Kirja: Isän kirja (sekä palautetta)

Ajattelin taas jakaa kokemuksen kirjasta, jonka luin, jos jakamisesta sattuisi olemaan hyötyä isille ja tuleville isille. Törmäsin siis jokin aika sitten perinteisesti kirjastossa otsikon teokseen Isän kirja (Lapsi 2000 ry, 2002), jonka sain nyt hiljan luettua loppuun. Kirjan takana oleva järjestö ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta se kertoo sivuillaan kokoavansa asiantuntijoita, edistävänsä lasten terveyttä ja hyvinvointia sekä keskittyvänsä ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön.

Kirjassa käsitellään isyyteen liittyviä asioita laidasta laitaan, eri asiantuntijoiden teksteillä: lukuja löytyy mm. leikeistä, ruoanlaitosta, masennuksesta kärsivän äidin tukemisesta ja jopa tupakoinnin lopettamisesta. Tässä on kenties kirjan vahvuus, mutta selkeästi myös sen heikkous kirjana, sillä kokonaisuuden osat ovat aika erilaisia, järjestys sekava, tyylit erilaisia ja loogiset siirtymät aiheesta toiseen aika lailla puuttuvat. Lukija joutuu siis aika pitkälti itse pitämään itsensä kartalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti saaneet aika vapaat kädet, eikä kokonaisuutta tai osien yhteensovittamista tunnu mietityn kovin tarkkaan, ja tässä näkynee se, että järjestö on ilmeisesti kustantanut kirjan itse.

Asiaa kirjassa toki on, osa hyvinkin käytännönläheistä. Osa taas tuntuu melko yleispätevältä, mutta se voi johtua siitä, että näitä aiheeseen liittyviä teoksia on nyt jo muutama tullut kahlattua. Ehkä antia olisi ollut siis omalle kohdalle enemmän, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä. Pääasiassa sisältö tuntui ihan pätevältä, ei siis esimerkiksi kovin vahvasti jonkin yhden vahvan ideologian tuputtamiselta. Jos siis pohdintaa omasta isyydestä ei vielä ole juuri harrastanut, tai jos käytännön lapsenhoivaamiseen kaipaa vielä tukea ja ohjeita, kirjaa voinee sekavuudesta huolimatta suositella. Kai sieltä tarvitsemansa lopulta löytää.

*****

Tässä samalla ajattelin jakaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, kun nyt viimeisen noin viikon aikana olemme pikkuhiljaa tehneet omaa odotustamme julkiseksi myös ei-niin-lähimmille-läheisille. Se on ollut jännittävää, tavallaan riemukastakin, kun asiasta voi nyt aika vapaasti puhua. Onnitteluja on saatu ja perinteisiä kommentteja ja kysymyksiä kuultu (koska laskettu aika, miten tuleva äiti voi, kannattaa nukkua varastoon, mitenkäs ne vaipanvaihdot, jne). Suosikkini niiden ulkopuolelta on ”hyvä kyllä, että sinä et ole vielä ihan ikäloppu, niin jaksat sitten kun lapsi on teini-ikäinen”. Siihen on oikeastaan aika vaikea lisätä mitään…

Kotona oikeaan aikaan

Olen ymmärtänyt, että asiaa tuntemattomien ajattelemattomat kommentit ovat yksi lapsettomien kesto-ongelmia (ja varmaankin blogien kestoaiheita). Taisin eilen kohdata ensimmäisen esimerkin tästä sen jälkeen kun tämä oma tilanne alkoi kuukausi sitten seljetä. Vaikka en kovin pahasti ehtinyt mieltäni pahoittaa, jaanpa tarinan kuitenkin tässä.

Olin työmatkalla ja päivän päätteeksi palaverissa, jonka muita osanottajia en ennestään tuntenut. Kun varsinaiset asiat oli käsitelty ja ryhdyimme pakkaamaan tavaroita, tulivat lapset puheeksi (varmaankin siksi, että yhdellä osallistujalla oli arviolta vajaan vuoden ikäinen poikansa mukana ja hänen puuhistaan siinä luonnollisesti juteltiin). Joku muista naisista kysyi, onko meilläkin lapsia. Vastasin suunnilleen ”ei vielä, mutta toivottavasti jossakin vaiheessa” – yllättävässä tilanteessa yritin säveltää jonkin sopivan keskitien ympäripyöreydestä ja avoimuudesta, kun en siinä tosiaan sydänystävien joukossa ollut.

Varmaankin siksi, että olin matkoilla, sain vastaukseksi että ”sinun pitää sitten muistaa olla kotona oikeaan aikaan” ja hyväntahtoista naureskelua. En sitten sattuneesta syystä vastannut siihen enää sen kummempia. Tavallaan teki mieli todeta, ettei se välttämättä ole kaikille niin helppoa, mutta jätin sanomatta kun junakin odotti. Ehkä olisi pitänyt sanoa?

Lapsitoiveet ja vauvakuume ovat minulle jo pitkältä ajalta tuttuja asioita, mutta tämä lapsettomaksi itsensä kutsuminen on vielä aika uutta. Tiesin tottakai, ettei lapsia useinkaan saa alulle nappia painamalla, mutten osannut ennakoida ihan tällaista tilannetta. Vaikkei eilinen minulle mitään kriisiä aiheuttanutkaan, se tuo huomion: ainakin osa minusta näyttää olevan jo nyt valmis kampanjoimaan tämän uuden viiteryhmäni puolesta. Vaikkapa nyt juuri ajattelemattomia kommentteja vastaan muidenkin vasten tahtoaan lapsettomien puolesta, vaikka pidän puheita hyvin pienenä murheena itse asiaan – lapsettomuuteen – verrattuna. (Toisaalta omasta halustaan lapsettomilla on myös varmasti hölmöistä kommenteista omat, toisenlaiset kokemuksensa.)

Vielä minusta ei ole tullut järjestöaktiivia enkä ole tämän julkisemmin ottanut kantaa näihin asioihin, mutta mistäs sen tietää. Yllätinhän itseni jo silläkin, että perustin tämän blogin.