Avainsana-arkisto: Raskaus

Kuulostelua

Laskettu aika on ensi viikolla. Vauvamme voi edelleen hyvin ja ilmeisesti kasvaa hyvää vauhtia, mutta sen sijaan hän ei ole vielä osoittanut mitään konkreettisia merkkejä siitä, että hän haluaisi tässä lähipäivinä siirtyä jo katselemaan maailmaa yksiönsä ulkopuolella. Saapa nähdä, koska ja miten.

Olen täällä jo muutamaan otteeseen ihmetellyt Pikkuisemme liikkuvaisuutta, ja se jaksaa ihmetyttää meitä edelleen päivittäin. Kaikenlaista hän keksii. Osa hämmästyksestä taitaa johtua siitä, että vauvan liikkeet kaikesta päätellen näkyvät ja tuntuvat ulospäin tavallista selkeämmin. Usein pystyy jopa melko selvästi vatsan kulloisiakin muotoja katsomalla myös näkemään, missä asennossa hän siellä milloinkin köllii (tai riehuu). Pitkästä aikaa tuli myös varmuuden vuoksi kokeiltua, kuuluisiko hänen pulssinsa ulospäin. En ajatellut, että se välttämättä onnistuisi ainakaan kovin helposti, mutta kun vain painoin korvani masua vasten suunnilleen siihen kohtaan, missä arvelin vauvan keskivartalon olevan, se kuului heti ja selvästi ihan paljaalla korvalla. Rytmi oli (kuten asiaan kuuluu) sen verran nopea, että se erottuu äidin pulssista vaivatta. Aika hurjaa! Oletteko muut, meitä pidemmällä olevat kuulleet vauvan sydämen noin?

Vähän hurjaa, vaikka tietysti valtavan hienoa ja innostavaa, on tietysti myös tämä vaihe, jossa olemme. Elämä muuttuu ja perheemme saa uuden jäsenen aivan pian. Pienimmät vaatteet ovat järjestyksessä, hoitoalusta ja sänky valmiina, sairaalakassi jokseenkin valmiiksi pakattu. Yhä konkreettisemmaksi tulee ajan kuluessa – ja vauvan sykettä kuunnellessa! – että ihan kohta se pitkään odotettu hetki on tosiaan totista totta. Sitä on kuvitellut moneen kertaan, eikä se silti varmaankaan monessa kohtaa ole mitään, mitä olisi osannut kuvitella. Uusi ihminen, uusi perheenjäsen, ja elämäni muuttuu lopullisesti. En ole tavannut häntä vielä, vaikka jotakin hänestä jo tiedän ja olen hänelle jutellut, mutta varmaa on, että hän tulee olemaan tärkeä osa elämääni niin kauan kuin tällä planeetalla olen. Ihmeellistä, valtavan hienoa ja innostavaa, vähän hurjaa tämäkin. Lapsi ja hänen hyvinvointinsa tulee olemaan minun (ja vaimon, tietysti) vastuulla, mutta samaan aikaan minusta tulee monin tavoin riippuvainen pienestä tulokkaasta, vaikka hän ei mitään erityistä sen eteen tekisi. Eikä teekään, on vain.

Sattumalta yöpöydällä on nyt kesken muun muassa vanhemmuutta (vaikeissakin tilanteissa) käsittelevä Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu, jossa yksi päähenkilöistä toteaa vauvaikäisestä tyttärestään näin: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Hän taisi sanoa sen paremmin kuin olisin itse osannut, mutta olen vielä jatkanut asian pohtimista pidemmälle sen jälkeen kun nuo rivit luin. Tuleeko lapsestani onnellinen? Kuinka paljon minä voin sen eteen tehdä, kuinka paljon riippuu hänestä itsestään, muista, sattumasta? Miten se kaikki lopulta vaikuttaa minun elämääni, vaikka se ehkä on itsellenikin nyt toissijainen asia? Kuten usein viimeisten parin vuoden aikana, olen taas ehkä keskimääräistä kookkaampien asioiden äärellä.

Viime vuoden maaliskuussa, kun kaikki oli kesken ja ensimmäinen hoitoyritys epäonnistunut, kirjoitin tänne: ”Uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin.” Tällä tietoa ennuste ja lupaus on voimassa…

Näytelmä: Äitikortti

Jaetaanpa viime viikon kuulumisia vielä sen verran, että ehdimme myös vaimokullan kanssa käydä Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Äitikortti. Koska sen teemat ovat monessa kohtaa samat kuin tämän blogin, ajattelin jakaa pari ajatusta siltä varalta, että joku lukijoista olisi myös kiinnostunut.

Päädyimme katsomaan Äitikorttia pitkälti Hesarin kehuvan arvostelun vuoksi (jutussa muuten toimittaja innostui pohtimaan vanhemmuutta muutenkin kuin vain tämän näytelmän kautta). Kehut ovat osin ansaittujakin, vaikken ehkä ihan yhtä innoissaan osannut olla. Näytelmässä oli kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista, osin tuttua pohdintaa ja jotain uutta, ja muutamia kieltämättä aikamoisen hauskoja kohtia. Ensimmäinen puoliaika käsittelee ”lapsenhankinnan” harkintaa, sen vaikeuksia ja vanhemmuuteen valmistautumista. Lapsettomuus tai ainakin se tilanne, kun toivottu raskaus ei noin vain alakaan, saa oman osionsa. Toisella puoliajalla sitten synnytetään ja eletään vauvan kanssa. Meidän mielestämme riemukkaimmat kohdat olivat siellä, muun muassa vaihtoehtoinen näkökulma pienten lasten nukkumiseen, erilaisten äitien kohtaaminen leikkipuistossa ja tietysti itselleni pian läheinen teema eli isän rooli synnytyksessä.

Paljon muutakin sekaan mahtuu, minkä selittänee, että näytelmän taustalla on toimittaja/kirjailija Anu Silfverbergin esseekokoelma. Sitä en vielä ole lukenut, mutta ehkä jos vielä joskus ehdin lukemaan ja osuu kohdalle, kahlaan sen mielelläni läpi… Monipuolista vanhemmuuden pohdintaa karnevaalihengessä mutta välillä vakavamminkin on siis tarjolla. Näemmä Kansallisteatteri on järjestänyt huhtikuulle vauvanäytöksenkin, eli vauvojen kanssa saa mennä jos lippuja on vielä jäljellä! Uskoisinkin, että kaikkein eniten näytelmästä saa irti, jos oma kokemus lapsen odottamista ja pienen lapsen hoitamisesta on vielä tuore. Jos taas kärvistelee lapsettomuuden kanssa, tässä on hieman vertaistukea, mutta vastapainoksi joutuu käymään läpi myös melkoisen määrän vauva-aiheita, onneakin.

Perinteistä juonta Äitikortissa ei ole, vaan se on joukko musiikilla höystettyjä kohtauksia.

Näytelmässä toistui monitulkintainen ajatus siitä, että vanhemmuus on elämää. Ei siis esimerkiksi työtä. Ajatuksessa on ehkä jotain lohdullistakin. Annan kokonaisuudelle neljä kestovaippaa/kantoliinaa/omasuosikkivälineesitähän.

Unia ja näkyjä

Tässä muutama päivä sitten näin ehkä ensimmäistä kertaa unta vauvastamme. No, en muista läheskään kaikkia uniani, mutta tämä taisi joka tapauksessa olla ensimmäinen kerta jonka varmasti muistan. Se on siinä mielessä yllättävää, että vauva tottakai on mielessä paljon – luulisi asian tulevan uniinkin sitten usein, mutta näin ei ole ollut. Muistelisin, että silloinkin kun vaimokulta on ollut mukana unissani, hän ei ainakaan useimmiten ole ollut raskaana. Kysyin asiasta häneltä myös, eikä hänkään ole juuri nähnyt vauvaunia. Erikoista, hänellä vauva on varmasti mielessä vielä enemmän, kun Pikkuinen on koko ajan mukanakin. Voiko asia olla niin selkeä, ettei alitajunnalla ole mitään siihen liittyvää käsiteltävää? Mitenkäs teillä muilla jotka olette meitä edellä, oletteko nähnyt paljon vai vähän vauvaunia odotusaikana?

Niin, itse uni oli erikoinen ja epälooginen, kuten unet kai yleensä ovat. Muistan, että jostain syystä ilman sen suurempia unessa annettuja selityksiä vaimo ei ollut kertonut minulle synnytyksestä, vaan oli käynyt sairaalassa yksin. Uni sijoittui ehkä viikko tämän jälkeiseen aikaan, jolloin vasta ensimmäisen kerran tapasin lapsen jossakin kaupungilla/ulkona. Hän oli äitinsä kanssa vaunuissa (jollaisia meillä ei ole). Sain ottaa hänet syliini, ja katsoin häntä silmiin. Vauva ensin arasteli, kai siksi kun emme olleet tavanneet, mutta kohta hän katsoi takaisin. Ihan kaunis vauva hän muistaakseni oli. Erikoista kyllä, hän osasi jo joitakin yksittäisiä sanoja, ja kävimme siis vielä jonkinlaisen keskustelun, mutta en herättyäni enää muistanut sitä tarkemmin.

Myöhemmin tällä viikolla ”näin” vauvan pitkästä aikaa vähän konkreettisemmin, kun kävimme neuvolassa. Muuten käynnistä ei erityisempää, kunhan mittailtiin ja kyseltiin vointi, mutta neuvolan täti varmuuden vuoksi ultrasi Pikkuisemme, kun käsin koettelemalla ei päässyt ihan tarkkaan varmuuteen, miten päin hän on. No, pää alaspäin siellä ollaan kuten pitikin, ja ehkä toivon mukaan hän pysyy niin, vaikka muuten kyllä edelleen liikkuu paljon. Vähintäänkin kääntelee kylkeä, kuten neuvolan täti sen muotoili, ja huitoo raajoillaan ja siirtelee niitä eri puolille yksiötään. Tänäkin aamuna oli taas vilkasta. Vauvan näkeminen on nyt vähän erilaista kuin alkuraskaudesta, kun hän ei lähimainkaan enää mahdu kuvaan kokonaan, vaan pitää kurkkia yksi kohta kerrallaan. Tuossa on pää, tuossa sykkii sydän, siinä vieressä kulkee selkäranka…

Reilu kuukausi laskettuun aikaan. Eli taas jännitys tiivistyy, kuten tässä matkan varrella muutamaankin kertaan.

Historiaa ja tulevaa

Tässä vaiheessa, kun ensimmäisen oman lapsen syntymä lähestyy – niin kai uskaltaa sanoa! – on helppoa ja varmaan aika luonnollista päätyä miettimään myös omaa historiaa. Vanhempieni ullakon kätköistä on löytynyt muutamia varhaislapsuuteni leluja, mikä on ollut aika jännää ja vähän herkistävääkin, sekä yksi vauvanvaatekerta, jonka Pikkuinen sitten perii isältään. Sieltä löytyi myös jotakin, mistä äitinikin yllättyi: äitiyspakkaus, jonka hän sai minua odottaessaan. Kuten kuvasta näkyy, graafinen suunnittelu on hieman muuttunut vuosien varrella, mutta periaate ja monilta osin ihan konkreettinen sisältökin on yllättävän pitkälti samankaltainen kuin vuonna 2015. Kiinnostavaahan tätä oli tutkia. Siellä on siis ollut tietenkin vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita, pesuvälineitä – poikkeuksena nykyiseen myös pesuvati.

Samainen äitiyspakkauksen pahvilaatikko oli kuulemma ensimmäinen makuusijani, kuten monilla viime vuosikymmeninä syntyneillä suomalaisilla. Me löysimme kuitenkin samalla joulun ajan vierailulla vanhempieni luota säilytyskäytössä olleen melko samankokoisen puukopan (se on ehkä ollut viljavakka tms. joskus kauan sitten), josta on tarkoitus askarrella meidän lapsemme ensimmäinen sänky. Hän ei siis tällä tietoa tule nukkumaan pahvilaatikossa.

Tässä samalla tietysti odotetaan tulevaa ja jännitys tiivistyy, kun laskettuun aikaan on enää noin 7 viikkoa. Vauvan on viimeisimmässä tarkastuksessa arvioitu jo ylittäneen kahden kilon rajan. Hän ei juuri välitä siitä, että tila yksiössä käy yhä ahtaammaksi, vaan potkiskelee ja kääntyilee edelleen.Välillä sitten aikamoisella myllerryksellä, kun ei ole enää mikään muutaman sadan gramman rääpäle. Kuten näille viikoille ilmeisesti kuuluu, Pikkuisella on myös hikka aika usein.

Olemme pohtineet tulevaa synnytystäkin aiempaa enemmän, sillä joulukuuhun on osunut synnytysvalmennus sekä tapaaminen puolison löytämän doulan kanssa. Nyt olen taas vähän enemmän perillä siitä, mitä siihen suureen päivään voi kuulua, ja miten vaimoni toivoisi sen sujuvan. Tietysti olemme molemmat varautuneet myös siihen, että luonto voi muuttaa suunnitelmat, mutta melko levollisin mielin olen, kun vähän kuitenkin tietää mihin varautua.

Hankintojakin on tehty. Pienimmän vauva-ajan vaatteet alkavat olla aika lailla valmiudessa, pestynä ja kaapissa odottamassa käyttäjää. Hoitoalustan vielä tarvitsemme.

Nyt kuitenkin vielä odotetaan. Toivon mukaan vauva malttaa vielä ainakin muutaman viikon kasvella yksiössään, sitten saa tulla koska haluaa. Sitä ennen vaihtuu vuosi, eli hyvää uutta vuotta kaikille! Meille alkavasta vuodesta 2016 lienee kyllä tulossa hyvin erityislaatuinen.

Lapsiperhe

Lueskelin tässä eilispäivänä jotakin ns. aiheeseen liittyvää, ja tuli mieleen, että tosiaan: olemme tässä kohta siirtymässä siihen uuteen kategoriaan, joka jo vuosikymmenet on tuntunut olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa ja poliitikkojen vaalipuheiden ytimessä: meistä tulee lapsiperhe.

Tänä vuonna jotenkin vain tuntuu siltä, että pitääkö tuosta asenteesta pian puhua menneessä aikamuodossa. Päivähoidosta ja koulutuksesta leikataan, epäselvää on korkeintaan että kuinka paljon. Työelämän leikkauksetkin kohdistuvat moniin vanhempiin. Yhteiskunnan nykyisen johdon asenne on viedä maailmaa siihen suuntaan, että pärjätköön kukin omillaan. No, tottakai täytyy myöntää, että perhevapaita myöten moni asia on Suomessa silti edelleen paremmin kuin monessa maassa, mutta suunta mietityttää, ja pahaa pelkään, että hyvin pärjäävien ja ei-niin-hyvin pärjäävien perheiden – ja siis lasten! – väliset erot tulevan näillä keinoin väistämättä kasvamaan.

Sitä huomaa monessakin asiassa miettivänsä aiempaa kauemmas tulevaisuuteen nyt. Ihmekös tuo toisaalta, kun oman lapsen elämä tuo monille kaukaisemmillekin asioille ihan uuden merkityksen.

Se lapsi siellä masussa kasvaa edelleen, hyvää vauhtia ilmeisesti. Ja potkiskelee ja myllertää kuten ennenkin (tietysti kun vauva kasvaa, liikkeetkin ovat tavallaan suurempia). Vaimokulta siinä joutuu sitten pikkuhiljaa kovemmille, kun sekä kannettavaa että etenevän raskauden tuomaa kolotusta on yhä enemmän. Mahtavaa sitä on kuitenkin tutustua Pikkuiseen ja ihmetellä hänen puuhiaan, toivon mukaan reilun kahden kuukauden päästä hän sitten pääsee jo tutustumaan tänne ulkomaailmaan ja meidän pienen lapsiperheemme keskipisteeksi…

”Kuha on terve”

kuhaonterve

Ajattelin osallistua tähän viime viikkojen kuha-villitykseen, vaikka vähän jälkijunassa olenkin, kun tuo lause osui mieleen tuossa vaimon kanssa kotiin kävellessä ja sille naureskeltiin. Piti sitten tehdä se kuvan muotoon, kuten formaatti vaatii. 🙂

Ajatuksenhan olen täällä ennenkin kertonut, että suunnilleen noin se on: Ei ole tärkeää, onko tulokas tyttö vai poika, enkä ole sitä kovin paljoa edes miettinyt. Vauva on ensisijaisesti vauva ja ihminen ja saa sitten olla mitä sorttia haluaa, ja valtavan onnellisia ollaan joka tapauksessa.

Tuo ”kuha on terve” -puoli on tavallaan tärkeä, tavallaan toisaalta olen miettinyt, että mitä se terve sitten on. Ei meistä kukaan kai sataprosenttisen terve ole jos oikein tutkitaan. Minullakin on oudot kromosomit, mutta silti pärjäilen. Lähinnä kai vain toivon, ettei Pikkuisella olisi mitään sellaisia vaivoja, joista hän joutuisi kovin paljoa kärsimään tai jotka aiheuttaisivat kovin paljon haittaa tai kipua tai rajoitteita hänen elämälleen, varsinkaan pysyvästi tai pitkäkestoisesti. Toistaiseksihan merkit ovat olleet siinä mielessä hyvät, että hänellä vaikuttaa olevan kaikki kunnossa – niin paljon kuin tässä vaiheessa voi tietää. Ja hyvä niin. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin ja Pikkuinen voisi jatkossakin hyvin!

Meitä muuden odottaa jo äitiyspakkaus, vielä pitäisi ehtiä hakemaan se Matkahuollon aukioloaikoina. Ehkä huomenna jo!

Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.

Tahti

Oli taas neuvolan aika. Paljastan ensin loppuhuipennuksen: kun Pikkuisen sydäntä kuunneltiin, se kulki samaan tahtiin kuin äidillään (tuplavauhdilla vain). Se kuulosti aika villiltä, musikaaliselta, mutta hienolta ja vähän liikuttavaltakin samalla.

Musikaalisuudesta puheen ollen, minussa sitä on rajallisesti, mutta sain kuitenkin neuvolan tädiltä kehut siitä, että olen laulanut Pikkuiselle. Valitettavasti niin on tapahtunut vain kerran tähän mennessä, mutta tarkoitus on kyllä jatkaa. Minulle (edes tämän verran) julkisesti laulaminen on aika korkean kynnyksen takana, ja siksi tämä edellisellä neuvolakäynnillä annettu tehtävä oli hankala minulle. Osin tämän kynnyksen vuoksi pohdin pitkään, minkä laulun valitsisin, enkä meinannut olla tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. No, lopulta sitten valitsin edes jotenkin sopivimmalta tuntuvan. Edellisenä iltana sitten lauloin, ja Pikkuinen kyllä reagoi siihen, mutta täältä ulkopuolelta on mahdoton sanoa, onko hän innoissaan vai kauhuissaan… Onko muiten muitakin isiä, jotka on neuvolassa ”määrätty” laulamaan?

Kuten voi päätellä, Pikkuinen itse voi edelleen hyvin. Hän kasvaa, potkiskelee ja kieriskelee yksiössään. Ei se edelleenkään mitään kuplimista ole, vaan tuntuu kyllä selkeästi. Ja tosiaan jopa näkyy! Potkut näkyvät nopeana kohoumana, ja jos hän vaihtaa asentoa, saattaa näyttää että koko masu liikkuu ja vauvakumpu siirtyy laidalta toiselle. Tästä muuten puhutaan kirjoissa ja esitteissä paljon vähemmän kuin siitä, että liikkeet tuntee. Pikkuisen puuhat ovatkin aiheuttaneet hämmennystä ja huvittuneisuutta myös tulevassa äidissä päivittäin.

Aika on edennyt sellaista tahtia, että neuvolan täti totesi myös, että nyt meitä voi tosiaan virallisesti kutsua isäksi ja äidiksi. Kun olemme päässeet näille viikoille, Pikkuinen voisi jo selvitä jos hän päättäisi syntyä – älä nyt kuitenkaan tule ihan vielä! – ja puoliso sai raskaustodistuksen.

Samassa tahdissa olemme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ryhtyneet valmistelemaan myös kotiamme kolmatta asukasta varten. Hänellä on nyt muun muassa vauva-amme ja syöttötuoli (vaikkei hän sitä vielä hetkeen tarvitse), ja kylppäriin on valmisteilla pieni muutos, jotta siellä olisi paremmin tilaa huolehtia Pikkuisen puhdistamisesta. Toki hän tuntuu jo nyt koko ajan enemmän perheenjäseneltä, kun opimme lisää hänestä ja tulee uusia tapoja seurustella.

Urheilua

Vauva-arki on taas vähän lähempänä, ja se on konkretisoitunut myös täällä kotonamme. Vaimon ystävä toimitti meille kaksi jätesäkillistä heillä jo tarpeettomaksi jääneitä vaatteita, leluja ynnä muuta Pientämme odottamaan. Lajittelimme ne järjestykseen, mikä varsinkin pienimpien vaatteiden kohdalla on tietysti aika herkistävää hommaa. Viikko sitten kävimme myös pienellä reissulla, jolla minäkin tulevan isän oikeudella halusin tehdä tulokkaalle pari pientä hankintaa: villasukat, hän kun syntyy talviaikaan, ja tarkkaan valittu ensimmäinen pehmolelu. Tuntui kyllä aika hienolta tehdä nämä hankinnat. Ne on nyt talletettu kaappiin odottamaan omistajansa saapumista.

Olen aiemmin kertonut vauvan liikkeistä, ja nehän toki tuntuvat viikko viikolta entistäkin selkeämmin, kun Pieni kasvaa. Vaikka hän on vasta ehkä vajaan puolen kilon kokoinen, hän saa halutessaan jo melkoisen myllerryksen aikaiseksi. Välillä vaimoa alkavat suorastaan naurattaa Pienen jumppasessiot. Hän vaikuttaa aktiiviselta piltiltä, ja on keksinyt jo kaikenlaisia urheiluita siellä yksiössään. Välillä hän vaikuttaa tekevän kuperkeikkoja, välillä potkii harvakseltaan, välillä tiheämmin, ja välillä liikkeistä ei näin ulkopuolelta oikein tahdo saada selvää. Jotkut kuvaavat liikkeitä tässä vaiheessa (ja myöhemmässäkin) jonkinlaiseksi kuplimiseksi, mutta meidän kohdalla se vaikuttaa kyllä selkeämmältä. ja monet potkut myös näkyvät ulospäin.

Luin hiljan jostakin kirjasta, että tässä vaiheessa vauvan kanssa voi jo ”leikkiä”, kun huomaa hänen olevan hereillä. Olen sitten kokeillut taputella puolison masua vastaukseksi Pienen potkuille, ja on hän välillä tuntunut ehkä vastaavankin. Hänen liikkeidensä tunnustelu saattaa tosin mennä siinä kohtaa vaikeaksi, kun tulevaa äitiä alkaa taas naurattaa.

Byrokratiatkin alkavat tässä olla mielessä, se vakuutusasia josta viimeksi kirjoitin – kiitos kommenteista siihen – ja pikkuhiljaa myös erilaisten lomien ajankohdat ja niistä ilmoittaminen. Aika menee samaan aikaan kovin hitaasti ja kovin nopeasti tässä ensimmäistä lasta odottaessa…

Vinkataanpa tässä lopussa toisesta blogista kanssaisille ja isyydestä kiinnostuneille. Lapselliset miehet -niminen blogi näemmä vinkkasi näistä minun kirjoituksistani, joten vinkkaan tässä sitten takaisin: siellä on muun muassa listaa muutamasta muustakin erilaisesta isyyteen liittyvästä blogista.

Ajankohtaista (eli mm. kätilöt ja vakuutukset)

Kätilö on viime viikkoina ollut Suomen puhutuin ammatti, ja mekin tapasimme yhden taas tällä viikolla. Pikkuisen oli näet jälleen aika poseerata ultraäänessä.

Tämä oli nyt se kuuluisa rakenneultra. Olin ennen sitä aika luottavaisella mielellä, vaikka toki vähän jännitti. Tälläkin kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin: sydän, aivot, ylähuuli, kädet ja jalat, vatsa, lantio… sen verran kuin ultrasta näkee, kaikki on kehittynyt ja toimii normaalisti. Vauvan koko on myös normaali, pään koon perusteella hän on nyt päivän edellä ”todellista” ikäänsä. Kuten voi arvata, hyvä ja helpottunut olo siitä kaikesta tuli. Pikkuinen oli aamulla matkalla Naistenklinikalle ja vielä odotushuoneessa hyvinkin aktiivinen, potkiskeli menemään, joten ajattelimme, että mahtaako hän nukahtaa kun kuvauksen aika on. No, hän oli vähän rauhallisempi, mutta otti kuitenkin pari reippaampaa potkua ja hieman huiteli käsillään kuvauksen aikana. Yhdessä kohtaa näytti vähän hassusti siltä, että hän silitti omaa poskeaan. No, kukapa muu raukkaa siellä hänen omassa yksiössään silittelisi. Paitsi me tietysti täältä ulkopuolelta masun läpi, mutta ehkä sitä ei varsinaisesti tunne samalla tavalla.

Vauvan sukupuolta emme saaneet tietää, ja sanoimmekin että mieluummin emme vielä tietäisi, kuten aiemmin täällä arvelin.

Samalla raskaus on jo puolivälissä. Aika hurjaa, ja hienoa!

***

Viime aikoina on ollut mielessä myös kysymys vauvan mahdollisesta sairauskuluvakuutuksesta, ja sellaisen kuulemma voikin joissain yhtöissä aikaisintaan hankkia juuri rakenneultran jälkeen. Kovaa kiirettä ei vielä ole, mutta uskoisin että käymme ainakin kysymässä hinnat. Mitenkäs te meitä edellä olevat olette tehneet?

Tästä pääsen samalla osioon Mies lukee Vauva-lehteä. Osa 2. Saamaamme pinoon ko. julkaisua osui pari, joissa mainostettiin kannessa juuri vakuutusaiheista juttua. Numerossa 3/2011 oli melko valaiseva juttu, jossa kerrottiin vakuutusten toimintaperiaatteista ja oli verrattu eri yhtiöiden hintoja – no, tiedot lienevät nyt jo vanhentuneita, mutta jotain kuitenkin opin. Jutussa tuli haastateltavan kautta esille myös pointti, josta joskus aikanaan puhuin erään ystäväni kanssa ennen kuin asia oli itselle ajankohtainen: jos ottaa vakuutuksen ja käy siksi vain yksityislääkärillä, tavallaan tukee sitä viime vuosien kehitystä, että julkisia palveluja karsitaan. En välttämättä haluaisi edistää sitä politiikkaa, vaikka joudun tunnustamaan, että työterveyshuolto yksityisellä on kyllä tuntunut aika luksukselta, kun sellaisen piiriin olen itse aikanaan päässyt. Toki omalle lapselleen myös haluaisi nopeasti hyvää hoitoa, jos se on mahdollista. Ehkä tätä vakuutusasiaa pitää kuitenkin vielä harkita.

Toinen juttu oli numerossa 10/2013, ja sen osalta voisin näin pari vuotta myöhässä harrastaa hieman mediakritiikkiä. Kansi siis mainostaa: ”Lukijat paljastavat: kannattiko vauvavakuutus?”. Itse jutun anti on aika köykäinen siihen nähden, että se on kanteen asti laitettu. Siinä on simppelin lukijakyselyn tulokset muutaman vastaajilta saadun lainauksen kera. Toimittajan tekstiä on oikeastaan vain jutun ingressi ja yksi faktalaatikko. Lisäksi paketissa on nähdäkseni logiikkavirhe. Päätulos on näet esitelty näin: Vauvavakuutus on ollut mielestäni hyödyllinen 62%, Ei ole ollut hyödyllinen 18% ja En ole ottanut vauvavakuutusta 20%. Tästä ingressiin on tiivistetty ”yli puolet on ollut siihen (vakuutukseen) tyytyväinen”. Mutta eihän ole mieltä ottaa tähän jakoon mukaan niitä, jotka eivät ole vakuutusta ottaneet: eiväthän he voi olla tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Sen pitäisi olla erillinen tietonsa. Niistä, jotka ovat vakuutuksen ottaneet, on siis tyytyväisiä 62/80*100 eli 77,5% – yli kolme neljäsosaa! Tämän siis pitäisi olla kyselyn olennaisin tulos, terveisiä toimitukseen ensi kerran varalle… Siinä yksi pohdittava pointti lisää meidän valintamme pohjaksi, ei ole helppoa.