Uuden elämän aloitus ja blogin lopetus

No niin. Tässä sitä ollaan. Kuten viimeksi kerroin, meille syntyi viime viikolla ihana tyttö. Hän on edelleen ihana. 🙂 Arki on tässä käynnistynyt, eikä mikään toistaiseksi vaikuta mitenkään ylivoimaiselta, vaikka vastasyntyneen hoitamisessa toki on puuhaakin. Ehkä olin varautunut pahempaankin, sillä on tässä silti ehtinyt jopa lukemaan lehteä ja nyt tyttären nukkuessa kirjoittamaan tänne. Ja hän voi hyvin, joten kaikki on hyvin.

Pitkä matka on tultu sieltä, mistä tämä blogi alkoi, se täytyy jälleen todeta. Onnellisen helpotuksen huokauksen kera. Silloin siis oli täysin epäselvää, onko minun mahdollista koskaan saada omia biologisia lapsia. Ja jos on, kuinka pitkät ja rankat hoidot pitäisi käydä läpi siihen päästäkseen. Nyt, noin puolitoista vuotta lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisen jälkeen, meillä on terve biologisestikin oma tytär. Ei kai voi päätyä kuin siihen tulokseen, että lopulta olimme lähtökohtiin nähden todella onnekkaita, matka olisi voinut olla paljon raskaampi tai epäonnistua kokonaan. Nyt kuitenkin ollaan tässä – onnekkaita oikeastaan  millä tahansa mittapuulla. Meitä on nyt kolme, pieni suloinen rakas on tullut osaksi perhettämme, lumonnut meidät. Yritämme pitää hänestä hyvän huolen. Toivottavasti jonakin päivänä hän saa vielä pikkuveljen tai -siskon.

Odotus ja syntymän ihme, joista aikanaan jo tuossa ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, on nyt sitten koettu. Ja olihan se aikamoista, ainutlaatuista. Ihmeellistä kyllä, mitä ihmisvartalo osaa. Synnytys oli melkoinen maraton, jossa yllätyksiä ja harmejakin tuli matkalla vastaan, mutta tärkeintä on etteivät äiti tai lapsi olleet missään vaiheessa vaarassa ja että lopulta ponnistusvaihe sujui kaikin puolin mainiosti. Molemmat osapuolet olivat sen jälkeen jokseenkin niin hyvävoimaisia kuin siinä kohtaa voi olla. Kuten viimeksi kerroin, olen todella kiitollinen rakkaalle vaimolleni hänen urakastaan – sekä odotuksesta että synnytyksestä – ja ehdottomasti erittäin ylpeä siitä, miten hän tästä kaikesta selvisi.

Unenpuutteenkin vuoksi synnytys meni välillä vähän sumussa, enkä tiedä, kuinka hyvin osaan kuvailla tuntojani. Sen voin sanoa, että laitokselle lähtiessä jännitin niin paljon, etten tiedä olenko toistaa kertaa sillä tavalla jännittänyt. Tästä kerroin vaimolle vasta jälkikäteen, mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin asian peittämään. Joka tapauksessa yritin parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, ja toivottavasti onnistuin olemaan edes jonkin verran hyödyksi. Matka oli tosiaan pitkä, mutta kun loppusuora alkoi häämöttää, minulla meinasi silmäkulma kostua jo etukäteen. Mehän emme tienneet vauvan sukupuolta etukäteen. Minä näin hänet ensimmäisenä, ja hihkaisin vaimolle yltyvien onnen kyynelten keskeltä ”se on tyttö!”. En ole ihan varma, kuuliko hän. Puoliso joutui sen verran koetukselle ja oli muutenkin ehkä siellä synnytyskuplan sisällä sillä tavalla, että välillä ulkomaailman tapahtumat kuulemma menivät hänellä aika lailla ohi. Pikkuinen pääsi sitten äidin syliin jokseenkin samantien ja ryhtyi aika pian syömään, eli siltäkin osin kaikki meni hyvin. Minä sain huolehtia ensimmäisestä kylvetyksestä pian sen jälkeen (kas kun hän ehti taitavasti tempaista maailmaan ensimmäiset kakkansa ennen kuin sai vaipan ylleen).

Sitten olemme tutustuneet toisiimme ensin sairaalassa ja nyt täällä kotona. Kai sen voi sanoa, että harva asia tuntuu hienommalta kuin oma lapsi sylissä. Sitä on vain vieläkin vähän vaikea uskoa todeksi. Hän on tosiaan ihan oikea vauva, meidän lapsemme. Hän on tosiaan nyt siinä. Tuoksuu vauvalta ja tuhisee, hymyilee välillä unissaan. Tarkkailee uteliaana maailmaa, kun on hereillä. Nukkuu paljon, mikä helpottaa meidän laskeutumistamme tähän tärkeään vanhempien tehtävään. Yrittää joskus nälkäisenä maistaa vähän isiäkin. On useimmiten onneksi kärsivällinen, kun harjoittelemme esimerkiksi uudenlaisen vaipan vaihtamista. On ihana ihan koko ajan. ❤

Tämä blogi kuitenkin alkoi lapsettomuusblogina, ja vaikka se sitten muuttui odotusblogiksi, niin nyt tuntuu siltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja tullut maaliin. Minähän olen nyt isä ja onneksi siis yksi niistä onnekkaista, jolle lapsettomuus ei ollut lopullinen tuomio. Nämä tekstit jäävät kuitenkin elämään tänne bittiavaruuteen. Niiden kirjoittamisesta ja lukijoiden viesteistä oli minulle lohtua raskaina hetkinä, ja apua ajatusten jäsentämisessä myös, ja tietysti iloa hyvinä hetkinä. Olen hyvin iloinen, jos niistä sattuisi olemaan hyötyä muille vertaistukena tai muuten vielä jatkossakin.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, että toivon mukaan näihin aikoihin minulla on lapsi sylissä ja hän saa itse myös kirjoittaa tänne omat ajatuksensa. Täytän nyt tämän lupauksen ja suunnitelman ja annan rakkaan tyttäreni päättää tämän blogin seuraaviin ajatuksiin:

”nb                              v v,zölp.”

Isä.

Eli blogin nimeen viitaten: en enää ole vauvaa vaille, meidän perheeseemme on nyt syntynyt esikoinen! Nyt vain lyhyesti, kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta Pikkuisemme yllätti ilman sen suurempia ennakkovaroituksia ja syntyikin jo tällä viikolla. Hän on aivan sanoinkuvaamattoman ihana pieni tyttö, terve ja hyvävointinen. Voimme kaikki olosuhteisiin nähden mainiosti ja olemme nyt jo kotona ihmettelemässä tätä valtavaa onnea, jota on vielä vähän hankalaa ymmärtää ja uskoa todeksi.

Tässä kohtaa enää vain valtava kiitos rakkaalle vaimolleni tästä urakasta, ja tyttärelle myös: te olette toteuttaneet haaveeni ja tehneet minusta isän. Olen erikseen vielä onnellinen puolison puolesta, koska tiedän, kuinka valtavan suuri asia tämä on myös hänelle. Onnen kyyneliä lienee edessä vielä lisää. Mutta nyt jatkamaan tätä vauva-arjen aloittelua!

Kuulostelua

Laskettu aika on ensi viikolla. Vauvamme voi edelleen hyvin ja ilmeisesti kasvaa hyvää vauhtia, mutta sen sijaan hän ei ole vielä osoittanut mitään konkreettisia merkkejä siitä, että hän haluaisi tässä lähipäivinä siirtyä jo katselemaan maailmaa yksiönsä ulkopuolella. Saapa nähdä, koska ja miten.

Olen täällä jo muutamaan otteeseen ihmetellyt Pikkuisemme liikkuvaisuutta, ja se jaksaa ihmetyttää meitä edelleen päivittäin. Kaikenlaista hän keksii. Osa hämmästyksestä taitaa johtua siitä, että vauvan liikkeet kaikesta päätellen näkyvät ja tuntuvat ulospäin tavallista selkeämmin. Usein pystyy jopa melko selvästi vatsan kulloisiakin muotoja katsomalla myös näkemään, missä asennossa hän siellä milloinkin köllii (tai riehuu). Pitkästä aikaa tuli myös varmuuden vuoksi kokeiltua, kuuluisiko hänen pulssinsa ulospäin. En ajatellut, että se välttämättä onnistuisi ainakaan kovin helposti, mutta kun vain painoin korvani masua vasten suunnilleen siihen kohtaan, missä arvelin vauvan keskivartalon olevan, se kuului heti ja selvästi ihan paljaalla korvalla. Rytmi oli (kuten asiaan kuuluu) sen verran nopea, että se erottuu äidin pulssista vaivatta. Aika hurjaa! Oletteko muut, meitä pidemmällä olevat kuulleet vauvan sydämen noin?

Vähän hurjaa, vaikka tietysti valtavan hienoa ja innostavaa, on tietysti myös tämä vaihe, jossa olemme. Elämä muuttuu ja perheemme saa uuden jäsenen aivan pian. Pienimmät vaatteet ovat järjestyksessä, hoitoalusta ja sänky valmiina, sairaalakassi jokseenkin valmiiksi pakattu. Yhä konkreettisemmaksi tulee ajan kuluessa – ja vauvan sykettä kuunnellessa! – että ihan kohta se pitkään odotettu hetki on tosiaan totista totta. Sitä on kuvitellut moneen kertaan, eikä se silti varmaankaan monessa kohtaa ole mitään, mitä olisi osannut kuvitella. Uusi ihminen, uusi perheenjäsen, ja elämäni muuttuu lopullisesti. En ole tavannut häntä vielä, vaikka jotakin hänestä jo tiedän ja olen hänelle jutellut, mutta varmaa on, että hän tulee olemaan tärkeä osa elämääni niin kauan kuin tällä planeetalla olen. Ihmeellistä, valtavan hienoa ja innostavaa, vähän hurjaa tämäkin. Lapsi ja hänen hyvinvointinsa tulee olemaan minun (ja vaimon, tietysti) vastuulla, mutta samaan aikaan minusta tulee monin tavoin riippuvainen pienestä tulokkaasta, vaikka hän ei mitään erityistä sen eteen tekisi. Eikä teekään, on vain.

Sattumalta yöpöydällä on nyt kesken muun muassa vanhemmuutta (vaikeissakin tilanteissa) käsittelevä Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu, jossa yksi päähenkilöistä toteaa vauvaikäisestä tyttärestään näin: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Hän taisi sanoa sen paremmin kuin olisin itse osannut, mutta olen vielä jatkanut asian pohtimista pidemmälle sen jälkeen kun nuo rivit luin. Tuleeko lapsestani onnellinen? Kuinka paljon minä voin sen eteen tehdä, kuinka paljon riippuu hänestä itsestään, muista, sattumasta? Miten se kaikki lopulta vaikuttaa minun elämääni, vaikka se ehkä on itsellenikin nyt toissijainen asia? Kuten usein viimeisten parin vuoden aikana, olen taas ehkä keskimääräistä kookkaampien asioiden äärellä.

Viime vuoden maaliskuussa, kun kaikki oli kesken ja ensimmäinen hoitoyritys epäonnistunut, kirjoitin tänne: ”Uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin.” Tällä tietoa ennuste ja lupaus on voimassa…

Näytelmä: Äitikortti

Jaetaanpa viime viikon kuulumisia vielä sen verran, että ehdimme myös vaimokullan kanssa käydä Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Äitikortti. Koska sen teemat ovat monessa kohtaa samat kuin tämän blogin, ajattelin jakaa pari ajatusta siltä varalta, että joku lukijoista olisi myös kiinnostunut.

Päädyimme katsomaan Äitikorttia pitkälti Hesarin kehuvan arvostelun vuoksi (jutussa muuten toimittaja innostui pohtimaan vanhemmuutta muutenkin kuin vain tämän näytelmän kautta). Kehut ovat osin ansaittujakin, vaikken ehkä ihan yhtä innoissaan osannut olla. Näytelmässä oli kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista, osin tuttua pohdintaa ja jotain uutta, ja muutamia kieltämättä aikamoisen hauskoja kohtia. Ensimmäinen puoliaika käsittelee ”lapsenhankinnan” harkintaa, sen vaikeuksia ja vanhemmuuteen valmistautumista. Lapsettomuus tai ainakin se tilanne, kun toivottu raskaus ei noin vain alakaan, saa oman osionsa. Toisella puoliajalla sitten synnytetään ja eletään vauvan kanssa. Meidän mielestämme riemukkaimmat kohdat olivat siellä, muun muassa vaihtoehtoinen näkökulma pienten lasten nukkumiseen, erilaisten äitien kohtaaminen leikkipuistossa ja tietysti itselleni pian läheinen teema eli isän rooli synnytyksessä.

Paljon muutakin sekaan mahtuu, minkä selittänee, että näytelmän taustalla on toimittaja/kirjailija Anu Silfverbergin esseekokoelma. Sitä en vielä ole lukenut, mutta ehkä jos vielä joskus ehdin lukemaan ja osuu kohdalle, kahlaan sen mielelläni läpi… Monipuolista vanhemmuuden pohdintaa karnevaalihengessä mutta välillä vakavamminkin on siis tarjolla. Näemmä Kansallisteatteri on järjestänyt huhtikuulle vauvanäytöksenkin, eli vauvojen kanssa saa mennä jos lippuja on vielä jäljellä! Uskoisinkin, että kaikkein eniten näytelmästä saa irti, jos oma kokemus lapsen odottamista ja pienen lapsen hoitamisesta on vielä tuore. Jos taas kärvistelee lapsettomuuden kanssa, tässä on hieman vertaistukea, mutta vastapainoksi joutuu käymään läpi myös melkoisen määrän vauva-aiheita, onneakin.

Perinteistä juonta Äitikortissa ei ole, vaan se on joukko musiikilla höystettyjä kohtauksia.

Näytelmässä toistui monitulkintainen ajatus siitä, että vanhemmuus on elämää. Ei siis esimerkiksi työtä. Ajatuksessa on ehkä jotain lohdullistakin. Annan kokonaisuudelle neljä kestovaippaa/kantoliinaa/omasuosikkivälineesitähän.

Unia ja näkyjä

Tässä muutama päivä sitten näin ehkä ensimmäistä kertaa unta vauvastamme. No, en muista läheskään kaikkia uniani, mutta tämä taisi joka tapauksessa olla ensimmäinen kerta jonka varmasti muistan. Se on siinä mielessä yllättävää, että vauva tottakai on mielessä paljon – luulisi asian tulevan uniinkin sitten usein, mutta näin ei ole ollut. Muistelisin, että silloinkin kun vaimokulta on ollut mukana unissani, hän ei ainakaan useimmiten ole ollut raskaana. Kysyin asiasta häneltä myös, eikä hänkään ole juuri nähnyt vauvaunia. Erikoista, hänellä vauva on varmasti mielessä vielä enemmän, kun Pikkuinen on koko ajan mukanakin. Voiko asia olla niin selkeä, ettei alitajunnalla ole mitään siihen liittyvää käsiteltävää? Mitenkäs teillä muilla jotka olette meitä edellä, oletteko nähnyt paljon vai vähän vauvaunia odotusaikana?

Niin, itse uni oli erikoinen ja epälooginen, kuten unet kai yleensä ovat. Muistan, että jostain syystä ilman sen suurempia unessa annettuja selityksiä vaimo ei ollut kertonut minulle synnytyksestä, vaan oli käynyt sairaalassa yksin. Uni sijoittui ehkä viikko tämän jälkeiseen aikaan, jolloin vasta ensimmäisen kerran tapasin lapsen jossakin kaupungilla/ulkona. Hän oli äitinsä kanssa vaunuissa (jollaisia meillä ei ole). Sain ottaa hänet syliini, ja katsoin häntä silmiin. Vauva ensin arasteli, kai siksi kun emme olleet tavanneet, mutta kohta hän katsoi takaisin. Ihan kaunis vauva hän muistaakseni oli. Erikoista kyllä, hän osasi jo joitakin yksittäisiä sanoja, ja kävimme siis vielä jonkinlaisen keskustelun, mutta en herättyäni enää muistanut sitä tarkemmin.

Myöhemmin tällä viikolla ”näin” vauvan pitkästä aikaa vähän konkreettisemmin, kun kävimme neuvolassa. Muuten käynnistä ei erityisempää, kunhan mittailtiin ja kyseltiin vointi, mutta neuvolan täti varmuuden vuoksi ultrasi Pikkuisemme, kun käsin koettelemalla ei päässyt ihan tarkkaan varmuuteen, miten päin hän on. No, pää alaspäin siellä ollaan kuten pitikin, ja ehkä toivon mukaan hän pysyy niin, vaikka muuten kyllä edelleen liikkuu paljon. Vähintäänkin kääntelee kylkeä, kuten neuvolan täti sen muotoili, ja huitoo raajoillaan ja siirtelee niitä eri puolille yksiötään. Tänäkin aamuna oli taas vilkasta. Vauvan näkeminen on nyt vähän erilaista kuin alkuraskaudesta, kun hän ei lähimainkaan enää mahdu kuvaan kokonaan, vaan pitää kurkkia yksi kohta kerrallaan. Tuossa on pää, tuossa sykkii sydän, siinä vieressä kulkee selkäranka…

Reilu kuukausi laskettuun aikaan. Eli taas jännitys tiivistyy, kuten tässä matkan varrella muutamaankin kertaan.

Historiaa ja tulevaa

Tässä vaiheessa, kun ensimmäisen oman lapsen syntymä lähestyy – niin kai uskaltaa sanoa! – on helppoa ja varmaan aika luonnollista päätyä miettimään myös omaa historiaa. Vanhempieni ullakon kätköistä on löytynyt muutamia varhaislapsuuteni leluja, mikä on ollut aika jännää ja vähän herkistävääkin, sekä yksi vauvanvaatekerta, jonka Pikkuinen sitten perii isältään. Sieltä löytyi myös jotakin, mistä äitinikin yllättyi: äitiyspakkaus, jonka hän sai minua odottaessaan. Kuten kuvasta näkyy, graafinen suunnittelu on hieman muuttunut vuosien varrella, mutta periaate ja monilta osin ihan konkreettinen sisältökin on yllättävän pitkälti samankaltainen kuin vuonna 2015. Kiinnostavaahan tätä oli tutkia. Siellä on siis ollut tietenkin vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita, pesuvälineitä – poikkeuksena nykyiseen myös pesuvati.

Samainen äitiyspakkauksen pahvilaatikko oli kuulemma ensimmäinen makuusijani, kuten monilla viime vuosikymmeninä syntyneillä suomalaisilla. Me löysimme kuitenkin samalla joulun ajan vierailulla vanhempieni luota säilytyskäytössä olleen melko samankokoisen puukopan (se on ehkä ollut viljavakka tms. joskus kauan sitten), josta on tarkoitus askarrella meidän lapsemme ensimmäinen sänky. Hän ei siis tällä tietoa tule nukkumaan pahvilaatikossa.

Tässä samalla tietysti odotetaan tulevaa ja jännitys tiivistyy, kun laskettuun aikaan on enää noin 7 viikkoa. Vauvan on viimeisimmässä tarkastuksessa arvioitu jo ylittäneen kahden kilon rajan. Hän ei juuri välitä siitä, että tila yksiössä käy yhä ahtaammaksi, vaan potkiskelee ja kääntyilee edelleen.Välillä sitten aikamoisella myllerryksellä, kun ei ole enää mikään muutaman sadan gramman rääpäle. Kuten näille viikoille ilmeisesti kuuluu, Pikkuisella on myös hikka aika usein.

Olemme pohtineet tulevaa synnytystäkin aiempaa enemmän, sillä joulukuuhun on osunut synnytysvalmennus sekä tapaaminen puolison löytämän doulan kanssa. Nyt olen taas vähän enemmän perillä siitä, mitä siihen suureen päivään voi kuulua, ja miten vaimoni toivoisi sen sujuvan. Tietysti olemme molemmat varautuneet myös siihen, että luonto voi muuttaa suunnitelmat, mutta melko levollisin mielin olen, kun vähän kuitenkin tietää mihin varautua.

Hankintojakin on tehty. Pienimmän vauva-ajan vaatteet alkavat olla aika lailla valmiudessa, pestynä ja kaapissa odottamassa käyttäjää. Hoitoalustan vielä tarvitsemme.

Nyt kuitenkin vielä odotetaan. Toivon mukaan vauva malttaa vielä ainakin muutaman viikon kasvella yksiössään, sitten saa tulla koska haluaa. Sitä ennen vaihtuu vuosi, eli hyvää uutta vuotta kaikille! Meille alkavasta vuodesta 2016 lienee kyllä tulossa hyvin erityislaatuinen.

Lapsiperhe

Lueskelin tässä eilispäivänä jotakin ns. aiheeseen liittyvää, ja tuli mieleen, että tosiaan: olemme tässä kohta siirtymässä siihen uuteen kategoriaan, joka jo vuosikymmenet on tuntunut olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa ja poliitikkojen vaalipuheiden ytimessä: meistä tulee lapsiperhe.

Tänä vuonna jotenkin vain tuntuu siltä, että pitääkö tuosta asenteesta pian puhua menneessä aikamuodossa. Päivähoidosta ja koulutuksesta leikataan, epäselvää on korkeintaan että kuinka paljon. Työelämän leikkauksetkin kohdistuvat moniin vanhempiin. Yhteiskunnan nykyisen johdon asenne on viedä maailmaa siihen suuntaan, että pärjätköön kukin omillaan. No, tottakai täytyy myöntää, että perhevapaita myöten moni asia on Suomessa silti edelleen paremmin kuin monessa maassa, mutta suunta mietityttää, ja pahaa pelkään, että hyvin pärjäävien ja ei-niin-hyvin pärjäävien perheiden – ja siis lasten! – väliset erot tulevan näillä keinoin väistämättä kasvamaan.

Sitä huomaa monessakin asiassa miettivänsä aiempaa kauemmas tulevaisuuteen nyt. Ihmekös tuo toisaalta, kun oman lapsen elämä tuo monille kaukaisemmillekin asioille ihan uuden merkityksen.

Se lapsi siellä masussa kasvaa edelleen, hyvää vauhtia ilmeisesti. Ja potkiskelee ja myllertää kuten ennenkin (tietysti kun vauva kasvaa, liikkeetkin ovat tavallaan suurempia). Vaimokulta siinä joutuu sitten pikkuhiljaa kovemmille, kun sekä kannettavaa että etenevän raskauden tuomaa kolotusta on yhä enemmän. Mahtavaa sitä on kuitenkin tutustua Pikkuiseen ja ihmetellä hänen puuhiaan, toivon mukaan reilun kahden kuukauden päästä hän sitten pääsee jo tutustumaan tänne ulkomaailmaan ja meidän pienen lapsiperheemme keskipisteeksi…

Äitiys- ja isyyspakkaus

Isänpäiväkin meni, ja tällä kertaa hieman erilaisissa tunnelmissa kuin vuosi sitten. Minusta on tavallaan vähän aikaista, enkä koe olevani vielä kovinkaan isä (vaikka neuvolan mukaan sitä virallisesti jo olen), kun en ole lasta vielä hoivannut enkä yhtäkään vaippaa vaihtanut. Kuitenkin armas vaimoni oli päättänyt jo nyt muistaa minua. Olimme perjantaina saaneet vihdoin kotiin asti sen meitä odottaneen äitiyspakkauksen, ja nyt sain sitten minä omani, ”isyyspakkauksen”. Se sisälsi mm. joitain vaatteita, yhden tarkkaan valitun myös Pikkuiselle, sekä isän tuleviin rentoutumistarpeisiin karkkia ja yhden oluen. 🙂

Vaikka äitiyspakkauksen sisältöön olimmekin jo etukäteen tutustuneet, minut ensikertalaisena se jotenkin silti yllätti kun se täällä vihdoin on. Se oli suurempi sekä kooltaan että sisällöltään kuin osasin etukäteen kuvitella. Kyllähän siellä oli tulokkaan tarpeisiin vaikka mitä. Vaatteetkin olivat monet laadukkaan oloisia, ja moinen pino maksaisi varmasti pitkän pennin kaupasta ostettuna. Kyllä tuo taitaa tosiaan olla yksi parhaita puolia siinä mitä hyvinvointivaltiostamme on jäljellä, ja ihan ansiosta tuosta pakkauksesta ja pahvilaatikoista nukkuvista vauvoista on maailmallakin uutisoitu. Hieno keksintö!

Äitini oli myös löytänyt arkistoistaan joitakin vanhoja vauvanvaatteita. Yksi paita ja pöksyt olivat minun pitämiäni sieltä jostain yli 30 vuoden takaa, aika herkkää… Tyylikkääthän ne toki olivat, joten ehkä seuraava sukupolvi saa jossain vaiheessa kokeilla niitä!

”Kuha on terve”

Ajattelin osallistua tähän viime viikkojen kuha-villitykseen, vaikka vähän jälkijunassa olenkin, kun tuo lause osui mieleen tuossa vaimon kanssa kotiin kävellessä ja sille naureskeltiin. Piti sitten tehdä se kuvan muotoon, kuten formaatti vaatii. 🙂

Ajatuksenhan olen täällä ennenkin kertonut, että suunnilleen noin se on: Ei ole tärkeää, onko tulokas tyttö vai poika, enkä ole sitä kovin paljoa edes miettinyt. Vauva on ensisijaisesti vauva ja ihminen ja saa sitten olla mitä sorttia haluaa, ja valtavan onnellisia ollaan joka tapauksessa.

Tuo ”kuha on terve” -puoli on tavallaan tärkeä, tavallaan toisaalta olen miettinyt, että mitä se terve sitten on. Ei meistä kukaan kai sataprosenttisen terve ole jos oikein tutkitaan. Minullakin on oudot kromosomit, mutta silti pärjäilen. Lähinnä kai vain toivon, ettei Pikkuisella olisi mitään sellaisia vaivoja, joista hän joutuisi kovin paljoa kärsimään tai jotka aiheuttaisivat kovin paljon haittaa tai kipua tai rajoitteita hänen elämälleen, varsinkaan pysyvästi tai pitkäkestoisesti. Toistaiseksihan merkit ovat olleet siinä mielessä hyvät, että hänellä vaikuttaa olevan kaikki kunnossa – niin paljon kuin tässä vaiheessa voi tietää. Ja hyvä niin. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin ja Pikkuinen voisi jatkossakin hyvin!

Meitä muuden odottaa jo äitiyspakkaus, vielä pitäisi ehtiä hakemaan se Matkahuollon aukioloaikoina. Ehkä huomenna jo!

Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.