Kesä

Helsingissä taitaa olla vuoden tähän asti lämpimin päivä, ja se sattumalta lupaa meille kesälomaa. Lähiviikkoina päivitykset saattavat siis olla harvassa, vaikka asiaa olisikin. Palaan kuitenkin tänne näppäimistön ääreen viimeistään kun meillä on ensimmäinen raskausultra klinikalla ja pian sen jälkeen ensimmäinen neuvolakäynti lähiterveyskeskuksessamme. Jännää! Odotan kyllä innolla, varsinkin kun opin kuinka kehittynyt – vaikka pieni – jo siellä 7-8 viikon paikkeilla oleva sikiö on, jos ja kun sinne asti pääsemme. Kuulemma viikolla 8 sikiö on 2,5 sentin pituinen, sen sydän sykkii ja muidenkin elinten alkeet ovat muodostuneet, samoin kuin raajojen ja jopa hampaiden. Onpa kehitys kyllä nopeaa näinä viikkoina! Me olemme laskutavasta riippuen kai jossain viikon 5 tai 6 paikkeilla nyt, ja rakas pikkuisemme lienee muutaman millin pituinen.

Viikko on siis ollut hieno, ja tällä hetkellä on valtavan paljon hyviä asioita odotettavana. Eikä tietysti vähiten kaikki tähän alkavaan vauvanodotukseemme liittyvä. (On muuten kieltämättä paljon mukavampaa tämä odotus kuin esimerkiksi seuraavan kierron alkamisen tai raskaustestin tuloksen odotus, mutta odotus on edelleen pysyvä teema. Toivottavasti mahdollisimman moni niistä lukijoista, jotka vielä odottavat ensimmäistä plussaansa, saisivat kokea tämän muutoksen mahdollisimman pian.)

Kun aloitin kesästä, ehkä kirjoitan tännekin muistiin sen erikoisen yksityiskohdan, että raskaustestipäivänä eli Hyvien Uutisten Päivänä Helsingissä yhtäkkiä ukkosti, vaikka oli viileää eikä sääennusteissa moista ollut ollenkaan veikkailtu. En yleensä ole taikauskoinen, mutta silloin jäin miettimään, oliko kyseessä jokin enne johonkin suuntaan. No, myöhemmin iltapäivällä, kun kuulimme uutiset, aurinko oli jo tulossa esiin, ja illalla paistoi täydeltä terältä, kuten tänäänkin. Sen kunniaksi täältä tähän!

Näkökulmanmuutos

Kuten viimeksi kirjoitin, alkuviikon mahtiuutisen jälkeen mielessä pyörii yhtä ja toista pientä ja suurta. Ajattelin aloittaa niiden purkamisen yhdestä aika lailla samantien tapahtuneesta muutoksesta.

Nimittäin, tähän lapsettoman elämään – sitähän tässä on vietetty, enkä vielä ainakaan noin kahdeksaan kuukauteen voi laskea itseäni kokonaan pois tästä viiteryhmästä – kai aika olennaisena piirteenä monilla kuuluvat erilaiset ikävät tunteet silloin, kun näkee pienten lasten vanhempia tai kauniita vauvamasuja. Ainakaan aina niistä ei iloitse, vaikka kuinka pitäisi lapsista, kun mukana on kateutta ja surua ja ”miksei meillä” -tunteita. Olen tainnut muutamaan otteeseen tässä blogissa mainita näistä omistakin tuntemuksistani.

Kuitenkin ainakin tällä hetkellä, heti siitä alkaen kun kuulin raskaustestin tuloksen, oma näkökulmani on jo muuttunut. Vauvojen söpöydestä voi taas helposti nauttia ja iloiset lapset tekevät minutkin iloiseksi. Toivotan mielessäni onnea kaikille kaupungilla näkemilleni pyöreävatsaisille tuleville äideille. Ei ole edes vaikeaa. Muutama tunti raskaustestin tuloksen kuulemisen jälkeen satuin istumaan metrossa, jossa vieressäni istui isä ehkä 6–7-vuotiaan pojan kanssa pelaamassa yhdessä kännykkäpeliä. Oletettavasti vähän hymyillen mietin, että ehkä minä voin ”pian” myös tehdä samalla tavalla asioita lapseni (jopa lasteni?) kanssa. Näin nopeasti se näkökulma muuttuu.

Samaten puolison kirjastosta löytämää tuleville isille tarkoitettua kirjaa lukee nyt hieman erilaisin ajatuksin ja ihan uudenlaisella konkretialla verrattuna muutaman kuukauden takaiseen.

Nyt pitää sitten edelleen toivoa, että tämä tilanne pysyy ja kaikki menee meillä hyvin. Uskon siihen kyllä. Ja toivon kaikille teille samassa tilanteessa oleville samaa onnea!

Pieni salaisuus

Minulla on teille salaisuus: me odotamme vauvaa! Hyss, ei saa vielä kertoa kenellekään, jos sopii. 🙂

Tarkemmin sanoen siis raskaustesti näytti plussaa, tai verikokeesta kun oli kyse, niin oikean hormonin sopivaa lukemaa. Uskomme siis, että tämä tarkoittaa pikkuisen pakastetun ja sulatetun rakkaamme voivan hyvin ja kasvavan. Huh, tätä toivottiin, mutta jotenkin yllätykseltä se tuntuu – ja valtavan hienolta tottakai, ei oikein ole edes sanoja kuinka hienolta! Lievästi ilmaistuna hyvällä mielellä tässä on oltu, ja puolison kestohymy vain parantaa sitä.

Tietysti matka on vielä pitkä edessä ja nyt ollaan niin alkuvaiheessa, että tunnetusti kaikkea voi tapahtua. Mutta jotenkin uskon, että kaikki on nyt siellä kauniissa kohdussa hyvin, kun on tähän asti päästy. Kuitenkin varmuuden vuoksi minun taustani (sen kromosomipoikkeaman) vuoksi sikiö on tarkoitus testata kun hieman pidemmälle päästään, sitä perinnöllisyyslääkäri aikanaan suositteli.

Paljon muutakin myllertää mielessä, pieniä ja suuria asioita. Se kai on luonnollista kenelle vain, joka saa tietää olevansa matkalla vanhemmaksi. Niin paljon on pohdittavaa, opeteltavaa, valittavaa, valmistauduttavaa. (Ja luultavasti sitten aikanaan ei kuitenkaan ole ollenkaan tarpeeksi valmistautunut.) Suuri mutta toivottu elämänmuutos taitaa nyt olla edessä! Mielessä ovat esimerkiksi aiemmin mainitsemani asioiden-edelle-menevät kysymykset ja muutamia uusia, kuten tuo sikiöseulonta. Ja neuvola- ja sairaalavalinnat jne, jne. Ja sitten on se melko perustavanlaatuinen tunne, jossa on varmaankin jotain kivikautta ja syvempää biologista perusviettiä, että minä todellakin olen kyennyt saamaan kumppanini raskaaksi. No, siihen tarvittiin avuksi muun muassa lääkäri, hoitajia ja laborantteja, mutta onnistuinpa kuitenkin!

Eilinen oli kyllä oikea piinapäivien piinapäivä. Puoliso kävi aamulla laboratoriossa ja iltapäiväksi odotettiin tulosta. Pikkuhiljaa päivän aikana jännitys ja pulssi kohosivat. En tiennyt mitä odottaa, ja rehellisesti sanottuna olin valmistautunut huonoihinkin uutisiin (sen verran kuin se nyt on mahdollista). Minun oli määrä soittaa klinikalle, koska puolison piti alunperin päästä töistä vasta sen sulkeutumisen jälkeen. Soitinkin, kahdesti: ensimmäisellä kerralla puhelu katkesi, toisella jouduin jonoon. Ilmeisesti kaikki ne koko Etelä-Suomen naiset, joilla oli alkionsiirto samana päivänä kuin meillä, olivat myös käyneet raskaustestissä samana päivänä! Samalla puoliso jo ilmoittikin päässeensä töistä etuajassa, ja hän siirtyi puhelinjonottamaan minun sijastani. Meni vielä parikymmentä minuuttia hermostuneessa odotuksessa. Luin jotain jalkapallouutisia saadakseni ajan kulumaan. Sitten puoliso vihdoin soitti. Ja ihan kuin odottamista ei jo olisi ollut tarpeeksi, yhteydessä oli ensin jokin vika, emmekä kuulleet toisiamme. Kun asia korjaantui, hän kysyi: ”Arvaa mitä?” Äänestä uskalsin toivoa, että uutiset olisivat hyviä, ja olivathan ne!

Huh, tämä on ehkä elämäni paras viikko kaiken koetun jälkeen (jos hyvin käy, vielä parempia on tulossa), ja ajatuksia olisi vaikka kuinka. Pitänee kuitenkin palata niihin myöhemmin, ettei tästä muodostu romaanin pituista postausta. Ainakin tässä on jo nyt eniten huutomerkkejä!!!

Tyhjä

…on olo jotenkin edelleen. Suru ja pettymys ovat nyt kahden päivän jälkeen epämääräisempiä, vähän jossain verhon takana kun sitä kuitenkin yrittää jatkaa suht normaalia elämää. (Eilen urheilin ja kävimme elokuvissa myös.) Niin, se unelma ja toive oli tottakai epävarma, mutta hetki silti menee sen muskautumisesta toipuessa. Silti vaikka tiedän, että tämä ei ollut lopullinen tappio. Toivon mukaan se oli vain lyhyt viivytys, vaikka sitä on hankalaa nyt yrittää ajatella.

Paljon tässä tosiaan toivottiin ja unelmoitiin, ja varmaankin mentiin myös osin asioiden edelle, kuten voi päätellä puolison masulle juttelemisesta ja vauvakirjojen lukemisesta. Hölmöltähän se nyt tuntuu, jutteleminen ainakin. Melko varmasti teen silti samalla tavalla ensi kerralla. Saa nähdä, onko olo silloin epävarmempi vai luottavaisempi, kun se nytkin vaihteli. Välillä olin varma onnistumisesta, välillä taas se tuntui epätodennäköiseltä.

Tässä siis taas tilittelen ja avautuilen, vaikka kohta olisi kai aika katsoa eteenpäin. Varasimmekin jo ensi viikolle ajan lääkärille, jotta voimme tehdä suunnitelmat jatkosta – toivon mukaan jo nyt alkavassa kierrossa voitaisiin yrittää uudestaan, kunhan parhaat keinot on katsottu.

***

Kerrottakoon lopuksi vielä muutama sana tuosta kohtalon päivästä, kun viimeksi kykenin vain lyhyeen viestiin. Puoliso kävi siis aamulla verikokeessa, mutta koska hänen on vaikea päästä puhelimeen työaikana, tulosten kysyminen oli minun tehtävänä. Iltapäivällä soitin siis hoitajalle. Hän etsi tiedon puolison henkilötunnuksen perusteella, ja aika nopeasti se tulikin: ”valitettavasti tulos on negatiivinen”. Sain pidettyä itseni sen verran kasassa, että kysyin, onko mitään lisätietoja. Muuta ei ollut kuin että lugesteronin voi lopettaa, vuoto alkanee viimeistään viikon sisällä ja lääkärin kanssa voi sitten suunnitella seuraavia askelia kun olemme valmiita. Ääni taisi vähän särkyä, kun kiitin tiedoista. Puhelu ei ollut pitkä, mutta yksi elämäni surullisimpia varmasti. Monestakin syystä soisin, että toista samanlaista ei enää tulisi…

Istuin silloin töissä kahvihuoneessa, se kun oli tyhjillään. Kello oli puoli neljä, eikä minulla onneksi ollut enää paljoa pakottavan kiireellisiä töitä jäljellä. Jouduin vähän aikaa nojaamaan käsiin ja vetämään henkeä, ennen kuin pystyin palaamaan töihin. Yhden asian siinä vielä hoidin ja lähdin sitten.

Puoliso oli pyytänyt, että kertoisin tuloksen vasta sitten kun hän ehtii kotiin. Oli ehkä vielä surullisempaa kertoa. Mutta sillä tavalla sentään syli oli valmiina meille molemmille. Suru tuntui jonkin aikaa vielä suuremmalta kun siitä tuli yhteinen, mutta varmastikin yhdessä myös pääsemme parhaiten sen yli. Ja jonakin päivänä toivon mukaan saamme juhlia positiivista tulosta.

Negatiivinen

Kuten otsikko kertoo, emme saaneet sitä uutista jota toivoimme. Raskaustestin tulos oli negatiivinen. Tunteita ja ajatuksia on paljon, sanat aika lailla hukassa, mutta jos pari lausetta kuitenkin.

Tämä on tietysti valtava pettymys ja suru, sitä tuskin tarvitsee edes sanoa. Sitä on vaikeata kuvata tai määritellä sen tarkemmin. Eilisillasta meni puolet itkiessä. Surullisen lisäksi on muun muassa turhauttavaa ja tuntuu epäreilulta, että kaiken vaivan ja koettelemusten – ja hyvin menneiden välietappien – jälkeen tulos oli tämä. (Tietysti samalla tiedän, että monet ovat tällä tiellä joutuneet pettymään paljon useammin kuin me.)

Tänään on hieman helpompaa ehkä, tunteet vaihtelevat surun ja pessimismin ja toisaalta toivon ja määrätietoisuuden välillä. Tokihan me jatkamme ja yritämme uudestaan, kun pahimmasta on toivuttu. Onni onnettomuudessa ovat ne kaksi alkioa, jotka lepäävät ja odottavat pakkasessa – vaikka tässä kohtaa tuntuisi paljon luottavaisemmalta, jos niitä olisi enemmän. Onneksi kuitenkin edes ne kaksi. Muitakin ajatuksia lienee, ja varmaakin palaan niihin. Nyt yritetään huolehtia toisistamme.

Odotusta ja jännityksen tiivistymistä, osa N

Kaksi päivää raskaustestiin, ja pää on melko tyhjä. Osansa tässä voi olla myös univaikeuksilla, jotka ovat koetelleet etenkin puolisoa ja vaihdellen myös minua viime viikkoina.

Mitä voisi odottaa? Oireista ja merkeistä on vaikea sanoa mitään, kun kaikki vaihtelee päivästä toiseen ja on vaikea tietää, mikä johtuu lääkityksistä ja mikä voisi johtua jostakin muusta. Tässä matkan varrella oli muutama hyvin hankalakin päivä turvotuksen ja kivun kanssa, ehkä niiden munarakkuloiden kasvattelun jäljiltä. Tilanne onneksi helpotti lopulta itsestään.

Mutta toivoa pidetään joka tapauksessa yllä ja yritetään uskoa kirjaimellisesti positiiviseen tulokseen. Kai on ainakin pakko uskoa, että se on mahdollinen. Edelleen olen myös jutellut pikkuiselle – luin juuri äsken raskaus- ja vauvaopaskirjasta, ettei sikiö varsinaisesti kuule ennen kuin vasta noin neljän kuukauden päästä (jos siis nyt olisi alkuun päästy), mutta ainakin höpötykseni viihdyttävät puolisoa. Ja jos ei vielä, niin pian ehkä siellä masussakin saatetaan jotenkin aistia, että täällä ulkona on joku joka välittää, jollain tavalla. Niin uskoisin…

Kuten yltä jo paljastuikin, yksi tämän odotusajan ajanviete on ollut ns. alan kirjallisuus. Vaikka en nyt sentään ihan kaikesta täysin pihalla ole ollut ennenkään, niin olen oppinut yhtä ja toista raskaudesta sekä sikiön ja odottavan äidin anatomiasta. On se luonto ja naisen vartalo kyllä aika ihmeellinen asia: mihin kaikkeen se pystyykään, ja millainen onkin yksityiskohtien määrä. Samalla, kun on viime kuukausina perehtynyt lapsettomuusasioihin ja nyt sitten vähän sikiöstä huolehtimiseen ja raskauden riskeihin, hetkittäin ihmetyttää miten joskus takavuosisatoina on terveitä ihmisiä maailmaan syntynyt laisinkaan… No, tämä oli tietysti kärjistys ja se mainittu kirjakaan ei ole mitenkään tiukkapipoinen, vaikka myös vältettäviä harrastuksia, ruokia jne. esillä pitääkin.

Jatkan siis lukuharjoituksia ja palaan taas asiaan. Toistan itseäni, mutta aika jännittäviä aikoja!