Ajankohtaista (eli mm. kätilöt ja vakuutukset)

Kätilö on viime viikkoina ollut Suomen puhutuin ammatti, ja mekin tapasimme yhden taas tällä viikolla. Pikkuisen oli näet jälleen aika poseerata ultraäänessä.

Tämä oli nyt se kuuluisa rakenneultra. Olin ennen sitä aika luottavaisella mielellä, vaikka toki vähän jännitti. Tälläkin kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin: sydän, aivot, ylähuuli, kädet ja jalat, vatsa, lantio… sen verran kuin ultrasta näkee, kaikki on kehittynyt ja toimii normaalisti. Vauvan koko on myös normaali, pään koon perusteella hän on nyt päivän edellä ”todellista” ikäänsä. Kuten voi arvata, hyvä ja helpottunut olo siitä kaikesta tuli. Pikkuinen oli aamulla matkalla Naistenklinikalle ja vielä odotushuoneessa hyvinkin aktiivinen, potkiskeli menemään, joten ajattelimme, että mahtaako hän nukahtaa kun kuvauksen aika on. No, hän oli vähän rauhallisempi, mutta otti kuitenkin pari reippaampaa potkua ja hieman huiteli käsillään kuvauksen aikana. Yhdessä kohtaa näytti vähän hassusti siltä, että hän silitti omaa poskeaan. No, kukapa muu raukkaa siellä hänen omassa yksiössään silittelisi. Paitsi me tietysti täältä ulkopuolelta masun läpi, mutta ehkä sitä ei varsinaisesti tunne samalla tavalla.

Vauvan sukupuolta emme saaneet tietää, ja sanoimmekin että mieluummin emme vielä tietäisi, kuten aiemmin täällä arvelin.

Samalla raskaus on jo puolivälissä. Aika hurjaa, ja hienoa!

***

Viime aikoina on ollut mielessä myös kysymys vauvan mahdollisesta sairauskuluvakuutuksesta, ja sellaisen kuulemma voikin joissain yhtöissä aikaisintaan hankkia juuri rakenneultran jälkeen. Kovaa kiirettä ei vielä ole, mutta uskoisin että käymme ainakin kysymässä hinnat. Mitenkäs te meitä edellä olevat olette tehneet?

Tästä pääsen samalla osioon Mies lukee Vauva-lehteä. Osa 2. Saamaamme pinoon ko. julkaisua osui pari, joissa mainostettiin kannessa juuri vakuutusaiheista juttua. Numerossa 3/2011 oli melko valaiseva juttu, jossa kerrottiin vakuutusten toimintaperiaatteista ja oli verrattu eri yhtiöiden hintoja – no, tiedot lienevät nyt jo vanhentuneita, mutta jotain kuitenkin opin. Jutussa tuli haastateltavan kautta esille myös pointti, josta joskus aikanaan puhuin erään ystäväni kanssa ennen kuin asia oli itselle ajankohtainen: jos ottaa vakuutuksen ja käy siksi vain yksityislääkärillä, tavallaan tukee sitä viime vuosien kehitystä, että julkisia palveluja karsitaan. En välttämättä haluaisi edistää sitä politiikkaa, vaikka joudun tunnustamaan, että työterveyshuolto yksityisellä on kyllä tuntunut aika luksukselta, kun sellaisen piiriin olen itse aikanaan päässyt. Toki omalle lapselleen myös haluaisi nopeasti hyvää hoitoa, jos se on mahdollista. Ehkä tätä vakuutusasiaa pitää kuitenkin vielä harkita.

Toinen juttu oli numerossa 10/2013, ja sen osalta voisin näin pari vuotta myöhässä harrastaa hieman mediakritiikkiä. Kansi siis mainostaa: ”Lukijat paljastavat: kannattiko vauvavakuutus?”. Itse jutun anti on aika köykäinen siihen nähden, että se on kanteen asti laitettu. Siinä on simppelin lukijakyselyn tulokset muutaman vastaajilta saadun lainauksen kera. Toimittajan tekstiä on oikeastaan vain jutun ingressi ja yksi faktalaatikko. Lisäksi paketissa on nähdäkseni logiikkavirhe. Päätulos on näet esitelty näin: Vauvavakuutus on ollut mielestäni hyödyllinen 62%, Ei ole ollut hyödyllinen 18% ja En ole ottanut vauvavakuutusta 20%. Tästä ingressiin on tiivistetty ”yli puolet on ollut siihen (vakuutukseen) tyytyväinen”. Mutta eihän ole mieltä ottaa tähän jakoon mukaan niitä, jotka eivät ole vakuutusta ottaneet: eiväthän he voi olla tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Sen pitäisi olla erillinen tietonsa. Niistä, jotka ovat vakuutuksen ottaneet, on siis tyytyväisiä 62/80*100 eli 77,5% – yli kolme neljäsosaa! Tämän siis pitäisi olla kyselyn olennaisin tulos, terveisiä toimitukseen ensi kerran varalle… Siinä yksi pohdittava pointti lisää meidän valintamme pohjaksi, ei ole helppoa.

Aamun bileet (148 BPM)

Tänään on ollut musiikillinen päivä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen erään viime vuosina tutuksi tulleen bändin tuoretta levyä, mutta tärkeimmän osuuden musiikillisuudesta koimme heti ensimmäiseksi aamulla.

Kuten aiemmin kirjoitin, yhden neuvolakäynnin peruuntumisen vuoksi meillä on mennyt aika pitkä aika siitä, kun on ollut mitään sellaista tarkastusta, missä saisimme jonkinlaisia elonmerkkejä rakkaasta Pikkuisesta. (Ellei omin voimin tässä viimeisen noin viikon aikana havaittua, jotenkuten näkyville ilmestynyttä hienoista vatsakummun alkua lasketa.) Niinpä olimme odottaneet innolla tämän aamun käyntiä neuvolalääkärillä.

Käynti ei ollut pitkä: lähinnä katsottiin, että tuleva äiti on suunnilleen kunnossa. Kohdunsuun tutkimisen yhteydessä lääkäri kuitenkin otti esille myös kuuntelulaitteen vauvan sykkeen kuuntelemiseksi – ja olisimmekin sitä varmasti pyytäneet, ellei niin olisi käynyt ilmankin. Laite taisi olla vanhemman mallinen kuin edellisellä ultra-käynnillämme Naistenklinikalla käytetty. Se piti mekkalaa, kun lääkäri etsi oikeaa kohtaa, kohisi ja kolisi. Sitten oikea kohta löytyi. Koko huone ja varmaankin pari naapurihuonettakin kaikui Pikkuisemme muutaman millin kokoisen sydämen lyönneistä. Se oli melkoista mekkalaa, vaikka aika ihanaa ja liikuttavaa mekkalaa. Kun tunnetusti tuonikäisillä syke on nopea, tällä erää meidän vauvelillamme 148, niin aikamoiset aamureivit sillä sai aikaan. Vaikka olo olikin riemukas, tässä kohtaa emme kuitenkaan ryhtyneet tanssimaan, vaan varsinkin vaimo (joka nyt ei kai muutenkaan olisi voinut tanssia, selällään kun oli) ennemminkin pyyhki liikutuksen ja helpotuksen kyyneliä.

Elo tulee varmasti tosiaan olemaan hieman helpompaa sitten, kun hän – ja toivottavasti pian sen jälkeen minäkin – voi tuntea vauvan liikkeet. Siihen varmaankin menee vielä ainakin muutama viikko. Nyt meillä on onneksi näköpiirissä näitä käyntejä hieman tiiviimmin, ja saamme siis parin viikon välein kuulla vauvan kuulumiset ja nähdäkin hänet ainakin syyskuun loppupuolella. Toivon mukaan pian sen jälkeen voidaankin sitten jo tunnustella hänen pieniä potkujaan.

Toistan itseäni, mutta on tämä kyllä ihmeellistä. Siellä se ihan kokonainen uusi ihminen kasvaa. Keväällä hän on täällä ja puolentoista vuoden päästä opettelee kanssamme ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, sitten menee kouluun, opiskelemaan, ehkä perustaa itse perheen… Vieläkin on totuteltavaa jo ajatukseen niistä ensimmäisistä viikoista ja kuukausista syntymän jälkeen, vaikka tämä niin kovin toivottu elämänmuutos onkin. Se on sen verran suuri, ettei sitä ehkä voikaan täysin ymmärtää etukäteen. Ei ainakaan ennen kuin tapaa sen perheen uuden jäsenen, pitelee häntä sylissä ja katsoo silmiin. Ehkä se sitten alkaa selvitä. Ehkä.

Lisää postia!

Tänään se tuli, nimittäin odotettu kirje – eli ei puhelua, eli hyviä uutisia! HUSLAB siis muisti meitä postilla. Koska viesti on lyhyt, voin lainata sen oikeastaan kokonaisuudessaan tässä: ”Äidin verinäytteestä tehdyn sikiön trisomiatutkimuksen tulos on valmistunut. Tutkimuksen tulos on normaali ja osoittaa, että sikiöllä ei ole kohonnutta riskiä kromosomien 21, 18 tai 13 trisomialle.”

Pienellä siis kaikki hyvin! Ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä hänen kromosominsa ovat paremmalla mallilla kuin isällään, ja hyvä niin, ennen kaikkea tietysti hänen itsensä kannalta. Toki se on helpotus myös meille tuleville vanhemmille. Ainahan sitten voi osua eteen jotakin muuta, mutta tällä haavaa kaikki nämä tutkimukset viittaisivat siihen, että minkään suuremman murheen todennäköisyys ei ole suuri.

Kuten kirjeestä näkyy, testissä on katsottu vain näitä tiettyjä yleisimpiä trisomioita. Perinnöllisyyslääkärien valistuneen arvauksen mukaan trisomiat voisivat olla vika, jonka todennäköisyys minun poikkeamani vuoksi on kasvanut. Nuo yllämainitut trisomiat ovat myös ne yleisimmät. Muut ovat käsittääkseni joko äärimmäisen harvinaisia, tai sellaisia, joiden kanssa sikiöllä ei ole juuri mahdollisuuksia selvitä syntymään saakka. Yksi asia tässä jää kuitenkin tutkimatta, ja arvaan, että jotkut teistä sen jo huomasivatkin. Sukukromosomeja ei ole tutkittu. Tähän on kaksi syytä: tuo veritesti on ensinnäkin niiden osalta melko epävarma, ja toiseksi kyseeseen tulee lähinnä Turnerin syndrooma (jossa toinen X-kromosomi puuttuu, hieman kuten minulla osassa soluista puuttuu se Y) silloin jos Pieni on tyttö. Se taas joko on seurauksiltaan yleensä melko lievä verrattuna noihin trisomioihin, tai vaihtoehtoisesti aiheuttaa jo sikiöaikana pahan turvotuksen ja keskenmenon – tämä jälkimmäinen on nyt muilla tutkimuksilla jo aika lailla poissuljettu vaihtoehto. Teimme siis silloin Naistenklinikalla käydessä ihan tietoisen päätöksen, että sukukromosomeja ei tutkita. Tähän liittyi myös se, ettemme halunneet tässä vaiheessa tietää lapsen sukupuolta.

Tämäkin kirje on muuten tosiaan aika lyhyt ja asiallinen. Se päättyy kuitenkin sanoihin ”ystävällisin terveisin” ja lääkärin allekirjoitukseen, joten ehkä aste enemmän lämpöä tästä löytyi kuin aiemmasta saman organisaation eri haaran viestistä… Jännää kyllä, posti toi tänään pari muutakin ihan mukavaa viestiä, vaikkei kirjepostia muuten enää näinä aikoina paljoa tule. Mukava päivä siis! Tässä on yksi pitkä tarinan kaari nyt jo melkein maalissa, sillä tämä kromosomitutkimushan on ollut meillä jännityksen aiheena aina siitä saakka, kun tieto omasta poikkeamastani tuli ja kävimme siitä Norio-keskuksen lääkäriltä kuulemassa. Menee ehkä hetki sulatellessa sitä, että kaikki tosiaan on epätoivoisista lähtökohdista huolimatta mennyt näin hyvin tähän pisteeseen. Tuli mieleen tämä hieman myöhempi kirjoitukseni viime marraskuulta, jossa oli aika monta aika isoa Jossia. Hurjaa, että jokseenkin kaikki noista näyttävät nyt kääntyvän parhain päin. Olemme nyt toisella kolmanneksella noin puolen vuoden päässä lasketusta ajasta. Huh!

Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)

Postia

Tänään saapui kirje. Tällaisen on kai aika moni vauvaa odottava saanut. ”Seulontakoe Downin syndrooman (trisomia 21) riskin toteamiseksi on valmistunut. Tulos on normaali eikä lisääntynyttä riskiä ole todettu. Tulos ei anna aihetta jatkotutkimuksille.” Tämä oli siis normaaleihin neuvolatutkimuksiin liittynyt verikoe, eikä vielä se varsinainen kromosomeja tutkiva koe, josta olen aiemmin kirjoittanut. Hyvä kuitenkin näin.

Ja kiitokset HUSLABille siitä, että he vielä toivottavat ”hyvää jatkoa raskaudellesi”. Lauseen perässä on kuitenkin piste, huutomerkki olisi varmaankin ollut liikaa…

Mutta tosiaan, erinomaista tietenkin ettei ainakaan tässä kohtaa erityistä syytä huoleen tullut. Kuitenkin siis odottelemme vielä ainakin viikon verran sen laajemman testin tuloksia tuolta uudelta mantereelta.

Ihana köllijä

Aamuvarhaisella oli taas tänään suunta Naistenklinikalle ultraan ja verikokeeseen. Pieni oli tänään rauhallisemmalla tuulella ja suurimman osan aikaa vain kölli, mutta olipahan sitten helpompi tarkastaa hänen vointinsa ja viime viikkojen kasvu ja kehitys. Kätilö oli oikein mukavanoloinen, kuvasi siinä sitten kaikki tarpeelliset suunnat ja tarkasti kaiken sen mitä tässä kohtaa kuuluu tarkastaa, ja kuvasi sitten pilttiämme epäilemättä hyvin täsmällisellä lääketieteellisellä termillä ”ihana”. 🙂 No, kai tästä sitten pitää päätellä, että hän voi edelleenkin hyvin. Kokokin oli edelleen hieman todellista ikää edellä.

Jännää kyllä, sydämen lyöntejä ei nää enää niin helposti kuin ihan ensimmäisellä kerralla, mutta sen sijaan sain ensimmäistä kertaa kuulla ne. Aikamoista rummutusta, pulssi 157, mikä on tuonikäiselle kai aika normaali. Niskaturvotus oli edelleen normaalin pieni ja muukin kehitys tähän saakka viittaisi asioiden etenevän kuten kuuluukin. Kun kätilö häiritsi pikkuisen rauhaa törkkäämällä hieman kohtua, pikkuinen vähän ”loikkasi” (melkein huolestutti, että toivottavasti hän ei pelästynyt kovin), ja vilkutteli sitten meille. Ei tansseja kuitenkaan tällä kertaa.

Vaikeata tässä olisi olla enää tyytyväisempi, mutta samaan aikaan mielessä on vielä se, että kromosomitestin verikoe otettiin nyt ja tulosta saamme vielä odottaa. Noin kaksi viikkoa siihen pitäisi mennä. Sitä siis vielä jännitämme. Positiivista on se, että asia hoitui samalla käynnillä.

Nyt illalla, juuri äsken vielä tuijotin haltioituneena pienen murusemme kuvaa, jossa sivuprofiilista erottuu selvästi nenä ja suu, ehkä korvat ja minun mielestäni myös kiinniolevat silmät. Aika huikeaa. En voi kuin toivoa samaa kokemusta teille, jotka ette niin pitkälle ole vielä päässeet, toivottavasti mahdollisimman monia onnistaa…

Katso kuva! Ja äänestä!

Meillä oli useammastakin syystä hieman huolta, onko pikkuisellamme varmasti kaikki hyvin, joten hän pääsi poseeraamaan kuvassa varmuuden vuoksi vielä ylimääräisen kerran. Huolet osoittautuivatkin sitten turhiksi, sillä hän tanssi ja vilkutteli ultran aikana, kuten kuvasta näkyy (tältä osin hän ei näemmä tule kameraa vierastaviin vanhempiinsa, ehkä tosin tanssia rakastavaan äitiinsä). Kuten kai muutkin ikätoverinsa, pikkuinen näyttää aika lailla avaruusolennolta tässä kohtaa, mutta oli kasvanut jo ikänsä mukaista keskikokoa suuremmaksi lähelle neljää senttiä.

Muutenkin uutiset olivat hyviä: tässä vaiheessa sikiöstä näkee jo yhtä ja toista, ja lääkärin mukaan ”jos kysyt, mikä voisi olla paremmin, niin ei mikään”. Niskaturvotus oli normaalin pientä, ja myös muun muassa nenäluun kehitys viittaa siihen, että kaiken pitäisi olla kunnossa eikä esim. Downin syndrooman tyyppinen vamma liene todennäköinen – verikoe on kuitenkin yhä edessä. Kaikki muukin on kehittynyt normaalisti aivopuoliskoista vatsanpeitteisiin. Onnen kyyneliähän siinä meinasi pukata.

Mieliala onkin ollut nyt erityisen korkealla, ja käynniltä muistoksi saatuja kuvia katselee mielellään. Kaikki tuntuu taas astetta konkreettisemmalta, ja näitä ns. vaarallisimpia viikkoja on koko ajan vähemmän jäljellä. Kohta toivottavasti armaan puolison olokin helpottaa, väsymystä ja pahoinvointia on nyt riittänyt onnen lisäksi.

Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa edelleen lueskellut. Aiemmin mainitsemani artikkelikokoelma isyyden kokemuksista on kahlattu läpi, ja se oli ehkä hieman akateeminen tilastoineen ja yhteiskunnallisine muutoksineen, mutta herätti kuitenkin ajatuksia. Opin myös, että keskiluokkaiset (check) ja korkeasti koulutetut (check) isät pohtivat isyyttään muita enemmän. Ja jos tämä jo sai tuntemaan itsensä vähemmän ainutlaatuiseksi, eilen luin myös uutisen, jossa mainittiin, että pelkästään Kiinassa viime vuonna 50 miljoonaa pariskuntaa kärsi lapsettomuudesta… Huh.

Ja siitä puheen ollen, nythän näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä blogi on muuttumassa odotusblogiksi. Minua mietityttää, onko sellaiselle kysyntää, niitä kun riittää – kiinnostaisivatko minun jaaritukseni ketään, vaikka sanottavaa ehkä olisi? Heittäydyn nyt populistisen interaktiiviseksi ja kysyn teiltä. Toivotteko jatkoa vai riittääkö tämä? Alla voi äänestää (edit: äänestys on suljettu 26.7.2015), ja mielellään saa myös kirjoittaa kommentteja! Pohdin sitten tulevaisuutta tulosten ja omien tuntemusteni pohjalta.

Tasapainottelua ja opiskelua

Viime päiviä on leimannut tasapainottelu innon/tulevaan valmistautumisen ja toisaalta ”vasta ollaan viikolla 8” -itselle muistuttelun välillä. Syitä tähän on paitsi raskauden olemassaolo sinänsä ja oma siihen ajatukseen totuttelu, tällä viikolla myös neuvola, visiitti Naistenklinikalla sekä taas kerran erinäiset kirjat.

Ensimmäinen neuvolakäyntimme hieman lykkääntyi, mutta on nyt takana. Kuten moni asia tässä tähän saakka lyhyen matkan varrella, se tuntui tärkeän lisäksi hieman jotenkin epätodelliselta. Että tässä sitä tosiaan istutaan neuvolassa hoitajan oven takana odottelemassa. Itse käynti ei ollut maata mullistava: kartoitettiin lähtötilannetta, tarkasteltiin vanhempien terveydentilaa (enemmän äidin kuin minun, tosin) ja annettiin ohjeita ruokavalioon ja liikuntaan (enemmän äidille kuin minulle, tosin). Moni asia oli jo tuttu, ja kun hoitaja – tulevan vakituisen neuvolatätimme sijainen – ei keksinyt kovin suuria huolenaiheita meidän kohdaltamme, käynnissä ei ollut sen ihmeempää dramatiikkaa. Näin isäkandidaattina voin olla tyytyväinen ainakin siihen, että minutkin kuitenkin kohtuullisesti huomioitiin, vaikka tässä kohtaa pikkuisen terveyteen vaikuttavat toki enemmän äidin elämäntavat. Joskus kun kuulee kauhutarinoita, ettei miestä aina juuri huomata ja hänen ohitseen saatetaan puhua. Paljon jäi kuitenkin muistettavaa tulevista käynneistä ja kokeista jne, tai ainakin äkkiseltään se tuntui paljolta.

Samalle päivälle osui myös visiitti Naistenklinikalle, sikiölääketieteen keskukseen. Meille kun tosiaan aikanaan suositeltiin tavallista tarkempia tutkimuksia minun kromosomipoikkeamani vuoksi, kuten olen aiemmin jo maininnutkin. Oli hienoa, että pääsimme sinne näinkin nopeasti, ja tässä jälleen suuri osa kiitoksesta menee armaan puolisoni aktiivisuudelle jo ennen neuvolakäyntiä. Keskustelimme siellä sitten toisen perinnöllisyyslääkärin kanssa, ja taisi käydä niin että keskustelu alkoi ihan samalla ihmisen kromosomeja esittelevällä kansiolla, jonka myös Norio-keskuksen lääkäri aikanaan avasi eteemme viime vuoden puolella… Nyt kuitenkin jatkettiin aika suoraan mahdollisiin poikkeamiin, joita sikiöllä noin teoriassa voisi olla, todennäköisyyksiin (sen vähän kuin niistä jotain voi sanoa) ja mahdollisiin seurauksiin. Ja tutkimusvaihtoehtoihin.

Aiemmin kirjoitin, että olemme pitäneet ykkösvaihtoehtona äidin verestä tehtävää tutkimusta, koska se ei aiheuta edes sitä pientä keskenmenon riskiä, mikä lapsivesi- ja istukkatutkimuksiin voi liittyä. Kuten PW aiemman postaukseni kommenteissa mainitsi (kiitos siitä!) verikokeessa on se huono puoli, että se ei ole yhtä kattava, vaan katsoo vain tiettyjä kromosomipoikkemia. Lopulta keskustelun jälkeen päädyimme kuitenkin siihen vaihtoehtoon, koska ne poikkeamat, joiden kanssa lapsi yleensä voi selvitä syntymään asti, testi aika lailla kattaa. Lääkäri suostui tähän myös aika lailla mukisematta, mikä on sinänsä hienoa, koska ilmeisesti tätä kalliimpaa verikoevaihtoehtoa ei julkiselta puolelta noin vain saa. Saimme myös samantien ajan kyseiseen verikokeeseen ja ultraääneen elokuun alkuun. Oikeastaan lopputulos oli siis kaikilta osin toivottu.

Samalla olo oli ristiriitainen, sillä oman tulevan lapsen mahdollisista vaikeistakin kehitysvammoista puhuminen on tottakai aika raskasta, vaikka osin järjellä ja osin tunteella yritän pysyä ajatuksessa, että todennäköisyys on pieni. Minulla ei myöskään ole mitään täysin selkeitä tai ehdottomia vastauksia siihen, mitä sitten jos se pieni todennäköisyys osuisikin kohdallemme. Lähtökohtaisesti varmasti kynnys ajatuksellekin raskauden keskeyttämisestä on korkea, ja toisaalta lapsen etu pitää yrittää ottaa huomioon niin hyvin kuin se nyt mahdollista on toisen puolesta, mutta enempää en oikein osaa sanoa – eikä asiaa oikeastaan haluaisi kovin paljoa edes ajatella etukäteen.

Samaan aikaan kun tosiaan ollaan vasta viikolla kahdeksan, me molemmat olemme taas innostuneet kuitenkin vierailemaan kirjastossa. Yhden vauvanhoitokirjan sain myöskin ehkä aavistuksen asioiden edelle innostuneelta äidiltäni, mutta menköön, koska sitä puoltahan ei tuossa aiemmin mainitsemassani Isä syntymässä -kirjassa juuri ollut. Pöydillä on lisäksi muun muassa yksi nykypäivän isyyttä pohtiva artikkelikokoelma ja puolison löytämä mainiolta vaikuttava tuore etunimiopas. Juuri nyt tuo viimeksimainittu innostaa eniten, pitää vähän yrittää hillitä itseään… Mutta ehkä näistä lisää myöhemmin, jos syntyy ajatuksia jotka arvelen jakamisen väärteiksi.