Tahti

Oli taas neuvolan aika. Paljastan ensin loppuhuipennuksen: kun Pikkuisen sydäntä kuunneltiin, se kulki samaan tahtiin kuin äidillään (tuplavauhdilla vain). Se kuulosti aika villiltä, musikaaliselta, mutta hienolta ja vähän liikuttavaltakin samalla.

Musikaalisuudesta puheen ollen, minussa sitä on rajallisesti, mutta sain kuitenkin neuvolan tädiltä kehut siitä, että olen laulanut Pikkuiselle. Valitettavasti niin on tapahtunut vain kerran tähän mennessä, mutta tarkoitus on kyllä jatkaa. Minulle (edes tämän verran) julkisesti laulaminen on aika korkean kynnyksen takana, ja siksi tämä edellisellä neuvolakäynnillä annettu tehtävä oli hankala minulle. Osin tämän kynnyksen vuoksi pohdin pitkään, minkä laulun valitsisin, enkä meinannut olla tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. No, lopulta sitten valitsin edes jotenkin sopivimmalta tuntuvan. Edellisenä iltana sitten lauloin, ja Pikkuinen kyllä reagoi siihen, mutta täältä ulkopuolelta on mahdoton sanoa, onko hän innoissaan vai kauhuissaan… Onko muiten muitakin isiä, jotka on neuvolassa ”määrätty” laulamaan?

Kuten voi päätellä, Pikkuinen itse voi edelleen hyvin. Hän kasvaa, potkiskelee ja kieriskelee yksiössään. Ei se edelleenkään mitään kuplimista ole, vaan tuntuu kyllä selkeästi. Ja tosiaan jopa näkyy! Potkut näkyvät nopeana kohoumana, ja jos hän vaihtaa asentoa, saattaa näyttää että koko masu liikkuu ja vauvakumpu siirtyy laidalta toiselle. Tästä muuten puhutaan kirjoissa ja esitteissä paljon vähemmän kuin siitä, että liikkeet tuntee. Pikkuisen puuhat ovatkin aiheuttaneet hämmennystä ja huvittuneisuutta myös tulevassa äidissä päivittäin.

Aika on edennyt sellaista tahtia, että neuvolan täti totesi myös, että nyt meitä voi tosiaan virallisesti kutsua isäksi ja äidiksi. Kun olemme päässeet näille viikoille, Pikkuinen voisi jo selvitä jos hän päättäisi syntyä – älä nyt kuitenkaan tule ihan vielä! – ja puoliso sai raskaustodistuksen.

Samassa tahdissa olemme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ryhtyneet valmistelemaan myös kotiamme kolmatta asukasta varten. Hänellä on nyt muun muassa vauva-amme ja syöttötuoli (vaikkei hän sitä vielä hetkeen tarvitse), ja kylppäriin on valmisteilla pieni muutos, jotta siellä olisi paremmin tilaa huolehtia Pikkuisen puhdistamisesta. Toki hän tuntuu jo nyt koko ajan enemmän perheenjäseneltä, kun opimme lisää hänestä ja tulee uusia tapoja seurustella.

(Potkut myös neuvolan tädille)

Pikkuisemme on vilkas, mutta omapäinen. Eilen illallakin hän liikkui ja antoi siitä pienen annoksen myös isän koettavaksi. Tänään sitten oli neuvolakäynti, aika rutiininomaisesti siinä vähän katsottiin tulevan äidin vointia, ja lopuksi sitten oli tarkoitus kuunnella perinteisesti vauvan sydänääniä.

Pienipä ei siitä tällä kertaa innostunutkaan. Ehkä hän ajatteli, että johan minua viimeksi kuunneltiin silloin pari viikkoa sitten. Hän kieltäytyi asettumasta mihinkään sellaiseen asentoon, missä sykkeen kuulisi kunnolla (ehkä piileskeli istukan takana), mutta antoi sen sijaan neuvolantädin dopplerille pari kertaa ihan kunnolla monoa – se kyllä kuului! No, sai siitä sykkeestäkin sen verran selvää jostain kaukaisuudesta, että ihan hyvin siellä voidaan. Kuten toki protestointikin kertoo.

Puolisolta tuli myöhemmin viesti, että Pikkuinen on muutenkin ollut vilkkaalla päällä tänään. Selvästi saamme siis ihmetellä hänen liikkeitään tästä saakka ihan sinne syntymään asti. Mukavaa kyllä tällainen uudenlainen kontakti tulevaan perheenjäseneen! Tulen varmaankin viettämään koti-iltoina paljon aikaa käsi vaimon masulla, ja ilmeisesti myös vauva oppii erottamaan, kumman käsi häntä siellä paijailee.

Aamun bileet (148 BPM)

Tänään on ollut musiikillinen päivä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen erään viime vuosina tutuksi tulleen bändin tuoretta levyä, mutta tärkeimmän osuuden musiikillisuudesta koimme heti ensimmäiseksi aamulla.

Kuten aiemmin kirjoitin, yhden neuvolakäynnin peruuntumisen vuoksi meillä on mennyt aika pitkä aika siitä, kun on ollut mitään sellaista tarkastusta, missä saisimme jonkinlaisia elonmerkkejä rakkaasta Pikkuisesta. (Ellei omin voimin tässä viimeisen noin viikon aikana havaittua, jotenkuten näkyville ilmestynyttä hienoista vatsakummun alkua lasketa.) Niinpä olimme odottaneet innolla tämän aamun käyntiä neuvolalääkärillä.

Käynti ei ollut pitkä: lähinnä katsottiin, että tuleva äiti on suunnilleen kunnossa. Kohdunsuun tutkimisen yhteydessä lääkäri kuitenkin otti esille myös kuuntelulaitteen vauvan sykkeen kuuntelemiseksi – ja olisimmekin sitä varmasti pyytäneet, ellei niin olisi käynyt ilmankin. Laite taisi olla vanhemman mallinen kuin edellisellä ultra-käynnillämme Naistenklinikalla käytetty. Se piti mekkalaa, kun lääkäri etsi oikeaa kohtaa, kohisi ja kolisi. Sitten oikea kohta löytyi. Koko huone ja varmaankin pari naapurihuonettakin kaikui Pikkuisemme muutaman millin kokoisen sydämen lyönneistä. Se oli melkoista mekkalaa, vaikka aika ihanaa ja liikuttavaa mekkalaa. Kun tunnetusti tuonikäisillä syke on nopea, tällä erää meidän vauvelillamme 148, niin aikamoiset aamureivit sillä sai aikaan. Vaikka olo olikin riemukas, tässä kohtaa emme kuitenkaan ryhtyneet tanssimaan, vaan varsinkin vaimo (joka nyt ei kai muutenkaan olisi voinut tanssia, selällään kun oli) ennemminkin pyyhki liikutuksen ja helpotuksen kyyneliä.

Elo tulee varmasti tosiaan olemaan hieman helpompaa sitten, kun hän – ja toivottavasti pian sen jälkeen minäkin – voi tuntea vauvan liikkeet. Siihen varmaankin menee vielä ainakin muutama viikko. Nyt meillä on onneksi näköpiirissä näitä käyntejä hieman tiiviimmin, ja saamme siis parin viikon välein kuulla vauvan kuulumiset ja nähdäkin hänet ainakin syyskuun loppupuolella. Toivon mukaan pian sen jälkeen voidaankin sitten jo tunnustella hänen pieniä potkujaan.

Toistan itseäni, mutta on tämä kyllä ihmeellistä. Siellä se ihan kokonainen uusi ihminen kasvaa. Keväällä hän on täällä ja puolentoista vuoden päästä opettelee kanssamme ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, sitten menee kouluun, opiskelemaan, ehkä perustaa itse perheen… Vieläkin on totuteltavaa jo ajatukseen niistä ensimmäisistä viikoista ja kuukausista syntymän jälkeen, vaikka tämä niin kovin toivottu elämänmuutos onkin. Se on sen verran suuri, ettei sitä ehkä voikaan täysin ymmärtää etukäteen. Ei ainakaan ennen kuin tapaa sen perheen uuden jäsenen, pitelee häntä sylissä ja katsoo silmiin. Ehkä se sitten alkaa selvitä. Ehkä.

Postia

Tänään saapui kirje. Tällaisen on kai aika moni vauvaa odottava saanut. ”Seulontakoe Downin syndrooman (trisomia 21) riskin toteamiseksi on valmistunut. Tulos on normaali eikä lisääntynyttä riskiä ole todettu. Tulos ei anna aihetta jatkotutkimuksille.” Tämä oli siis normaaleihin neuvolatutkimuksiin liittynyt verikoe, eikä vielä se varsinainen kromosomeja tutkiva koe, josta olen aiemmin kirjoittanut. Hyvä kuitenkin näin.

Ja kiitokset HUSLABille siitä, että he vielä toivottavat ”hyvää jatkoa raskaudellesi”. Lauseen perässä on kuitenkin piste, huutomerkki olisi varmaankin ollut liikaa…

Mutta tosiaan, erinomaista tietenkin ettei ainakaan tässä kohtaa erityistä syytä huoleen tullut. Kuitenkin siis odottelemme vielä ainakin viikon verran sen laajemman testin tuloksia tuolta uudelta mantereelta.

Tasapainottelua ja opiskelua

Viime päiviä on leimannut tasapainottelu innon/tulevaan valmistautumisen ja toisaalta ”vasta ollaan viikolla 8” -itselle muistuttelun välillä. Syitä tähän on paitsi raskauden olemassaolo sinänsä ja oma siihen ajatukseen totuttelu, tällä viikolla myös neuvola, visiitti Naistenklinikalla sekä taas kerran erinäiset kirjat.

Ensimmäinen neuvolakäyntimme hieman lykkääntyi, mutta on nyt takana. Kuten moni asia tässä tähän saakka lyhyen matkan varrella, se tuntui tärkeän lisäksi hieman jotenkin epätodelliselta. Että tässä sitä tosiaan istutaan neuvolassa hoitajan oven takana odottelemassa. Itse käynti ei ollut maata mullistava: kartoitettiin lähtötilannetta, tarkasteltiin vanhempien terveydentilaa (enemmän äidin kuin minun, tosin) ja annettiin ohjeita ruokavalioon ja liikuntaan (enemmän äidille kuin minulle, tosin). Moni asia oli jo tuttu, ja kun hoitaja – tulevan vakituisen neuvolatätimme sijainen – ei keksinyt kovin suuria huolenaiheita meidän kohdaltamme, käynnissä ei ollut sen ihmeempää dramatiikkaa. Näin isäkandidaattina voin olla tyytyväinen ainakin siihen, että minutkin kuitenkin kohtuullisesti huomioitiin, vaikka tässä kohtaa pikkuisen terveyteen vaikuttavat toki enemmän äidin elämäntavat. Joskus kun kuulee kauhutarinoita, ettei miestä aina juuri huomata ja hänen ohitseen saatetaan puhua. Paljon jäi kuitenkin muistettavaa tulevista käynneistä ja kokeista jne, tai ainakin äkkiseltään se tuntui paljolta.

Samalle päivälle osui myös visiitti Naistenklinikalle, sikiölääketieteen keskukseen. Meille kun tosiaan aikanaan suositeltiin tavallista tarkempia tutkimuksia minun kromosomipoikkeamani vuoksi, kuten olen aiemmin jo maininnutkin. Oli hienoa, että pääsimme sinne näinkin nopeasti, ja tässä jälleen suuri osa kiitoksesta menee armaan puolisoni aktiivisuudelle jo ennen neuvolakäyntiä. Keskustelimme siellä sitten toisen perinnöllisyyslääkärin kanssa, ja taisi käydä niin että keskustelu alkoi ihan samalla ihmisen kromosomeja esittelevällä kansiolla, jonka myös Norio-keskuksen lääkäri aikanaan avasi eteemme viime vuoden puolella… Nyt kuitenkin jatkettiin aika suoraan mahdollisiin poikkeamiin, joita sikiöllä noin teoriassa voisi olla, todennäköisyyksiin (sen vähän kuin niistä jotain voi sanoa) ja mahdollisiin seurauksiin. Ja tutkimusvaihtoehtoihin.

Aiemmin kirjoitin, että olemme pitäneet ykkösvaihtoehtona äidin verestä tehtävää tutkimusta, koska se ei aiheuta edes sitä pientä keskenmenon riskiä, mikä lapsivesi- ja istukkatutkimuksiin voi liittyä. Kuten PW aiemman postaukseni kommenteissa mainitsi (kiitos siitä!) verikokeessa on se huono puoli, että se ei ole yhtä kattava, vaan katsoo vain tiettyjä kromosomipoikkemia. Lopulta keskustelun jälkeen päädyimme kuitenkin siihen vaihtoehtoon, koska ne poikkeamat, joiden kanssa lapsi yleensä voi selvitä syntymään asti, testi aika lailla kattaa. Lääkäri suostui tähän myös aika lailla mukisematta, mikä on sinänsä hienoa, koska ilmeisesti tätä kalliimpaa verikoevaihtoehtoa ei julkiselta puolelta noin vain saa. Saimme myös samantien ajan kyseiseen verikokeeseen ja ultraääneen elokuun alkuun. Oikeastaan lopputulos oli siis kaikilta osin toivottu.

Samalla olo oli ristiriitainen, sillä oman tulevan lapsen mahdollisista vaikeistakin kehitysvammoista puhuminen on tottakai aika raskasta, vaikka osin järjellä ja osin tunteella yritän pysyä ajatuksessa, että todennäköisyys on pieni. Minulla ei myöskään ole mitään täysin selkeitä tai ehdottomia vastauksia siihen, mitä sitten jos se pieni todennäköisyys osuisikin kohdallemme. Lähtökohtaisesti varmasti kynnys ajatuksellekin raskauden keskeyttämisestä on korkea, ja toisaalta lapsen etu pitää yrittää ottaa huomioon niin hyvin kuin se nyt mahdollista on toisen puolesta, mutta enempää en oikein osaa sanoa – eikä asiaa oikeastaan haluaisi kovin paljoa edes ajatella etukäteen.

Samaan aikaan kun tosiaan ollaan vasta viikolla kahdeksan, me molemmat olemme taas innostuneet kuitenkin vierailemaan kirjastossa. Yhden vauvanhoitokirjan sain myöskin ehkä aavistuksen asioiden edelle innostuneelta äidiltäni, mutta menköön, koska sitä puoltahan ei tuossa aiemmin mainitsemassani Isä syntymässä -kirjassa juuri ollut. Pöydillä on lisäksi muun muassa yksi nykypäivän isyyttä pohtiva artikkelikokoelma ja puolison löytämä mainiolta vaikuttava tuore etunimiopas. Juuri nyt tuo viimeksimainittu innostaa eniten, pitää vähän yrittää hillitä itseään… Mutta ehkä näistä lisää myöhemmin, jos syntyy ajatuksia jotka arvelen jakamisen väärteiksi.

9,4 milliä

Saanko esitellä: pikkuisemme!

Ensimmäistä kertaa ultrassa käyty siis, ja olihan se hienoa. Varsinkin kun kaikki oli hyvin, niillä merkeillä joita tässä vaiheessa voi tarkkailla. Vauvelimme on sen kokoinen kuin tässä (laskennallisesti) seitsemännellä viikolla pitääkin ja pieni sydän pamppaili reippaasti – minullakaan ei ollut mitään vaikeuksia erottaa sitä näytöltä, vaikka pieni on vielä kovin pieni. Tarkalleen 9,4 milliä ja sydän sitten, jaa, ehkä millin. Sen sykkimistä olisin mielelläni katsonut pidempäänkin, mutta varmuuden vuoksi kuvausajat kai sitten pidetään lyhyinä. Mahtavaa se oli silti!

Samalla tämä elämänmuutos muuttui taas yhden askeleen konkreettisemmaksi. Ilmeisesti tässä ollaan isäksi tulossa, ja sille on ennustettu ajankohtakin: helmikuussa.

Jälleen hieno päivä siis ja mieliala korkealla! Kävihän sitä jotenkin mielessä pelkojakin, että mitä jos jotain olisi pielessä tai jotenkin siellä ei ketään olisikaan. Mutta pääosin olin ennen ultraa luottavaisin mielin, ja onneksi ihan aiheesta. Puolisolla alkaa raskausoireitakin olla lisääntyvässä määrin, mikä omalla tavallaan viittasi siihen, että varmaankin pieni voi hyvin. Ihan alussa oireita ei juuri ollut, paitsi jonkinlaisia vihlaisuja.

Muutaman päivän päästä on edessä lähiterveyskeskuksen neuvola. Lähitulevaisuudessa on vielä tietysti jännityksiä, kun alkuvaiheessa yhä ollaan ja kun minun kromosomisotkujeni vuoksi pikkuisemme kromosomit on vielä hyvä tutkia. Yritämme saada järjestettyä uuden äidin verestä tehtävän tutkimuksen (sitä tarjotaan näemmä nykyään monissa paikoissa, kuten täällä) perinteisten lapsivedestä tai istukasta tehtävien sijasta, se kun on sikiölle turvallinen. Ellemme saa sitä julkiselta puolelta, tehdään sitten paluu klinikalle. Mutta nämä ovat sitten myöhempien viikkojen pohdintoja…

Kesä

Helsingissä taitaa olla vuoden tähän asti lämpimin päivä, ja se sattumalta lupaa meille kesälomaa. Lähiviikkoina päivitykset saattavat siis olla harvassa, vaikka asiaa olisikin. Palaan kuitenkin tänne näppäimistön ääreen viimeistään kun meillä on ensimmäinen raskausultra klinikalla ja pian sen jälkeen ensimmäinen neuvolakäynti lähiterveyskeskuksessamme. Jännää! Odotan kyllä innolla, varsinkin kun opin kuinka kehittynyt – vaikka pieni – jo siellä 7-8 viikon paikkeilla oleva sikiö on, jos ja kun sinne asti pääsemme. Kuulemma viikolla 8 sikiö on 2,5 sentin pituinen, sen sydän sykkii ja muidenkin elinten alkeet ovat muodostuneet, samoin kuin raajojen ja jopa hampaiden. Onpa kehitys kyllä nopeaa näinä viikkoina! Me olemme laskutavasta riippuen kai jossain viikon 5 tai 6 paikkeilla nyt, ja rakas pikkuisemme lienee muutaman millin pituinen.

Viikko on siis ollut hieno, ja tällä hetkellä on valtavan paljon hyviä asioita odotettavana. Eikä tietysti vähiten kaikki tähän alkavaan vauvanodotukseemme liittyvä. (On muuten kieltämättä paljon mukavampaa tämä odotus kuin esimerkiksi seuraavan kierron alkamisen tai raskaustestin tuloksen odotus, mutta odotus on edelleen pysyvä teema. Toivottavasti mahdollisimman moni niistä lukijoista, jotka vielä odottavat ensimmäistä plussaansa, saisivat kokea tämän muutoksen mahdollisimman pian.)

Kun aloitin kesästä, ehkä kirjoitan tännekin muistiin sen erikoisen yksityiskohdan, että raskaustestipäivänä eli Hyvien Uutisten Päivänä Helsingissä yhtäkkiä ukkosti, vaikka oli viileää eikä sääennusteissa moista ollut ollenkaan veikkailtu. En yleensä ole taikauskoinen, mutta silloin jäin miettimään, oliko kyseessä jokin enne johonkin suuntaan. No, myöhemmin iltapäivällä, kun kuulimme uutiset, aurinko oli jo tulossa esiin, ja illalla paistoi täydeltä terältä, kuten tänäänkin. Sen kunniaksi täältä tähän!