Pieni salaisuus

Minulla on teille salaisuus: me odotamme vauvaa! Hyss, ei saa vielä kertoa kenellekään, jos sopii. 🙂

Tarkemmin sanoen siis raskaustesti näytti plussaa, tai verikokeesta kun oli kyse, niin oikean hormonin sopivaa lukemaa. Uskomme siis, että tämä tarkoittaa pikkuisen pakastetun ja sulatetun rakkaamme voivan hyvin ja kasvavan. Huh, tätä toivottiin, mutta jotenkin yllätykseltä se tuntuu – ja valtavan hienolta tottakai, ei oikein ole edes sanoja kuinka hienolta! Lievästi ilmaistuna hyvällä mielellä tässä on oltu, ja puolison kestohymy vain parantaa sitä.

Tietysti matka on vielä pitkä edessä ja nyt ollaan niin alkuvaiheessa, että tunnetusti kaikkea voi tapahtua. Mutta jotenkin uskon, että kaikki on nyt siellä kauniissa kohdussa hyvin, kun on tähän asti päästy. Kuitenkin varmuuden vuoksi minun taustani (sen kromosomipoikkeaman) vuoksi sikiö on tarkoitus testata kun hieman pidemmälle päästään, sitä perinnöllisyyslääkäri aikanaan suositteli.

Paljon muutakin myllertää mielessä, pieniä ja suuria asioita. Se kai on luonnollista kenelle vain, joka saa tietää olevansa matkalla vanhemmaksi. Niin paljon on pohdittavaa, opeteltavaa, valittavaa, valmistauduttavaa. (Ja luultavasti sitten aikanaan ei kuitenkaan ole ollenkaan tarpeeksi valmistautunut.) Suuri mutta toivottu elämänmuutos taitaa nyt olla edessä! Mielessä ovat esimerkiksi aiemmin mainitsemani asioiden-edelle-menevät kysymykset ja muutamia uusia, kuten tuo sikiöseulonta. Ja neuvola- ja sairaalavalinnat jne, jne. Ja sitten on se melko perustavanlaatuinen tunne, jossa on varmaankin jotain kivikautta ja syvempää biologista perusviettiä, että minä todellakin olen kyennyt saamaan kumppanini raskaaksi. No, siihen tarvittiin avuksi muun muassa lääkäri, hoitajia ja laborantteja, mutta onnistuinpa kuitenkin!

Eilinen oli kyllä oikea piinapäivien piinapäivä. Puoliso kävi aamulla laboratoriossa ja iltapäiväksi odotettiin tulosta. Pikkuhiljaa päivän aikana jännitys ja pulssi kohosivat. En tiennyt mitä odottaa, ja rehellisesti sanottuna olin valmistautunut huonoihinkin uutisiin (sen verran kuin se nyt on mahdollista). Minun oli määrä soittaa klinikalle, koska puolison piti alunperin päästä töistä vasta sen sulkeutumisen jälkeen. Soitinkin, kahdesti: ensimmäisellä kerralla puhelu katkesi, toisella jouduin jonoon. Ilmeisesti kaikki ne koko Etelä-Suomen naiset, joilla oli alkionsiirto samana päivänä kuin meillä, olivat myös käyneet raskaustestissä samana päivänä! Samalla puoliso jo ilmoittikin päässeensä töistä etuajassa, ja hän siirtyi puhelinjonottamaan minun sijastani. Meni vielä parikymmentä minuuttia hermostuneessa odotuksessa. Luin jotain jalkapallouutisia saadakseni ajan kulumaan. Sitten puoliso vihdoin soitti. Ja ihan kuin odottamista ei jo olisi ollut tarpeeksi, yhteydessä oli ensin jokin vika, emmekä kuulleet toisiamme. Kun asia korjaantui, hän kysyi: ”Arvaa mitä?” Äänestä uskalsin toivoa, että uutiset olisivat hyviä, ja olivathan ne!

Huh, tämä on ehkä elämäni paras viikko kaiken koetun jälkeen (jos hyvin käy, vielä parempia on tulossa), ja ajatuksia olisi vaikka kuinka. Pitänee kuitenkin palata niihin myöhemmin, ettei tästä muodostu romaanin pituista postausta. Ainakin tässä on jo nyt eniten huutomerkkejä!!!

Kaunis kohtu / Asioiden edellä

Ajattelin tässä alkaneiden piinaviikkojen (siis raskaustestin odotuksen) kunniaksi jatkaa vielä parilla random-ajatuksella, jotka yritän tässä yhdistää aasinsillalla tai ehkä ilman.

Ensin yksi haja-ajatus eiliseltä, jonka silloin unohdin kirjoittaa. Lääkäri on matkan varrella usein kehunut, että armaalla puolisollani on ”kaunis kohtu”. En tiedä, ehkä hän sanoo niin kaikille, mutta tottakai sen täytyy minun rakkaani kohdalla olla totta. 🙂 Vaikken kyllä ainakaan vielä ole päässyt perille, minkälaisia kauneusihanteita tai -vaatimuksia kohtuihin kohdistuu (ja onhan se tavallaan vähän kohtuutonta jos kohdistuu, olenpas hauska tänään). Tämä nyt kuitenkin tuli mieleen johdantona siihen, että eilen ihan ensimmäisen kerran onnistuin ultran näytöltä erottamaan puolison kohdun. Kun huomasin sen ääriviivat, asia näyttikin yllättäen ihan selvältä. Aiemmin en ole sitä onnistunut bongaamaan vaikka erinäisiä kertoja olen ollut mukana kun ultraa tehdään, kaikki näytöllä on vaikuttanut aika sekavalta mustavalkoiselta lukuunottamatta munarakkuloita, jotka kyllä erottaa selvästi kun niitä etsitään. (Ja tätä prosessia ennen en siis ole koskaan ollut mukana gynekologilla tms, miksipä olisin, joten en ole vastaavia ultra-kuvia ennen tätä ikää nähnyt.) Olikohan tämä nyt hyväkin saavutus – siis miehelle – vai olisiko minun pitänyt onnistua bongaamaan kohtu jo aikaa sitten?

Toinen eilen ja tänään mielessä pyörinyt asia on se, että nyt kun on tähän vaiheeseen päästy – eli pitkästä aikaa selkeästi askelia eteenpäin – meinaa ajatus karata välillä jo vahvasti asioiden edelle. Ja sitten soimaan itseäni siitä, ettei sillä tavalla saisi karata. Kun paljon jännitystä on ihan käsillä olevissa tilanteissakin.

Silti ainakin hetkellisesti sitä ehtii pohtia kaikenlaista, kuten:

• Jos raskaus nyt alkaisi, meille jäisi vielä yksi alkio pakkaseen, ja voisikohan edes teoriassa olla mahdollista että siitä joskus aikanaan syntyisi vielä nuorempi sisarus? No, jollain todennäköisyydellä niin kai voisi käydä. Mutta roimasti asioiden edellähän tässä oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, saattaisimme pian tarvita hieman toisenlaisen kodin, ehkä muutaman neliön suuremmankin mielellään. Mutta hieman asioiden edellä tässäkin oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, niin vauva kai sitten syntyisi ensi talvena, kenties helmikuussa. Mutta jonkin verran asioiden edellä tässäkin taas oltaisiin.
• Minkäköhänlaiseen maailmaan lapsemme mahtaisi syntyä, jos uuden hallituksen linjaukset erinäisistä heikennyksistä lapsiperheiden asemaan ja esim. päivähoitoon toteutuvat. No, jossain määrin asioiden edellä tässäkin oltaisiin, mutta maailma kyllä muuttuu vaikka meille tulisi vauva vasta myöhemmin.
• Ja niin edelleen, pienempiä ja suurempia asioita.

Mutta nyt on ehkä aika taas kieltää itseltäni tällainen pallottelu, vaikka jonkinlaista mahdolliseen vanhemmuuteen valmistautumista sekin kai on, mitä kaikkea mieli alkaa tässä käsitellä. Takaisin nykyhetkeen!

Nauruja ja toimenpiteitä

Innosta puhkuen ehdin hetken bloggaamaan, ennen kuin rakkaani saapuvat – kyllä, monikossa! – kotiin. Olen tänään kovin ylpeä heistä molemmista (ja pienen aavistuksen itsestänikin). Oli siis toimenpidepäivä, ja usko on vahva, että tällä kertaa onnistumme. Ainakin kaikki edellytykset ovat melko lailla kohdallaan. Rakas pikkuisemme oli selvinnyt sulatuksesta mainiosti, yhtäkään solua ei kuulemma menetetty – sen lääkäri kertoi heti saapuessamme.  Ovulaatio tuli ennusteen mukaan, kohdun limakalvo on sellainen kuin pitääkin ja mieliala ainakin minulla korkealla. Ihan täysiä öitä meillä ei vieläkään nukuta, mutta muuten on vaikea löytää mitään tekijää, joka voisi olla paremmin. Siirto meni myös suunnitelmien mukaan. Erilaisilla hormoneilla vielä sitten tuetaan alkion kiinnittymistä.

Minä yritin olla tukena ja viihdykkeenä – jälkimmäistä tämän puolisoni, ahkeran googlettajan, löytämän artikkelin vuoksi. Sen mukaan nauru alkionsiirron jälkeen lisää raskauden todennäköisyyttä, oletettavasti stressin vähentämisen seurauksena. Tämä tukee myös omaa tässä matkan varrella vahvistunutta amatööriteoriaani siitä, että stressillä on vähintäänkin keskisuuri vaikutus hoitojen onnistumiseen (unohtamatta siis tietenkään muita selkeitä suuntaan tai toiseen vaikuttavia terveydellisiä/fyysisiä jne. tekijöitä).

Itse operaatio oli aika lailla samanlainen kuin viimeksikin, eikä se vienyt kovin kauaa. Ainoa ero lienee se, että tänään klinikalla oli niin vilkasta, että jouduimme hetken odottamaan vuoroamme. Vaikutti siltä, että meitä ennen ja meidän jälkeemme oli useita pariskuntia juuri siirtoon menossa tai sieltä tulossa. Kaikkien Etelä-Suomen naisten ovulaatio on ilmeisesti osunut samalle päivälle! Mutta mikäs siinä, jospa se vaikka lupaisi hyvää ja tänään olisi erityisen hedelmällinen päivä meille lapsettomuushoitoja käyville.

Vajaan kahden viikon päästä on raskaustesti. On vaikea edes kuvitella sitä riemua, jos saamme plussan. Tarrasukkia siis jälleen meille!

Ennen klinikkakäyntiä, varhain aamulla, kun puoliso ei enää saanut unta ja minäkin havahduin, hän kysyi minulta että ”jännittääkö”. Vastasin ”ei”, koska sillä hetkellä se oli totta ja koska sillä kellonlyömällä siinä tokkurassa kognitiiviset kykyni eivät muutenkaan olisi riittäneet monitahoisempaan vastaukseen. Myöhemmin kyllä sitten ehti jännittääkin, myönnetään: operaatio ja tietenkin pakastetun alkion kohtalo. Nyt olo on kyllä mainio, kun kaikki meni näin hyvin, vaikka tunnetusti näissä asioissa mikään ei edelleenkään ole varmaa ennen kuin se on varmaa.

Loppukevennys vielä: äsken kun avasin selaimen, ensimmäisenä törmäsin allaolevaan Libero-mainokseen. Pidetään tätäkin nyt sitten enteenä! Yksi virhe tässä kuitenkin on: jos jokin, niin se kyllä on varmaa, että minä en ole raskaana. 🙂 (Arvelen, että kyse lieneekin siitä, että Google stalkkaa samassa verkossa omalla koneellaan surffailevan armaan puolisoni hakuja…)

I

Lisää hymyjä

Sieltä se sitten pukkasi ovulaatiotestistä hymynaamaa tälle viikonlopulle, kuten lääkäri käynnillämme ennustikin. Mitä luultavimmin tämä tarkoittaa sitä, että muutaman päivän päästä meillä on ns. toimenpidepäivä edessä. Ja sehän on suuri ja hieno päivä se! Laitetaanpa tästä oikein todistusaineistokin mukaan jälkipolvia varten:

Nyt sitten odotetaan sitä suurta päivää, pidetään sormet ja varpaat ristissä – ja sitten toimenpiteen jälkeen vasta pidetäänkin.

Testi tehtiin pienen hässäkän keskellä, sillä meillä oli hoidossa puolison kummityttö, aurinkoinen kaksivuotias. Siinä hieman elämänrytmi muuttuu, kuten arvata saattaa, mutta tuleepa taas hieman valmistauduttua (toivottuun) tulevaan! Päävastuu oli tässä kohtaa kyllä enemmän kummitädillä luonnollisesti, mutta vähän treeniä minullekin. Paljon on opeteltavaa ja hiottavaa, mutta ehkäpä minä jotenkin sitten aikanaan selviäisin…Kaikki vanhemmat kuitenkin kohtaavat monet asiat väkisinkin ensimmäistä kertaa vasta sitten kun lapsia on, ja moni on maailmanhistoriassa varmasti ollut paljon huonommin valmistautunut kuin me olemme.

No mutta, ei mennä tämän enempää asioiden edelle. Ehkä uskaltaa kuitenkin sanoa terveisiä rakkaille pikkuisillemme sinne klinikan pakkaseen: kohta toinen teistä pääsee ulkomaailmaan ja lämpimämpään paikkaan! (Ja vielä pitää lisätä, että toivottavasti vain toinen tässä vaiheessa, kun sekään ei varmaa ole, että alkio selviää sulatuksesta. Toinen toivon mukaan saa jäädä vielä odottelemaan.)

Mutta sitä päivää odotetaan jo innolla!

Scifiä

Kävin eilen katsomassa elokuvan Interstellar – en ole erityisesti avaruus- tai scififani, mutta tuon pätkän olen halunnut nähdä. Paljastamatta liikaa juonesta voi kertoa, että siinä seikkaillaan lähitulevaisuudessa ja ollaan paljon tekemisissä uuden ja vielä vasta tulevan (jos edes mahdollisen) tekniikan kanssa. Joistain puutteistaan huolimatta vaikuttava teos. Yhtenä osoituksena tästä on se, että monia asioita jäi miettimään elokuvan päätyttyä. Tähän blogiin asia liittyy myös muutamassa kohdassa: tarinassa kun esiintyi paitsi monista scifi-tarinoista tuttu kryoniikka, eli tässä tapauksessa pitkistä odotuksista/matkoista selviäminen jäädytyshorroksessa, myös ihmisalkioiden pakastaminen.

Se taas on asia, joka sattuneesta syystä on ollut viime aikoina mielessäni paljon, kun meillä on ne kaksi alkiota klinikan pakkasessa ja toiveemme raskaudesta ovat nyt lähiaikoina niiden varassa. Puolison kanssa puhuimme jo joskus aiemmin, että onhan se hieman erikoista ja tavallaan aika scifiä: ihmisalkio, periaatteessa ihan ainutlaatuisen ihmisyksilön alku, voidaan pakastaa vaikka vuosikausiksi ja sitten istuttaa naisen kohtuun kasvamaan. Vitsailimme sitäkin, että mahtaako näin alkunsa saaneella lapsella olla aina kylmä? Tai päinvastoin lämmin, kun on jo pienenä tottunut pakkaseen?

Lääkäri kertoi meille, että pakastealkiosta raskauden alkaminen onnistuu yleensä hyvällä todennäköisyydellä, jos vain sulatus onnistuu. Tavallaan vielä mielenkiintoisempaa on, että hänen mukaansa on jopa tutkittu, että siten alkunsa saavat lapset ovat terveempiä kuin lapset keskimäärin! Aika uskomatonta. Liekö sitten sattumaa? Vai pakkasen karaisemisen aiheuttamaa? Vai onko niin, että vain kaikkein elinvoimaisimmat alkiot selviävät koettelemuksista? En tiedä, mutta kyllä tämä elämä tosiaan hetkittäin tieteiselokuvalta vaikuttaa, kun näitä pohtii. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaiset asiat olisivat olleetkin kirjaimellisesti vain tieteisfantasian aihetta, nyt todellisuutta. Tätäkin mietin eilen illalla elokuvan jälkeen.

Kuitenkin alkioiden pakastaminen on tietääkseni ihan tuttua myös monelle teistä lukijoista. Jälleen tunnen tiettyä kiitollisuutta, että elämme näinä aikoina ja että on ollut niitä tutkimusmatkailijoita, jotka ovat kehittäneet tällaisia tekniikoita meidän avuksemme. Heistä on tehty paljon vähemmän elokuvia kuin avaruusmatkaajista, mutta he ovat antaneet meille mahdollisuuden perustaa perhe.

Terveisiä myös meidän pikkuisillemme sinne kylmään – toivottavasti voitte hyvin, teitä saatetaan tarvita pian!

Uudet suunnitelmat

Keskustelimme jälleen oman lääkärin kanssa viime viikon pettymyksen jälkeen. Siitä yritetään toipua ja siirtää katse eteenpäin. Ei sitä edes kovin kauas eteenpäin tarvitse siirtää: ehkä piankin katsellaan uutta mahdollisuutta.

Eli, lääkäri suositteli, että edellisen raskaan kierroksen jälkeen yritettäisiin ilman hormoneja eli ns. luonnollisella kierrolla. Meillähän tosiaan on ne kaksi hyvää alkiota pakkasessa. Eikä uusia pistoksia tässä erityisesti kaivata, mieluiten pitkään aikaan, joten suunnitelma oli siltäkin osin helppo hyväksyä. Ensi viikon lopulta ryhdytään katsomaan, kuuluuko ovulaatiota, ja jos kuuluu ja kohdun limakalvot ovat kunnossa, yritetään uutta istutusta. Jos vain alkio (tai edes toinen niistä) selviää sulatuksesta, onnistumiseen pitäisi (taas se pitäisi…) olla hyvät mahdollisuudet. Kommenttien perusteella muutamilla teistä lukijoistakin raskaus on alkanut näillä keinoilla tässä samassa vaiheessa.

Tässä kohtaa siis vain odotellaan ja yritetään voida hyvin. Kuun lopulla saattaa sitten olla taas enemmän jännitystä. Tässä luonnollisessa tiessä toki on se riski, joka sekin taitaa olla monille lukijoista tuttu, että paras päivä istutukselle osuisi viikonlopulle, jolloin klinikka on kiinni. Paljon on siis jälleen syitä koputella puita ja pidellä sormia ristissä jne. Yritetään kuitenkin olla toiveikkaita, ja lääkäri ainakin oli sitä mieltä, että meillä on kaikki edellytykset onnistua. Jos hieman tulkitsen, niin sen pitäisi olla vain ajan kysymys. Yritetään kuitenkin olla menemättä asioiden edelle, varmaahan näissä asioissa ei ole mikään.

P.S. Mistäköhän johtuu, että perjantain pettymyksen jälkeen tuntuu joka paikassa törmäävää hylättyihin tai kaltoinkohdeltuihin lapsiin, jos vain lehden tai television avaa? Maailma tuntuu taas välillä kovin, kovin epäreilulta.

P.P.S. Toissayönä näin ensimmäisen kerran unta vauvastamme. Ainakin se on ensimmäinen kerta, jonka muistan – en useinkaan muista uniani. Unessa hän syntyi, olimme luonnollisestikin sairaalassa, ja puoliso joutui johonkin tarkastukseen ja vauva jäi minulle. Kaikki olikin kuitenkin ilmeisesti hyvin, koska pääsimme kotiin ja vauva nukkui välissämme.

Negatiivinen

Kuten otsikko kertoo, emme saaneet sitä uutista jota toivoimme. Raskaustestin tulos oli negatiivinen. Tunteita ja ajatuksia on paljon, sanat aika lailla hukassa, mutta jos pari lausetta kuitenkin.

Tämä on tietysti valtava pettymys ja suru, sitä tuskin tarvitsee edes sanoa. Sitä on vaikeata kuvata tai määritellä sen tarkemmin. Eilisillasta meni puolet itkiessä. Surullisen lisäksi on muun muassa turhauttavaa ja tuntuu epäreilulta, että kaiken vaivan ja koettelemusten – ja hyvin menneiden välietappien – jälkeen tulos oli tämä. (Tietysti samalla tiedän, että monet ovat tällä tiellä joutuneet pettymään paljon useammin kuin me.)

Tänään on hieman helpompaa ehkä, tunteet vaihtelevat surun ja pessimismin ja toisaalta toivon ja määrätietoisuuden välillä. Tokihan me jatkamme ja yritämme uudestaan, kun pahimmasta on toivuttu. Onni onnettomuudessa ovat ne kaksi alkioa, jotka lepäävät ja odottavat pakkasessa – vaikka tässä kohtaa tuntuisi paljon luottavaisemmalta, jos niitä olisi enemmän. Onneksi kuitenkin edes ne kaksi. Muitakin ajatuksia lienee, ja varmaakin palaan niihin. Nyt yritetään huolehtia toisistamme.

Miehen rooli

Nyt ei varmaankaan ole mikään hyvä hetki murehtimisille, mutta puranpa siitä huolimatta tai juuri siksi yhden viime päivinä vaivanneen ajatuksen tännekin. Nimittäin nyt, kun mahdollinen raskaus on edes tämän verran konkreettista kuin se meillä tällä hetkellä on, konkretisoituu myös miehen asema / rooli / näkökulma tähän vaiheeseen, myös tähän piinapäivien odottamiseen. Olenhan yrittänyt tässä blogissa pitää miesnäkökulman esillä – no, väistämättäkin, kun minä tätä kerran kirjoitan.

Siinähän ei ole mitään yllättävää, että raskaana olemisen voi muista lääketieteen murroksista huolimatta hoitaa vain nainen, eikä se ole tietenkään myöskään kenenkään syytä. Se on vain väistämätöntä. Siitä kuitenkin seuraa, että miehelle jää sivustaseuraajan ja tukijan osa. Hetkittäin se tuntuu suorastaan ulkopuolisuudelta. Vaikka mahdollisen vauvan perimästä puolet on minun ja se on minullekin hyvin tärkeä, en voi tehdä sen hyvinvoinnin eteen sitäkään vähää kuin puoliso. Kaikki muutokset ja tuntemukset ovat myös hänen, minä voin vain kuulla niistä. Kun esimerkiksi työaikana olemme eri puolilla kaupunkia, alkio (ja toivon mukaan kohta sikiö) voi kulkea vain puolison mukana. Tasa-arvohenkisinkään isäkandidaatti ei pysty ottamaan omia vuorojaan.

Tottakai samaan aikaan tiedän myös, että raskaus (tai synnytys) ei ole pelkkää riemua, ja monessa asiassa tulen siis pääsemään helpommalla. Silti, kun ajatellaan sitä suhdetta mikä äidille ja lapselle väistämättä syntyy raskauden ja imetyksen aikana, tuntuu että isälle jää melkoinen takamatka yrittää päästä tasaveroiseksi ja yhtä läheiseksi vanhemmaksi. Ainakin jonkin aikaa se taitaa olla mahdotonta ja myöhemminkin haastavaa. Toisaalta tämä pohdinta on tietysti nyt vielä aika aikaista, mutta parempi kai miettiä asiaa edes vähän jo etukäteen kuin ahdistua siitä sitten jos tilanne tulisi ”yllättäen” eteen lapsen synnyttyä.

Samaan aikaan olen hieman huolissani itsessäni siitä, kuinka paljon nyt jo mietin alkion  – siis meillähän ei tosiaan vielä ole päästy edes raskaustestiin asti – hyvinvointia. Pitää yrittää sulatella tätäkin tässä jo etukäteen, ettei ajaudu ihan övereille ylihuolehtimiskierroksille sitten kun meillä vauva ennemmin tai myöhemmin on. (Niin, siihen uskallan jo aika lailla luottaa, että tämä onnistuu jos ei heti niin pian – mutta edelleen ne sormet ja varpaat ristissä ja puita koputellaan, vaikken taikauskoinen edes olekaan.)

Odotusta…

Yksi päivä alkion istutuksen jälkeen, kymmenisen jäljellä. Raskaustestiin siis. Asia on tottakai mielessä paljon. Ehkä ihan kokonaan ei vielä uskalla – vielä – heittäytyä siihen ajatukseen, että meille olisi vauva tulossa. Näissä asioissa kun mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Mutta onhan se ajatus tällä hetkellä paljon konkreettisempi kuin se on aiemmin ollut. Nytkin kun puoliso on poissa kotoa, en kaipaa vain häntä, vaan vähän myös pikkuistamme.

Olen päätellyt, että lukijakunnassa on paljon ihmisiä, joille tällainen odotustilanne on jossain muodossa tuttu. Olisinkin halunnut kysyä, miten te olette selvinneet näistä päivistä, kun ei voi kuin vain toivoa parasta ja laskeskella päiviä kalenterista (ja ehkä pohdiskella, mikä oire tulee kiinnittymisen tueksi annetusta progesteronista ja mikä voisi olla alkavasta raskaudesta, ja koska). Löytyykö hyviä vinkkejä? Tai ”ei näin” -kokemuksia?

Kuten kirjoitin eilen, suuria asioita on käsillä. Oli kyllä hienoa, että sain olla puolison mukana ja tukena, kun alkio siirrettiin. Olisi ollut kamalaa, jos en olisi saanut olla läsnä. On hieno tunne, kun kaikki tämä meille molemmille tärkeä tuntuu yhteiseltä – ja koetaan yhdessä.

Tarrasukkia

Sellaisia on kuulemma tapana toivotella hedelmöityshoidoissa oleville näillä Intterwebin tanhuvilla, vaikka huonostipa minä niitä tunnen… Meillä on nyt se vaihe, nimittäin tärkein ensin: tänään on istutettu meidän ikioma alkiomme!

Lääkäri sanoi heti oven avatessaan, että ”hyviä uutisia”. Niitähän jo aikanaan ensimmäisessä kirjoituksessani kaipasin! Siinä kyllä leveä hymy tuli kasvoille jo heti ennen kuin ehti edes istua, ja piti puolisoakin paijata, sillä tottakai olimme jännittäneet tulosta kovasti. Viikonlopun aikanahan emme väliaikatietoja saaneet.

Hyvät uutiset olivat lyhykäisyydessään seuraavat: Seitsemästä munasolusta viisi oli hyviä, kaksi ilmeisesti paljastui jotenkin ”tyhjiksi” kuorittaessa. Viidestä peräti neljä hedelmöittyi, joten kyllä meillä aika hyviä soluja täytyy olla! Neljästä sitten oli kasvanut kolme hyvältä vaikuttavaa alkiota. Lääkäri totesi, että näistä kaksi on voitu pakastaa ja yksi istutettaisiin heti (kuten oli suunniteltu, jos kaikki menisi hyvin). Melko lailla samantien siirryimmekin toimenpidesaliin.

Sain taas olla mukana, ja hyvä niin, sillä hetki oli tietysti minullekin hyvin tärkeä. Operaatio oli aika nopea. Yksi vähän ohuen pillin näköinen katetri (tai mikä struutta nyt olikaan?) sijoitettiin kohtuun ja etsittiin sieltä oikea kohta. Sitten kun kaikki oli valmista, naapurihuoneesta tuotiin vielä toisella samannäköisellä vempeleellä alkiomme, ja se vietiin ensimmäisen läpi suoraan oikeaan kohtaan. Hetkessä alkio olikin siirretty – näimme ultraäänen ruudulla pienen pölähdyksen, joka oli kai alkion mukana tullutta nestettä. Itse alkio on toki liian pieni nähtäväksi ilman mikroskooppia. Laborantti viereisessä huoneessa kuitenkin vielä tarkisti, että alkiota ei siellä välineessä enää ollut, joten uskomme ja luotamme että hän on omalla paikallaan kiinni kohdun seinämässä.

Nämä ovat kyllä sanoinkuvaamattoman suuria asioita ja suuria hetkiä. Onni on suuri siitä, että kaikki on tähän asti mennyt näin hyvin ja että meillä pitäisi olla hyvä mahdollisuus onnistua. Nyt pitää vain edelleen koputella kaikkia mahdollisia puita ja pitää sormet ja varpaat entistäkin tiukemmin ristissä, sillä nyt emme voi tehdä enää paljoakaan muuta kuin uskoa ja toivoa ja odottaa. Ensi viikon lopulla olisi suunnitteilla sitten raskaustesti – pitkiä päiviä on taas sitä ennen edessä! Ei tässä silti oikein voi muuta kuin olla hyvällä mielellä. Kävin muutaman tunnin töissä, vaikka keskittyminen oli vähän hankalaa. Kotiin tullessa piti sitten melkein ensimmäiseksi jutella pikkuiselle ja toivoa, että hänellä on kaikki hyvin. Ehkä on vähän aikaista, mutta sanoin silti, että ”täällä on sinun isi”. En ole sitä sanaa ennen tämänkään verran konkreettisesti voinut itsestäni käyttää, ja herkistihän se, kaiken muun ohessa… Aikamoinen päivä, jälleen.

(…)

Kerrottakoon lopuksi vielä, että jännityksentäyteinen viikonloppumme meni aika lailla lepäillessä. Katsoimme elokuvia ja välillä sitten lähetimme lämpimiä ajatuksia klinikalla kasvaville rakkaille pikkuisillemme. Paljon he olivat mielessä. Nyt tiedämme heistä vähän enemmän ja yksi, toivon mukaan, pääsee jo kasvamaan puolison masun lämmössä. Kaikenlaista kolotusta ja kremppaa puolisolla tässä viikonloppuna vielä oli, mutta ymmärtääkseni olo on kuitenkin kokonaisuutena parempi kuin hormonihoitoviikkojen ikävimpinä aikoina (etenkin toimenpidepäivän aamuna kipuja oli paljon). Ja paranee koko ajan.