Näytelmä: Äitikortti

Jaetaanpa viime viikon kuulumisia vielä sen verran, että ehdimme myös vaimokullan kanssa käydä Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Äitikortti. Koska sen teemat ovat monessa kohtaa samat kuin tämän blogin, ajattelin jakaa pari ajatusta siltä varalta, että joku lukijoista olisi myös kiinnostunut.

Päädyimme katsomaan Äitikorttia pitkälti Hesarin kehuvan arvostelun vuoksi (jutussa muuten toimittaja innostui pohtimaan vanhemmuutta muutenkin kuin vain tämän näytelmän kautta). Kehut ovat osin ansaittujakin, vaikken ehkä ihan yhtä innoissaan osannut olla. Näytelmässä oli kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista, osin tuttua pohdintaa ja jotain uutta, ja muutamia kieltämättä aikamoisen hauskoja kohtia. Ensimmäinen puoliaika käsittelee ”lapsenhankinnan” harkintaa, sen vaikeuksia ja vanhemmuuteen valmistautumista. Lapsettomuus tai ainakin se tilanne, kun toivottu raskaus ei noin vain alakaan, saa oman osionsa. Toisella puoliajalla sitten synnytetään ja eletään vauvan kanssa. Meidän mielestämme riemukkaimmat kohdat olivat siellä, muun muassa vaihtoehtoinen näkökulma pienten lasten nukkumiseen, erilaisten äitien kohtaaminen leikkipuistossa ja tietysti itselleni pian läheinen teema eli isän rooli synnytyksessä.

Paljon muutakin sekaan mahtuu, minkä selittänee, että näytelmän taustalla on toimittaja/kirjailija Anu Silfverbergin esseekokoelma. Sitä en vielä ole lukenut, mutta ehkä jos vielä joskus ehdin lukemaan ja osuu kohdalle, kahlaan sen mielelläni läpi… Monipuolista vanhemmuuden pohdintaa karnevaalihengessä mutta välillä vakavamminkin on siis tarjolla. Näemmä Kansallisteatteri on järjestänyt huhtikuulle vauvanäytöksenkin, eli vauvojen kanssa saa mennä jos lippuja on vielä jäljellä! Uskoisinkin, että kaikkein eniten näytelmästä saa irti, jos oma kokemus lapsen odottamista ja pienen lapsen hoitamisesta on vielä tuore. Jos taas kärvistelee lapsettomuuden kanssa, tässä on hieman vertaistukea, mutta vastapainoksi joutuu käymään läpi myös melkoisen määrän vauva-aiheita, onneakin.

Perinteistä juonta Äitikortissa ei ole, vaan se on joukko musiikilla höystettyjä kohtauksia.

Näytelmässä toistui monitulkintainen ajatus siitä, että vanhemmuus on elämää. Ei siis esimerkiksi työtä. Ajatuksessa on ehkä jotain lohdullistakin. Annan kokonaisuudelle neljä kestovaippaa/kantoliinaa/omasuosikkivälineesitähän.

Kirja: Isän kirja (sekä palautetta)

Ajattelin taas jakaa kokemuksen kirjasta, jonka luin, jos jakamisesta sattuisi olemaan hyötyä isille ja tuleville isille. Törmäsin siis jokin aika sitten perinteisesti kirjastossa otsikon teokseen Isän kirja (Lapsi 2000 ry, 2002), jonka sain nyt hiljan luettua loppuun. Kirjan takana oleva järjestö ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta se kertoo sivuillaan kokoavansa asiantuntijoita, edistävänsä lasten terveyttä ja hyvinvointia sekä keskittyvänsä ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön.

Kirjassa käsitellään isyyteen liittyviä asioita laidasta laitaan, eri asiantuntijoiden teksteillä: lukuja löytyy mm. leikeistä, ruoanlaitosta, masennuksesta kärsivän äidin tukemisesta ja jopa tupakoinnin lopettamisesta. Tässä on kenties kirjan vahvuus, mutta selkeästi myös sen heikkous kirjana, sillä kokonaisuuden osat ovat aika erilaisia, järjestys sekava, tyylit erilaisia ja loogiset siirtymät aiheesta toiseen aika lailla puuttuvat. Lukija joutuu siis aika pitkälti itse pitämään itsensä kartalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti saaneet aika vapaat kädet, eikä kokonaisuutta tai osien yhteensovittamista tunnu mietityn kovin tarkkaan, ja tässä näkynee se, että järjestö on ilmeisesti kustantanut kirjan itse.

Asiaa kirjassa toki on, osa hyvinkin käytännönläheistä. Osa taas tuntuu melko yleispätevältä, mutta se voi johtua siitä, että näitä aiheeseen liittyviä teoksia on nyt jo muutama tullut kahlattua. Ehkä antia olisi ollut siis omalle kohdalle enemmän, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä. Pääasiassa sisältö tuntui ihan pätevältä, ei siis esimerkiksi kovin vahvasti jonkin yhden vahvan ideologian tuputtamiselta. Jos siis pohdintaa omasta isyydestä ei vielä ole juuri harrastanut, tai jos käytännön lapsenhoivaamiseen kaipaa vielä tukea ja ohjeita, kirjaa voinee sekavuudesta huolimatta suositella. Kai sieltä tarvitsemansa lopulta löytää.

*****

Tässä samalla ajattelin jakaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, kun nyt viimeisen noin viikon aikana olemme pikkuhiljaa tehneet omaa odotustamme julkiseksi myös ei-niin-lähimmille-läheisille. Se on ollut jännittävää, tavallaan riemukastakin, kun asiasta voi nyt aika vapaasti puhua. Onnitteluja on saatu ja perinteisiä kommentteja ja kysymyksiä kuultu (koska laskettu aika, miten tuleva äiti voi, kannattaa nukkua varastoon, mitenkäs ne vaipanvaihdot, jne). Suosikkini niiden ulkopuolelta on ”hyvä kyllä, että sinä et ole vielä ihan ikäloppu, niin jaksat sitten kun lapsi on teini-ikäinen”. Siihen on oikeastaan aika vaikea lisätä mitään…

Katso kuva! Ja äänestä!

Meillä oli useammastakin syystä hieman huolta, onko pikkuisellamme varmasti kaikki hyvin, joten hän pääsi poseeraamaan kuvassa varmuuden vuoksi vielä ylimääräisen kerran. Huolet osoittautuivatkin sitten turhiksi, sillä hän tanssi ja vilkutteli ultran aikana, kuten kuvasta näkyy (tältä osin hän ei näemmä tule kameraa vierastaviin vanhempiinsa, ehkä tosin tanssia rakastavaan äitiinsä). Kuten kai muutkin ikätoverinsa, pikkuinen näyttää aika lailla avaruusolennolta tässä kohtaa, mutta oli kasvanut jo ikänsä mukaista keskikokoa suuremmaksi lähelle neljää senttiä.

Muutenkin uutiset olivat hyviä: tässä vaiheessa sikiöstä näkee jo yhtä ja toista, ja lääkärin mukaan ”jos kysyt, mikä voisi olla paremmin, niin ei mikään”. Niskaturvotus oli normaalin pientä, ja myös muun muassa nenäluun kehitys viittaa siihen, että kaiken pitäisi olla kunnossa eikä esim. Downin syndrooman tyyppinen vamma liene todennäköinen – verikoe on kuitenkin yhä edessä. Kaikki muukin on kehittynyt normaalisti aivopuoliskoista vatsanpeitteisiin. Onnen kyyneliähän siinä meinasi pukata.

Mieliala onkin ollut nyt erityisen korkealla, ja käynniltä muistoksi saatuja kuvia katselee mielellään. Kaikki tuntuu taas astetta konkreettisemmalta, ja näitä ns. vaarallisimpia viikkoja on koko ajan vähemmän jäljellä. Kohta toivottavasti armaan puolison olokin helpottaa, väsymystä ja pahoinvointia on nyt riittänyt onnen lisäksi.

Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa edelleen lueskellut. Aiemmin mainitsemani artikkelikokoelma isyyden kokemuksista on kahlattu läpi, ja se oli ehkä hieman akateeminen tilastoineen ja yhteiskunnallisine muutoksineen, mutta herätti kuitenkin ajatuksia. Opin myös, että keskiluokkaiset (check) ja korkeasti koulutetut (check) isät pohtivat isyyttään muita enemmän. Ja jos tämä jo sai tuntemaan itsensä vähemmän ainutlaatuiseksi, eilen luin myös uutisen, jossa mainittiin, että pelkästään Kiinassa viime vuonna 50 miljoonaa pariskuntaa kärsi lapsettomuudesta… Huh.

Ja siitä puheen ollen, nythän näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä blogi on muuttumassa odotusblogiksi. Minua mietityttää, onko sellaiselle kysyntää, niitä kun riittää – kiinnostaisivatko minun jaaritukseni ketään, vaikka sanottavaa ehkä olisi? Heittäydyn nyt populistisen interaktiiviseksi ja kysyn teiltä. Toivotteko jatkoa vai riittääkö tämä? Alla voi äänestää (edit: äänestys on suljettu 26.7.2015), ja mielellään saa myös kirjoittaa kommentteja! Pohdin sitten tulevaisuutta tulosten ja omien tuntemusteni pohjalta.

Tasapainottelua ja opiskelua

Viime päiviä on leimannut tasapainottelu innon/tulevaan valmistautumisen ja toisaalta ”vasta ollaan viikolla 8” -itselle muistuttelun välillä. Syitä tähän on paitsi raskauden olemassaolo sinänsä ja oma siihen ajatukseen totuttelu, tällä viikolla myös neuvola, visiitti Naistenklinikalla sekä taas kerran erinäiset kirjat.

Ensimmäinen neuvolakäyntimme hieman lykkääntyi, mutta on nyt takana. Kuten moni asia tässä tähän saakka lyhyen matkan varrella, se tuntui tärkeän lisäksi hieman jotenkin epätodelliselta. Että tässä sitä tosiaan istutaan neuvolassa hoitajan oven takana odottelemassa. Itse käynti ei ollut maata mullistava: kartoitettiin lähtötilannetta, tarkasteltiin vanhempien terveydentilaa (enemmän äidin kuin minun, tosin) ja annettiin ohjeita ruokavalioon ja liikuntaan (enemmän äidille kuin minulle, tosin). Moni asia oli jo tuttu, ja kun hoitaja – tulevan vakituisen neuvolatätimme sijainen – ei keksinyt kovin suuria huolenaiheita meidän kohdaltamme, käynnissä ei ollut sen ihmeempää dramatiikkaa. Näin isäkandidaattina voin olla tyytyväinen ainakin siihen, että minutkin kuitenkin kohtuullisesti huomioitiin, vaikka tässä kohtaa pikkuisen terveyteen vaikuttavat toki enemmän äidin elämäntavat. Joskus kun kuulee kauhutarinoita, ettei miestä aina juuri huomata ja hänen ohitseen saatetaan puhua. Paljon jäi kuitenkin muistettavaa tulevista käynneistä ja kokeista jne, tai ainakin äkkiseltään se tuntui paljolta.

Samalle päivälle osui myös visiitti Naistenklinikalle, sikiölääketieteen keskukseen. Meille kun tosiaan aikanaan suositeltiin tavallista tarkempia tutkimuksia minun kromosomipoikkeamani vuoksi, kuten olen aiemmin jo maininnutkin. Oli hienoa, että pääsimme sinne näinkin nopeasti, ja tässä jälleen suuri osa kiitoksesta menee armaan puolisoni aktiivisuudelle jo ennen neuvolakäyntiä. Keskustelimme siellä sitten toisen perinnöllisyyslääkärin kanssa, ja taisi käydä niin että keskustelu alkoi ihan samalla ihmisen kromosomeja esittelevällä kansiolla, jonka myös Norio-keskuksen lääkäri aikanaan avasi eteemme viime vuoden puolella… Nyt kuitenkin jatkettiin aika suoraan mahdollisiin poikkeamiin, joita sikiöllä noin teoriassa voisi olla, todennäköisyyksiin (sen vähän kuin niistä jotain voi sanoa) ja mahdollisiin seurauksiin. Ja tutkimusvaihtoehtoihin.

Aiemmin kirjoitin, että olemme pitäneet ykkösvaihtoehtona äidin verestä tehtävää tutkimusta, koska se ei aiheuta edes sitä pientä keskenmenon riskiä, mikä lapsivesi- ja istukkatutkimuksiin voi liittyä. Kuten PW aiemman postaukseni kommenteissa mainitsi (kiitos siitä!) verikokeessa on se huono puoli, että se ei ole yhtä kattava, vaan katsoo vain tiettyjä kromosomipoikkemia. Lopulta keskustelun jälkeen päädyimme kuitenkin siihen vaihtoehtoon, koska ne poikkeamat, joiden kanssa lapsi yleensä voi selvitä syntymään asti, testi aika lailla kattaa. Lääkäri suostui tähän myös aika lailla mukisematta, mikä on sinänsä hienoa, koska ilmeisesti tätä kalliimpaa verikoevaihtoehtoa ei julkiselta puolelta noin vain saa. Saimme myös samantien ajan kyseiseen verikokeeseen ja ultraääneen elokuun alkuun. Oikeastaan lopputulos oli siis kaikilta osin toivottu.

Samalla olo oli ristiriitainen, sillä oman tulevan lapsen mahdollisista vaikeistakin kehitysvammoista puhuminen on tottakai aika raskasta, vaikka osin järjellä ja osin tunteella yritän pysyä ajatuksessa, että todennäköisyys on pieni. Minulla ei myöskään ole mitään täysin selkeitä tai ehdottomia vastauksia siihen, mitä sitten jos se pieni todennäköisyys osuisikin kohdallemme. Lähtökohtaisesti varmasti kynnys ajatuksellekin raskauden keskeyttämisestä on korkea, ja toisaalta lapsen etu pitää yrittää ottaa huomioon niin hyvin kuin se nyt mahdollista on toisen puolesta, mutta enempää en oikein osaa sanoa – eikä asiaa oikeastaan haluaisi kovin paljoa edes ajatella etukäteen.

Samaan aikaan kun tosiaan ollaan vasta viikolla kahdeksan, me molemmat olemme taas innostuneet kuitenkin vierailemaan kirjastossa. Yhden vauvanhoitokirjan sain myöskin ehkä aavistuksen asioiden edelle innostuneelta äidiltäni, mutta menköön, koska sitä puoltahan ei tuossa aiemmin mainitsemassani Isä syntymässä -kirjassa juuri ollut. Pöydillä on lisäksi muun muassa yksi nykypäivän isyyttä pohtiva artikkelikokoelma ja puolison löytämä mainiolta vaikuttava tuore etunimiopas. Juuri nyt tuo viimeksimainittu innostaa eniten, pitää vähän yrittää hillitä itseään… Mutta ehkä näistä lisää myöhemmin, jos syntyy ajatuksia jotka arvelen jakamisen väärteiksi.

Kirja: Isä syntymässä, Hanna Hirvonen

Tässä samalla kun toinen puoli minusta pikkuhiljaa valmistautuu perheen kasvuun ja toinen muistuttelee, ettei pidä mennä liikaa asioiden edelle kun ollaan vasta viikolla seitsemän (edelleen siis koputellaan kaikkia mahdollisia puumateriaaleja, että raskaus jatkuu yhtä hyvin kuin on alkanut), olen ehtinyt lukea. Loma kun on. Ajattelin jakaa yhden lukukokemuksen täällä etenkin isille ja sellaiseksi toivoville.

Myönnettäköön tosin, että tämäkin oli armaan puolisoni kirjastolöytö, jonka kyllä luin mielelläni. Kyseessä on siis tosiaan otsikossa mainittu kirja Isä syntymässä, jonka lähtökohta on siitä vaarallinen, että se on äidin (ja synnytysvalmentajan) kirjoittama kirja isille. Tästä huolimatta kirjaa voi suositella, koska nähdäkseni se välttää kohtuullisesti saarnaamisen ja pysyy sopivasti ”isän puolella” tarjoten kuitenkin hyödyllistä tietoa.

Alku sai minut epäileväksi, sillä kirjoittaja tykkää viljellä myös huumoria, mikä aiheen ja lähtökohdat huomioiden voisi tarkoittaa aika korkeaa vaivaannuttavuuden riskiä. Lopulta teksti kuitenkin eteni hyvin ja suurin osa huumorista oli ihan iloksi.

Kirjan alaotsikko on ”vauvan odotus, syntymä ja hoito”. Itselleni jäi kuitenkin olo, että kirja keskittyi selvästi eniten synnytykseen: tiedonjakamiseen valmistautumisen helpottamiseksi, eri vaihtoehtoihin, ja isän rooliin – rooleihin? –  sen suuren päivän aikana. Tästä teemasta koinkin oppineeni eniten. Amerikkalaisista elokuvista kun ei selvästikään opi aivan kaikkea synnytyksistä! Vaikka mahdolliset vaikeudetkin otettiin huomioon, minulle kokonaisuus oli myös aika rohkaiseva. Sen sijaan raskausvaihe kirjasta solahti ohi melko nopeasti ja hoito-osuus on sitäkin lyhyempi. Muutamia käytännön vinkkejä sieltäkin toki löytyi. Vauvanhoidon kattavat perusteet ja syventävä materiaali on kuitenkin etsittävä muualta, mutta eipä siinä kai mitään, kun aineistoa on kyllä maailma väärällään.

Ensi viikolla ajattelinkin mennä itse kirjastoon etsimään sopivaa lisäopintomateriaalia…