Avainsana-arkisto: Siittiöt

Ei kannata imuroida

Tänään oli vähän hidas aamu, ja ajauduin hetken puuhaamaan kaikkea toissijaista, jotta varsinaisesti työlistalla olevat asiat jäisivät tuonnemmaksi. Muun muassa luin tämän blogin ensimmäisiä postauksia viime syksyltä. Sen jälkeen imuroin. Tämä yhdistelmä on vaarallinen, koska imuroidessa saattaa päätyä ajattelemaan.

Ajattelin ensinnäkin, että mitä tähän vauvahankkeeseemme tulee, minulla on nyt jotenkin erilainen tunne tästä kuukaudesta kuin parista edellisestä. Nehän ovat olleet aika pitkälti odottelua, lisää odottelua, pettymyksiä ja erilaisten terveysmurheiden kanssa kärvistelyä. Vaikka alku ei nyt ole ollut sen lupaavampi kuin aiemminkaan, jostain syystä uskon, että tällä kertaa voisi mennä toisin. Ehkä nyt on se kerta, kun onnistumme. Helmikuun alusta, jolloin oli käyty läpi hormonihoidot ja saatu lopulta negatiivinen tulos raskaustestistä, on jo niin pitkä aika, että tässä välillä on jopa ollut hetkiä, että tämä lapsi-/lapsettomuusasia ei ole ollut samalla tavalla aamusta iltaan mielessä kuin edeltävinä kuukausina. Nyt ajatukset ovat jotenkin ehkä taas aktivoitumassa.

Toiseksi, blogin alkumetrien lukemisen vuoksi tulin muistelleeksi alkumetrejä siltä taipaleelta, joka alkoi, kun päätimme selvittää asiat sen jälkeen kun raskautta ei yrityksistä huolimatta omin voimin kuulunut. Kuten silloin aikanaan mainitsin, aloite oli rakkaan puolisoni (minä olisin ollut hitaampi, kuten monissa arkisemmissakin asioissa saattaa olla), joka oli jo perehtynyt aiheeseen ja lempeästi määräsi minut käymään antamassa spermanäytteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiä. Tästä ajattelin perjantain kunniaksi jakaa pienen tarinan.

Soittelin siis klinikalle, selvitin sopivan ajankohdan, ja menin paikalle eräänä aamuna ennen töitä. Paikka oli tietysti siinä vaiheessa vieras, mutta jonkinlainen vastaanottotiski siellä oli normaaliin tapaan aika lähellä sisäänkäyntiä. Sinne siis, ja yritin mutista, että näytettä olen tulossa antamaan. ”Veri- vai spermanäytettä?”, nainen tiskin takana kysyi (tai jotakin sinnepäin), ja jostain kumman syystä en saanut selvää vielä toisellakaan kerralla, ja niinpä siis tilanteen nolouden lisäämiseksi jouduin vastaamaan vain ”anteeksi?”. Kun sitten kolmannella yrityksellä pääsin perille kysymyksestä, vastasin muistaakseni että ”jälkimmäistä”. Ikäänkuin asia ei heille olisi ihan jokapäiväinen ja melkein kaikkia kävijöitä koskeva…

Sain sitten ohjeet oikeaan suuntaan. Löysin siemennestelaboratorion tädin, joka antoi purkin sekä toimintaohjeet (joku lomakekin siinä piti täyttää palautettavaksi näytteen mukana) ja ohjasi oikeaan huoneeseen. On myönnettävä, että tässä kohtaa olen vieläkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että on siinäkin duuni! Toisaalta hänkin on ammattilainen joka auttaa ihmisiä heille valtavan tärkeässä asiassa, tottakai.

Palautin näytepurkin, minkä jälkeen sain vielä maksaakin tästä ilosta. Kaikkiaan se oli varmasti yksi kummallisimpia ja noloimpia aamuja elämässäni, siltä se ainakin silloin tuntui. Ehkä nykyisin kaiken tällä välillä tapahtuneen jälkeen siihen kaikkeen suhtautuisi paljon arkisemmin. Kaikenlaiseen on saanut tottua, ja kuten täälläkin olen kertonut, melko vahva haluni yksityisyyteen on monessa kohtaa lieventynyt – pakosti, mutta myös omalla valinnalla.

Näytteen jouduin myös antamaan vielä toisenkin kerran syksyn aikana, kontrolliksi, mutta tuloshan oli sama nolla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sillä välillä oli ensimmäinen lääkärikäyntimme. Olimme käyneet läpi taustatietolomakkeet ja keskustelleet muutakin, josta en varmasti läheskään kaikkea enää muista. Jännityksenkin vuoksi. Käynnin lopulla, kun tuli puheeksi, että minun kannattaisi käydä antamassa näyte, kerroimme, että kävin jo ja odotimme saavamme nyt tuloksen. Lääkäri yllättyi mutta kai myös ilahtui tehokkuudestamme ja ryhtyi etsimään tietoja koneelta. Ne löytyivät, ja hän printtasi tuloksen paperille. Ilme synkkeni, ja hän peitti osan paperista kädellään. Silloin kai oli selvää, että nyt ei ole hyviä uutisia tulossa. Näinhän se oli. Lääkäri halusi ensin itse kertoa, että siittiöitä ei löytynyt lainkaan, ja kertoa tilanteesta jotakin mitä en enää kykene muistamaan, ennen kuin antoi paperin minulle luettavaksi. Siitä on sitten kuljettu tämä pitkä tie monien mutkien, voittojen ja surujen kautta vaiheeseen, missä kaksi kuitenkin ihan omien solujemme synnyttämää alkiota odottaa pakkasessa pääsyä puolison masuun. Toivottavasti jo pian.

Tavallaan paljon, tavallaan vähän

Jälleen ollaan toivon mukaan joitakin askelia lähempänä. Ovulaatiota odotellessa, ja toivon mukaan se osuu niin, ettei paras päivä alkion istuttamiselle osuisi sunnuntaiksi, jolloin klinikka on kiinni. Tiedämme varmaankin enemmän lähipäivinä. Viime viikolla oli tarkastuskäynti, ja ilmeisesti kaikki on sinänsä ihan mallillaan, mitä nyt vieläkin etenee hieman tavallista hitaammin.

Olin mukana käynnillä, vaikka periaatteessa kyse oli tosiaan lähinnä ultrasta tilanteen tarkistamiseksi. Minulla (tai meillä) oli nimittäin samalla kysymys lääkärille. Tässä viikkojen ja kuukausien varrella nimittäin tulimme ihmetelleeksi, että jos kerran minulta kuitenkin ihan kohtuullisesti vilkkaita siittiöitä löytyy, eikö olisi jotakin tapaa saada ne uiskentelemaan ulos omin voimin? Eihän se ihan pieni projekti kuitenkaan ole tuo hormonihoitojen kautta alkion istuttamiseen pääseminen, varsinkin jos sattuisi käymään niin huonosti, että kaikki vaiheet pitäisi käydä läpi useampaan kertaan. Kaksi alkiotahan meillä on pakkasessa, tavallaan paljon mutta tavallaan vähän… Mikä tarkalleen siis on mekaniikka, minkä vuoksi siittiöt eivät tule ulos, ja olisiko siihen olemassa jokin korjaus, kun joissakin azoospermiaa käsittelevissä artikkeleissa viitataan mahdollisiin leikkaustyyppisiin hoitoihin (esimerkiksi tässä Duodecimin artikkelissa, jos selviää siitä että noin puolet on latinaa)? Tästä olin hämmennyksissä.

Lääkärin mukaan minun kohdallani on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjimmiltaan kyse siitä, että tuotanto on liian vähäistä. Minkä syynä on melko varmasti se muutamaankin kertaan täällä mainittu poikkeava kromosomistoni. Eli siittiöitä syntyy ihan kivasti siihen nähden, että ne pitää poimia kivesbiopsialla, mutta jos ymmärsin oikein, surkean vähän verrattuna normaaliin tilanteeseen. Tavallaan paljon, tavallaan vähän. Se ei tietenkään ollut kovin ilahduttavaa kuultavaa. Lääkäri lisäsi, että tilannetta voisi noin teoriassa lähteä korjaamaan yrittämällä lisätä tuotantoa roimasti, mikä (noin länsimaisen lääketieteen valossa) tehokkaimmin hoituisi testosteronilisällä, kun arvot ovat minulla aavistuksen alakanttiin. Mutta paitsi että onnistuminen olisi kaikkea muuta kuin selvää, niin sillä hoidolla voi olla sivuvaikutuksia – mm. lisääntynyt eturauhassyövän riski, mikä ei nähdäkseni sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa, että aikanaan perinnöllisyyslääkäri sanoi minun kromosomipoikkeamani ehkä mahdollisesti kenties lisäävän kasvainten todennäköisyyttä. (Noihin kromosomeihin liittyen ei vielä tiedetä läheskään kaikkea, vaan moni asia on epäselvä, kuten silloin aikanaan täällä kirjoitin.)

Tällä rintamalla tuskin siis ryhdyn toimenpiteisiin näillä tiedoilla. Pitänee yrittää selvitä niillä keinoilla, mitä meillä on tässä ollut käytössä. Terveisiä siis jälleen rakkaille pikkuisillemme sinne pakastimeen, ja toivottavasti toinen teistä pääsee kasvamaan puolison lämpimään masuun jo pian!

Toimenpiteet

Meillä molemmilla oli sitten ”toimenpide”, kuten niitä kutsutaan, samana päivänä. Hyvin tapahtumarikas päivä, mutta ehkä voin yrittää tiivistää tilanteen aikajärjestyksessä.

Aamulla oli minulla ensin edessä siittiöiden poiminta. Puitteet ja operaatio olivat aika lailla samat kuin viimeksi. Tällä kertaa kaikki vain sujui hieman nopeammin, 20 minuutin sijasta vartissa. Ehkä myös ensimmäinen puudutuspiikki toimi hieman paremmin, koska sen jälkeen kipua ei juuri tuntunut (paitsi siinä ”reipas ote” -kohdassa) ja nyt jälkikäteenkin kipua ynnä verenvuotoa on ainakin toistaiseksi ensimmäistä kertaa vähemmän. Pieni ero oli myös siinä, että sain nyt kuulla, että yksi tyyppi oli heti liikkeellä.

Muutamaa tuntia myöhemmin oli puolison vuoro. Sain olla paikalla salissa, joka oli sama missä itse aamulla olin. Hänen operaationsa oli suurempi ja vaati tiukemmat mömmöt, jotka tosin näyttivät vaikuttavan häneen vähemmän kuin moniin. Kuulemma moni on siinä kohtaa aika tokkurassa, mutta ei minun kultani. Munarakkuloita kuitenkin tyhjennettiin sitten yksi kerrallaan eikä ylitsepääsemättömiä kipuja onneksi tullut – pahempia oli ennen operaatiota aamulla, ilmeisesti tässä pari päivää ennen otetun hormonin vuoksi, jonkinlainen ns. irrotuslääkekö se oli. Vasen munasarja oli hankala löytää, kuten aina. Hoitaja joutui painamaan ennestäänkin herkkää vatsaa, jotta rakkulat löytyivät ja saatettiin tyhjentää, mutta puoliso kesti senkin ihailtavan hyvin. Vasemmalta puolelta saatiin kymmenen rakkulaa ja oikealta taisi tulla vähän ylikin kymmenen.

Tämä vaihe meni siis lopulta hyvin, ymmärtääkseni. Siirryimme sitten noin tunniksi lepohuoneeseen. Minua itketti. Olin ja olen kovin kiitollinen ja ylpeä siitä, miten rakkaani on selvinnyt kaikista viime viikkojen koettelemuksista. Rehellisyyden nimissä pitää nimittäin myös kertoa, että tämä viikko on ollut raskas monin tavoin eikä kyyneliltä ole säästytty. Mutta tässä nyt ollaan, toivon mukaan jollakin tapaa voiton puolella.

Tapasimme vielä oman lääkärimme, joka poiminnakin teki, kun lepo oli levätty. Hän teki jälkitarkastuksen ja keskustelimme seuraavista vaiheista, jotka lienevätkin edessä pian. Sain myös kuulla, että laboratorio oli kehunut siittiöitä vilkkaiksi, mikä oli kyllä hienoa kuulla – ennen kaikkea toki tavoitteemme vuoksi, mutta myös siksi että syksyn koettelemusten vuoksi olin jotenkin varautunut paljon huonompaan tilanteeseen. Kai siinä jokin pala miehistä itsetuntoakin palailee, kun kuulee että uimarit ovatkin ihan reippaita, eivät vain jostain syystä tule ulos. Jännää, mutta niin se näyttää menevän.

Kuulimme, että munasoluja oli löytynyt seitsemän. Olimme toivoneet hiukan suurempaa määrää, mutta lääkäri oli rohkaiseva ja sanoi, että tulos on kuitenkin hyvä. Toivottavasti niistä ainakin muutama hedelmöittyisi. Olemme vitsailleet, että soluillamme on vähän kuin sellaiset Ensitreffit alttarilla: suoraan asiaan, kun siittiöt vielä injektoidaan suoraan munasolujen sisälle. Viikonlopun ajan levätään ja pidetään sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan parasta. Tulevaisuutemme on tässä osaksi klinikan laborantin käsissä, mutta hän varmaankin osaa asiansa. Ja jos kaikki on edelleen mennyt hyvin, ensi viikolla on sitten edessä alkion istutus. Nämä alkavat jo olla niin suuria asioita, ettei sitä oikein osaa enää edes ajatella… Mitäköhän soluillemme nyt kuuluu? Tuleeko jostakin niistä meidän ensimmäinen lapsemme? Voikaa hyvin siellä!

Mustelmilla mutta onnellinen

Päivä on kulunut menestyksekkäästä operaatiosta, kipua on nyt vähemmän vaikka komeahko mustelma (ehkä toisesta niistä puudutuspiikeistä) säilyy varmasti vielä jonkin aikaa ja liikunta, saunomis-, yms. kielto on päällä viikonloppuun asti. Ilo tuloksesta varmasti säilyy pitempään. Vaikka tietenkään ei ole vielä varmaa, että onnistuisimme saamaan lapsen minun soluillani tehdyllä hoidolla, niin jo mahdollisuus yrittää on aikamoinen voitto. Eilinen oli siis varmastikin yksi elämäni onnellisimpiä päiviä. Meillä oli illalla oikein mukavat treffitkin merkkipäivän kunniaksi, oli tietysti aika helppoa olla hyvällä mielellä.

En halua vähäisimmässäkään määrin väheksyä luovutetuilla soluilla alkuun saatuja lapsia, en todellakaan, olinhan itsekin siihen vaihtoehtoon jo valmistautunut – olen vieläkin, pakko olla, ja lapsi olisi enemmän kuin rakas niinkin. Mutta kai se jotenkin aika monilla meistä tuntuu kuitenkin parhaalta vaihtoehdolta, jos jälkikasvu on geenienkin puolesta ”kokonaan oma”. (Toivottavasti kukaan, jolle se ei ole ollut mahdollista, ei pahastu tästä pohdinnasta.) En tiedä, pystynkö selittämään tai perustelemaan sitä kovin hyvin. Mutta tuleva vauva on jotenkin helpompi kuvitellakin niin. Viime viikkoina sitä ei ole oikein edes uskaltanut tehdä, se unelma on laitettu syrjään. Nyt asiaa uskaltaa taas ainakin varovasti ajatella. Toivoa on ja tulevista kuukausista tulee tärkeitä ja jännittäviä. Mitä uusi vuosi 2015 tuokaan meille?

Eilen illalla, kun uni ei oikein meinannut tulla, tuli myös mietittyä lääketiedettä ja aikaa jota elämme. On pakko olla aika kiitollinen mahdollisuuksista, joita meillä on Suomessa nykyisin. Takavuosina, tai monessa maassa vieläkin, ei välttämättä olisi ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin adoptiojono. Sitäkään vaihtoehtoa en tietenkään halua lainkaan väheksyä, ja varmasti se on täysin mahdollinen tie meilläkin jos kävisikin niin, että hoidot eivät onnistu. Me kuitenkin toivomme ensisijaisesti omia lapsia, ja siihen siis nyt ensimmäisenä tähdätään ja käytetään ne keinot, joita on olemassa.

Ensi viikolla käymme tilanteen läpi oman lääkärimme kanssa ja teemme tarkemmat suunnitelmat tammikuulle. Sitä en eilen lähtiessäni klinikalta vielä tiennyt, oliko siittiöitä tarpeeksi pakastamiseen. Jos oli, niitä voidaan sitten käyttää. Jos ei, minun pitää vielä käydä sama operaatio läpi uudestaan kun aika on oikea. Ei tuota muuten kyllä kovin mielellään montaa kertaa kävisi läpi, mutta jos tavoitteemme sitä vaatii, niin minua saa kyllä taas tökkiä neuloilla.

Löytyi!

Tuli niitä kaivattuja hyviä uutisia! Operaatio on nyt käyty, ja tulos oli hieno: siittiöitä löytyi, ja lääkärin mukaan niitä pitäisi pystyä käyttämään hoidoissa myöhemmin. Tämä on suuri asia jatkomme kannalta. Ja tarkoittaa siis sitä, että minulla on sittenkin vielä toivoa tulla myös biologiseksi isäksi. Rehellisyyden nimissä olin jo täysin varautunut siihen, että se olisi mahdotonta, ja yllättynyt näin hyvästä tuloksesta.

Siltä varalta, että jollakulla on sama tie (kivesbiopsia siittiöiden löytämiseksi) edessä, tai muuten kiinnostaa, kerron hieman tapahtuneesta. Saavuin etäisesti hammaslääkärin vastaanottohuonetta muistuttavaan tilaan, jossa odotti jo kaksi hoitajaa. He pyysivät minua riisumaan housut ja asettumaan ”leikkauspöydälle” – no, sekin ehkä vähän muistutti hammaslääkärin tuolia, tai sänkyäkin enemmän kuin pöytää. He puhdistivat ns. kohdealueen, ja sitten lääkäri saapui paikalle.

Tämä lienee muuten ensimmäinen kerta, kun olen kätellyt jonkun ja esitellyt itseni alapää paljaana. (Ellen sitten joskus tyyliin 1-2-vuotiaana ole jotenkin onnistunut yltämään tällaiseen saavutukseen, mitä epäilen.) Kaikkea tässä kyllä kokee.

Seuraavaksi lääkäri teki paikallispuudutuksen. Hän kertoi, että luukun takana viereisessä huoneessa on biologi, joka tutkii näytteen heti mikroskoopilla. Puudutuspiikki oli melko kivulias (ja niitä tuli kaksi), mutta oletettavasti auttoi myöhemmin. Kun neulanreiän verenvuoto oli tyrehtynyt ja aine vaikuttanut muutaman minuutin, ryhdyttiin toimeen. Se, mihin puudutus ei auttanut, on että näytteenottoon tarvitaan aika reipas ote boltsista, jotta se pysyy paikallaan. Näytteen ottamista taas en sitten edes huomannut muusta kuin että laite päästi napsauksen – sieltä joku neula kai vain käväisee salamannopeasti nappaamassa palan. Siinä puudutus siis toimi. Sitten taas pidettiin tuppoa paikallaan ja odoteltiin samalla tuloksia viereisestä huoneesta.

Sieltä tulikin pian huikkaus: ”Täällä on aika paljon liikkumattomia”. Liikkumaton on kuitenkin eri kuin eloton, kuulemma aika usein menee hetki ennen kuin tyypit lähtevät uiskentelemaan. Tässä vaiheessa lääkäri jo sanoikin, että tämä on hyvä tulos ja näillä päästään tekemään hoitoja – sitä oli vähän vaikea uskoa ja ymmärtää heti!

Kun sitten kohta sain nousta ja pukea, tuli naapurihuoneesta vielä toinen huikkaus: ”Nyt ne liikkuvat.” Kyllä siinä jo hymyilytti vaikka oikeaa nyyttiä, mistä pala kairattiin, vähän kivisti. En tosiaan olisi osannut odottaa näin hyvää tulosta.

Koko operaatiossa meni noin 20 minuuttia. Tuppo jäi paikalleen ja minun käskettiin istua vielä toiset 20 minuuttia odotustilassa jalat ristissä, jotta verenvuoto näytereiästä varmasti tyrehtyy. Sitten lähdin ja soitin heti paremmalle puoliskolle hyvät uutiset. Tämä oli kyllä paras mahdollinen merkkipäivän lahja!

Ensi viikolla teemme suunnitelmat oman lääkärin kanssa, mutta uudestaan joutuu sitten vielä tammikuussa jännittämään, miten hoidoissa käy. Samaan aikaan vähän pelottaa eikä malttaisi odottaa. Se on kai tätä monien lapsettomien arkea, vaikka tänään tunnen itseni hieman vähemmän lapsettomaksi kuin eilen.

Löytyykö jotain?

Tällä viikolla jännitys tiivistyy, eikä kyse ole joulun odotuksesta vaan hieman suuremmista asioista: tarkoitus olisi, että olen pian viisaampi siitä, onko minun mahdollista saada biologisia lapsia vai ei. No, tavallaan koko tämän blogin kirjoittamisen ajan on askel kerrallaan selvitetty tätä asiaa – muiden asioiden ohella – mutta nyt se on vielä konkreettisempaa.

Edessä on siis toimenpide, jossa minua ymmärtääkseni tökitään neulalla siittiöiden etsimiseksi, noin yksinkertaistettuna. Tuloksesta riippuu sitten aika paljon. Se luultavasti määrittää aika vahvasti tulevat vaihtoehtomme, kuten kirjoitin aiemmin. Tosiaan, jännittää, ja mielialat vaihtelevat sen suhteen, uskallanko odottaa hyvää tulosta. Operaatio osuu sattumalta merkkipäivällemme, joten toivottavasti se toisi onnea ja saisimme lisää juhlittavaa. Jos tulos on huono, pitää sitten kai yrittää jotenkin viettää mukava juhlailta siitä huolimatta. En vielä osaa ennakoida, kuinka vaikeaa se olisi (joskin on minulla siinä välissä päivä aikaa yritä koota itseni). Ja tietysti pitää tässä kohtaa yrittää olla toiveikas. Kunpa saisimme kuulla jotakin positiivista…

Samalla olen tällä viikolla taas ihmetellyt muun maailman uutisia, lapsiteemaan liittyen tietysti eniten Oulun vauvasurmien oikeudenkäyntiä. Tapahtumien lukeminen oli aika raskasta ja surullista ja suututtavaakin, mutten sitten osannut olla lukemattakaan. On tämä maailma kyllä erikoinen paikka, lievästi ilmaistuna.

No nyt selvisi

Jälleen yksi lääkäri tavattu ja yksi tutkimus tehty. Uutiset olivat siinä mielessä hyviä tällä kertaa, ettei mitään estettä siittiöiden poiminnalle löytynyt. Siispä voimme jatkaa aiemman suunnitelman mukaan ja kokeilla ensi viikolla. Tämä oli tietysti erittäin helpottavaa, ja yritän pysyä optimistisena, vaikka rehellisesti sanottuna olen myös aika lailla varautunut huonoihin uutisiin. Siis että mitään ei löytyisi. Mutta siis: ehkä kuitenkin!

Olen tässä myös huvittuneensekaisesti tavallaan ylpeä, että minulla on oikein mustaa valkoisella siitä, että löytyy normaalit kivekset… Mahtavaa. Samalla opin taas muutaman uuden latinankielisen sanan: varicocele ja hydrocele – näistäkin on siis katsottu, että minulta ei niitä löydy. Jee.

Vielä jonkinlainen loppuhuipennus: myös salakielisen lähetteen arvoitus ratkesi. Nyt tiedän, mitä on se extragonadiaalinen gonadijäte, jota minusta etsittiin: jäänteitä toisista sukuelimistä varsinaisten ulkopuolella, käytännössä lähinnä kohdusta ja munasarjoista. Ehkä tämän vuoksi lähete oli salakielellä! No, jonkinlaisella huumorilla tämän voi ehkä tässä kohtaa ottaa, ja tällaistakaan ei siis löytynyt. Parempi niin kuitenkin, tässä on ollut yllätyksiä ihan tarpeeksi ja tuskin tuollainen löydös olisi lisääntymistoiveitamme ainakaan edistänyt… En sitten tiedä tarkemmin, miksi etsittiin. Mutta taas opin uutta biologiasta: lääkäri selitti, että kaikilla sikiöillä on alkuvaiheessa jonkinlainen alku naisen sukupuolielimistä, ja pojilta ne sitten ajan myötä häviävät. Joskus harvoin kuitenkin molemmat jäävät jäljelle, mutta nämä tapaukset yleensä selviävät jo vauvaiässä. On ollut opettavainen syksy.

Mutta nyt kohti ensi viikkoa!

Jos

Nyt on ”oma” lääkäri jälleen tavattu hedelmällisyysklinikalla. Tilanne on käyty läpi, vaihtoehtoja pohdittu, ja nyt meillä on suunnitelma, joka pääosin vastaa sitä mitä itse etukäteen pähkäilimme. Voinee virallisesti sanoa, että olemme matkalla kohti hedelmöityshoitoja.

Vaihe yksi on se, että jossain vaiheessa (luultavasti jo lähiviikkoina) minuun tehdään jonkin sortin koeporauksia, jotka hyvällä onnella sittenkin osuvat, kröhöm, siittiösuoneen. Pahoittelut tästä järkyttävästä sanankäytöstä… Mutta tästä eteenpäin ei sitten olekaan enää mitään varmaa.

Jos kävisi niin onnekkaasti, että saalis on runsas, se voidaan pakastaa tulevaa käyttöä varten.

Jos löytyy edes jotakin, pitää ehkä tehdä toinen neulanpistely sitten kun puolison hormonihoidot on käynnistetty ja on aika poimia munasolut, jotta niitä voitaisiin sitten heti hedelmöittää.

Jos ei löydy mitään, voidaan kuitenkin yrittää sitten sillä toisella kerralla, tai luovuttaa ja siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos toisellakaan yrityksellä ei löydy mitään, on aika varmasti aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos niin käy, voidaan pakastaa munasolut tai – jos siihen on jo etukäteen varauduttu – käyttää heti luovutettuja soluja.

Jos siis siittiöitä jossakin vaiheessa löytyy, käytetään mikroinjektiota, mutta jos hedelmöitystä ei sitten tapahdukaan, voi taas olla aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos hedelmöitys kuitenkin onnistuu, on pohdittava millä keinolla varmistamme sikiön terveyden (vaikka poikkeamien riskin pitäisikin olla vain hieman kohonnut).

Jos siittiöitä ja munasoluja on tarpeeksi, meillä saattaa ehkä olla mahdollisuus yrittää useamman kerran ilman uusia hormonihoitokuureja tai uusia koeporauksia.

Saatoin unohtaakin muutaman jossin, mutta monta niitä on. Vahva usko kuitenkin on siihen, että tavalla tai toisella onnistumme – viimeistään luovuttajan avulla. Mutta aikaa tähän voi mennä. Nyt valmistaudumme tammikuuhun, tämänhetkisen suunnitelman mukaan.

Tällä kiireisellä viikolla on ollut muutakin ohjelmaa, ja niistä ainakin yhteen palaan seuraavissa kirjoituksissa varmaankin pian…

Aloitamme soluista

Perinnöllisyyslääkäri on nyt tavattu. Koska oma ja puolison kanssa yhteinen pohdinta tilanteesta ja jatkosta on nyt etusijalla, kirjoitan pitkän keskustelun tärkeimmän annin nopeasti, tai ainakin yritän – lisää käänteitä lienee luvassa taas pian.

”Aloitamme soluista”, lääkäri sanoi, sillä kromosomistoni ja sen syntymisen selvittämiseksi on paras aloittaa alusta. En kertaa biologiaa tässä, vaan menen suoraan tuloksiin: Kokeilematta ei voi varmasti tietää, löytyykö siittiöitä vai ei, sillä verikokeen perusteella ei voi tietää millainen kromosomisto minulla on jonkin toisen alueen soluissa, esimerkiksi siis tuolla nyyttiosastolla. Ja jos siittiöitä on, voi olla että niillä onnistuu saamaan raskauden alulle, tai sitten ei. Niin paljon kuin voimme tietää, jos se onnistuisi, on oletettavasti vain hieman kohonnut riski sille, että lapsen kromosomit ovat poikkeavat. Minun tilanteenihan siis on se, että verisolujen perusteella enemmistö soluista on normaaleja ja vähemmistössä on poikkeama. Eli lyhyesti: lääketiede ei pysty näistä asioista läheskään kaikkea sanomaan.

Tällä tietoa siis yritämme vielä tavalla tai toisella etsiä niitä omia soluja, mutta vailla takeita onnistumisesta. Tavallaan olin varautunut paljon huonompaankin tulokseen, enkä siis voi juuri valittaa siitä, että epävarmuus jatkuu.

Pieniin hyviin uutisiin kuuluu myös se, että minulla ei ole ns. y-deleetiota, eli niissä y-kromosomeissa joita minulla on on kaikki paikallaan. Y-deleetio kuulemma usein liittyy sentapaisiin kromosimuutoksiin kuin minulla on.

Tällä viikolla on ohjelmaa paljon, joten varmaankin palaan taas pian asiaan, jos vain hetki kirjoittamiseen löytyy…

Kuinka kertoisin

Vaikka tässä ollaan perhettä perustamassa, niin onhan minulla jo ennestään se yksi perhe: vanhemmat ja sisarukset. Hiljattain kerroin heille tilanteestani, mutta se vaati jonkin verran rohkeuden keräämistä etukäteen.

Kun aikanaan kuulin uutiset, asia tuntui ensin hyvin yksityiseltä. En olisi halunnut puhua siitä juuri kenenkään kanssa (paitsi puolisoni, luonnollisesti) tai kenenkään edes tietävän. Myönnettäköön, että osittain tämä epäilemättä johtui siitä, että koin tilanteeni melko noloksi, jotenkin häpeälliseksi.

Ei siittiöiden puuttumista minään ylpeydenaiheena vieläkään voi pitää enkä aio aiheesta kaikille puolitutuille jutella, mutta joitakin kynnyksiä olen nyt kai ylittänyt. Minulla nyt on tällainen ominaisuus sitten. Ikävä asia, mutta minkäs teet. Olen ajatellut, että lähimpien ihmisten kanssa lienee hyvä olla ainakin jonkin verran avoin jo nyt, koska jos hedelmöityshoitoihin jossain muodossa päädymme, se vaikuttanee elämään sen verran että asia tulee ilmi moneenkin suuntaan (no, adoption kohdalla varmasti myös). Ja etenkin jos luovutettujen solujen kanssa mentäisiin, en haluaisi joutua keskusteluihin siitä, muistuttaako vauva ulkonäöltään minua – jos ja kun vielä joskus toivottavasti meillä se vauva tavalla tai toisella on. Tulkoon tilanne ilmi mieluummin etukäteen.

Perheelleni halusin kertoa tästä samaisesta syystä, mutta toki myös heidän tukensa on tarpeen, ja ajattelin vanhemmillani saattavan myös olla aiheeseen liittyvää tietoa – jos vaikka omassani tai suvun historiassa on jotakin sellaista, mikä voisi liittyä aiheeseen. Jossain määrin näin olikin. Lisäksi sisaruksieni lienee hyvä tietää varmuuden vuoksi, jos heillä saattaisi olla sama tilanne kuin minulla. En tiedä tässä vaiheessa, onko se luultavaa vai ei. Niinpä sitten nostin sen kuuluisan kissan pöydälle, kun olimme kaikki koolla.

Kuten alussa sanoin, aiheesta puhuminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, eikä se rutiiniksi välttämättä muutu jatkossakaan. Tässä minua kiinnostaisivat kohtalotovereiden tarinat: oletteko pystyneet kertomaan omista tilanteistanne ja miten se on onnistunut? Onko jotakin, mitä ette ole pystyneet kertomaan? Millaisia olivat reaktiot, kun otitte asian ensimmäisen kerran puheeksi perheen tai ystävien kesken?