Unia ja näkyjä

Tässä muutama päivä sitten näin ehkä ensimmäistä kertaa unta vauvastamme. No, en muista läheskään kaikkia uniani, mutta tämä taisi joka tapauksessa olla ensimmäinen kerta jonka varmasti muistan. Se on siinä mielessä yllättävää, että vauva tottakai on mielessä paljon – luulisi asian tulevan uniinkin sitten usein, mutta näin ei ole ollut. Muistelisin, että silloinkin kun vaimokulta on ollut mukana unissani, hän ei ainakaan useimmiten ole ollut raskaana. Kysyin asiasta häneltä myös, eikä hänkään ole juuri nähnyt vauvaunia. Erikoista, hänellä vauva on varmasti mielessä vielä enemmän, kun Pikkuinen on koko ajan mukanakin. Voiko asia olla niin selkeä, ettei alitajunnalla ole mitään siihen liittyvää käsiteltävää? Mitenkäs teillä muilla jotka olette meitä edellä, oletteko nähnyt paljon vai vähän vauvaunia odotusaikana?

Niin, itse uni oli erikoinen ja epälooginen, kuten unet kai yleensä ovat. Muistan, että jostain syystä ilman sen suurempia unessa annettuja selityksiä vaimo ei ollut kertonut minulle synnytyksestä, vaan oli käynyt sairaalassa yksin. Uni sijoittui ehkä viikko tämän jälkeiseen aikaan, jolloin vasta ensimmäisen kerran tapasin lapsen jossakin kaupungilla/ulkona. Hän oli äitinsä kanssa vaunuissa (jollaisia meillä ei ole). Sain ottaa hänet syliini, ja katsoin häntä silmiin. Vauva ensin arasteli, kai siksi kun emme olleet tavanneet, mutta kohta hän katsoi takaisin. Ihan kaunis vauva hän muistaakseni oli. Erikoista kyllä, hän osasi jo joitakin yksittäisiä sanoja, ja kävimme siis vielä jonkinlaisen keskustelun, mutta en herättyäni enää muistanut sitä tarkemmin.

Myöhemmin tällä viikolla ”näin” vauvan pitkästä aikaa vähän konkreettisemmin, kun kävimme neuvolassa. Muuten käynnistä ei erityisempää, kunhan mittailtiin ja kyseltiin vointi, mutta neuvolan täti varmuuden vuoksi ultrasi Pikkuisemme, kun käsin koettelemalla ei päässyt ihan tarkkaan varmuuteen, miten päin hän on. No, pää alaspäin siellä ollaan kuten pitikin, ja ehkä toivon mukaan hän pysyy niin, vaikka muuten kyllä edelleen liikkuu paljon. Vähintäänkin kääntelee kylkeä, kuten neuvolan täti sen muotoili, ja huitoo raajoillaan ja siirtelee niitä eri puolille yksiötään. Tänäkin aamuna oli taas vilkasta. Vauvan näkeminen on nyt vähän erilaista kuin alkuraskaudesta, kun hän ei lähimainkaan enää mahdu kuvaan kokonaan, vaan pitää kurkkia yksi kohta kerrallaan. Tuossa on pää, tuossa sykkii sydän, siinä vieressä kulkee selkäranka…

Reilu kuukausi laskettuun aikaan. Eli taas jännitys tiivistyy, kuten tässä matkan varrella muutamaankin kertaan.

Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.

Päivityksiä ja unia

Tämän viikon ”lääkärintarkastus” ei tuonut erityisen paljon aiempaa parempia uutisia, harmi kyllä. Lääkkeellisestä avusta huolimatta myös tästä kierrosta on tulossa hidas, siltä ainakin ultrassa näyttäisi. Joudumme palaamaan myöhemmin asiaan sen suhteen, tuleeko suotuisia edellytyksiä alkion istuttamiselle tälläkään kertaa. Yritetään nyt kuitenkin kaikesta huolimatta uskoa siihen, että parempaan oltaisiin menossa.

Yksi signaali voisi antaa toivoa: nyt on meillä molemmilla vapaapäivän kunniaksi kerrankin yksi hyvin ja pitkään nukuttu yö takana. Tässäkin pitää nyt taas koputella puita ja kaikenlaisia muitakin materiaaleja eikä nuoleskella ennen tipahtamisia, mutta jospa kävisi niin hyvin, että tästä alkaisi suunta parempaan. Se varmasti parantaisi monella tavoin vointia ja jaksamista – ennen kaikkea siis armaan puolisoni, joka on muutenkin joutunut paljon minua kovemmalle – ja ehkä sitten myös kropan toimintaa ja vastaanottavaisuutta sille suurelle toiveellemme. Toivotaan siis kauniita unia myös seuraaville öille… Siitä sitten askel kerrallaan eteenpäin. Babysteps, sanoisi ameriikkalainen.