisia, ja jos niitä on esim. 15-20, niin onhan se jo aikamoista. Toivottavasti armaan puolisoni ei tarvitsisi kärsiä ainakaan kovin paljon enempää loppua kohti, mutta minä en tiedä mitä tässä on edessä. Voisinpa ottaa edes osan kivuista itselleni.

Ainakin yhdeksän

Yksi tarkastuskäynti on jälleen takana, ja toistaiseksi kaikki vaikuttaisi etenevän kuten pitääkin. Ultraäänen perusteella kehittymässä on ainakin yhdeksän munasolua. Sanon ”ainakin” siksi, että armaan puolisoni vasen munasarja on osoittautunut hyvin taitavaksi piileskelijäksi. Niin paljon kun näistä asioista tähän asti oppimani perusteella ymmärrän, noin kymmenen on kai aika hyvä määrä, ja muutama lisääkin vielä mahtuu joukkoon ilman että ylikierroksille ajautumisen vaaraa vielä on. Toisaalta yhdeksänkin kai riittää hyvin siihen, että niiden hedelmöittämistä voidaan yrittää eikä onnistumiselle pitäisi olla erityisiä esteitä.

Toistaiseksi kaikki hyvin siis, ja tähänastiselle menestykselle voinee myös antaa arvosanaksi ainakin yhdeksän. Nyt tilannetta seurataan ihan muutaman päivän välein, jotta hormonien annostus voidaan sovittaa oikeaksi ja ns. jarrupistos aloittaa oikeaan aikaan. Alussa vasta ollaan, ja tämä on tarkkaa hommaa, ja varmastikin monille kohtalotovereille tuttua.

Otan nyt kuitenkin esille tässä samalla myös toisen asian – tavallaan paljon, paljon perheen perustamista pienemmän mutta monelle lapsettomalle varmaankin murheena aika suuren. Nimittäin onhan tähän rahaa jo mennyt aika lailla, vaikka suurin lasku on vielä edessä. Onneksi olemme siitä harvinaisen onnellisessa tilanteessa, että säästöjä on, eikä suurempaa ahdinkoa pitäisi syntyä. Kaksi ajatusta tästä nyt kuitenkin tänään syntyi: Ensiksi surettaa heidän puolestaan, jotka joutuvat odottamaan, tai kiipeämään vielä taloudellisiakin vuoria lapsettomuusvuoren lisäksi, tai luopumaan lapsihaaveista kokonaan taloudellisista syistä. Toiseksi täytyy myöntää, että jonkinlaista kateutta jälleen tuntee heitä kohtaan, joiden toive lapsesta toteutuu luonnon avulla aivan ilmaiseksi ja ilman lukemattomia lääkärikäyntejä (vaikka toki monilla se vie aikaa).

Viime syksyn kärvistelyjen ja pelkojen jälkeen olen kuitenkin päällimmäisenä tänäänkin tyytyväinen siitä, että minulla on sittenkin mahdollisuus saada biologinen lapsi – ja meillä yhteinen. Joka päivä jännittää, ja tulevina viikkoina eteen tulee vielä suurempia jännityksiä, mutta enimmän aikaa uskon että onnistumme pian.

Alussa

Lyhyt päivitys vain: ensimmäinen ultraääni on takana, ja kaikki on toistaiseksi etenemässä suunnitelmien mukaan. On siis alkanut se kierros, jonka aikana me nyt sitten yritämme ensimmäistä kertaa saada vauvan alulle näillä uusilla keinoilla. Paljon käyntejä edessä lähiviikkoina, puolisolla eniten. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Pian alkaa hormonien pistäminen, ja ensimmäiseksi toivotaan sopivaa määrää munasoluja poimittavaksi. Näitä siis tässä vaiheessa jännitetään.

No, kyllä tässä todellisuudessa jännitetään jo paljon muutakin… Mielenkiintoisia aikoja kyllä, huh. Päivistä taitaa tulla samaan aikaan koko ajan pidempiä ja jotenkin kiireisempiä. Sen varmaankin näemme paremmin tässä nyt tulevina viikkoina. Voisimmeko me olla niitä onnekkaita, joilla tämä onnistuu?