Uuden elämän aloitus ja blogin lopetus

No niin. Tässä sitä ollaan. Kuten viimeksi kerroin, meille syntyi viime viikolla ihana tyttö. Hän on edelleen ihana. 🙂 Arki on tässä käynnistynyt, eikä mikään toistaiseksi vaikuta mitenkään ylivoimaiselta, vaikka vastasyntyneen hoitamisessa toki on puuhaakin. Ehkä olin varautunut pahempaankin, sillä on tässä silti ehtinyt jopa lukemaan lehteä ja nyt tyttären nukkuessa kirjoittamaan tänne. Ja hän voi hyvin, joten kaikki on hyvin.

Pitkä matka on tultu sieltä, mistä tämä blogi alkoi, se täytyy jälleen todeta. Onnellisen helpotuksen huokauksen kera. Silloin siis oli täysin epäselvää, onko minun mahdollista koskaan saada omia biologisia lapsia. Ja jos on, kuinka pitkät ja rankat hoidot pitäisi käydä läpi siihen päästäkseen. Nyt, noin puolitoista vuotta lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisen jälkeen, meillä on terve biologisestikin oma tytär. Ei kai voi päätyä kuin siihen tulokseen, että lopulta olimme lähtökohtiin nähden todella onnekkaita, matka olisi voinut olla paljon raskaampi tai epäonnistua kokonaan. Nyt kuitenkin ollaan tässä – onnekkaita oikeastaan  millä tahansa mittapuulla. Meitä on nyt kolme, pieni suloinen rakas on tullut osaksi perhettämme, lumonnut meidät. Yritämme pitää hänestä hyvän huolen. Toivottavasti jonakin päivänä hän saa vielä pikkuveljen tai -siskon.

Odotus ja syntymän ihme, joista aikanaan jo tuossa ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, on nyt sitten koettu. Ja olihan se aikamoista, ainutlaatuista. Ihmeellistä kyllä, mitä ihmisvartalo osaa. Synnytys oli melkoinen maraton, jossa yllätyksiä ja harmejakin tuli matkalla vastaan, mutta tärkeintä on etteivät äiti tai lapsi olleet missään vaiheessa vaarassa ja että lopulta ponnistusvaihe sujui kaikin puolin mainiosti. Molemmat osapuolet olivat sen jälkeen jokseenkin niin hyvävoimaisia kuin siinä kohtaa voi olla. Kuten viimeksi kerroin, olen todella kiitollinen rakkaalle vaimolleni hänen urakastaan – sekä odotuksesta että synnytyksestä – ja ehdottomasti erittäin ylpeä siitä, miten hän tästä kaikesta selvisi.

Unenpuutteenkin vuoksi synnytys meni välillä vähän sumussa, enkä tiedä, kuinka hyvin osaan kuvailla tuntojani. Sen voin sanoa, että laitokselle lähtiessä jännitin niin paljon, etten tiedä olenko toistaa kertaa sillä tavalla jännittänyt. Tästä kerroin vaimolle vasta jälkikäteen, mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin asian peittämään. Joka tapauksessa yritin parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, ja toivottavasti onnistuin olemaan edes jonkin verran hyödyksi. Matka oli tosiaan pitkä, mutta kun loppusuora alkoi häämöttää, minulla meinasi silmäkulma kostua jo etukäteen. Mehän emme tienneet vauvan sukupuolta etukäteen. Minä näin hänet ensimmäisenä, ja hihkaisin vaimolle yltyvien onnen kyynelten keskeltä ”se on tyttö!”. En ole ihan varma, kuuliko hän. Puoliso joutui sen verran koetukselle ja oli muutenkin ehkä siellä synnytyskuplan sisällä sillä tavalla, että välillä ulkomaailman tapahtumat kuulemma menivät hänellä aika lailla ohi. Pikkuinen pääsi sitten äidin syliin jokseenkin samantien ja ryhtyi aika pian syömään, eli siltäkin osin kaikki meni hyvin. Minä sain huolehtia ensimmäisestä kylvetyksestä pian sen jälkeen (kas kun hän ehti taitavasti tempaista maailmaan ensimmäiset kakkansa ennen kuin sai vaipan ylleen).

Sitten olemme tutustuneet toisiimme ensin sairaalassa ja nyt täällä kotona. Kai sen voi sanoa, että harva asia tuntuu hienommalta kuin oma lapsi sylissä. Sitä on vain vieläkin vähän vaikea uskoa todeksi. Hän on tosiaan ihan oikea vauva, meidän lapsemme. Hän on tosiaan nyt siinä. Tuoksuu vauvalta ja tuhisee, hymyilee välillä unissaan. Tarkkailee uteliaana maailmaa, kun on hereillä. Nukkuu paljon, mikä helpottaa meidän laskeutumistamme tähän tärkeään vanhempien tehtävään. Yrittää joskus nälkäisenä maistaa vähän isiäkin. On useimmiten onneksi kärsivällinen, kun harjoittelemme esimerkiksi uudenlaisen vaipan vaihtamista. On ihana ihan koko ajan. ❤

Tämä blogi kuitenkin alkoi lapsettomuusblogina, ja vaikka se sitten muuttui odotusblogiksi, niin nyt tuntuu siltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja tullut maaliin. Minähän olen nyt isä ja onneksi siis yksi niistä onnekkaista, jolle lapsettomuus ei ollut lopullinen tuomio. Nämä tekstit jäävät kuitenkin elämään tänne bittiavaruuteen. Niiden kirjoittamisesta ja lukijoiden viesteistä oli minulle lohtua raskaina hetkinä, ja apua ajatusten jäsentämisessä myös, ja tietysti iloa hyvinä hetkinä. Olen hyvin iloinen, jos niistä sattuisi olemaan hyötyä muille vertaistukena tai muuten vielä jatkossakin.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, että toivon mukaan näihin aikoihin minulla on lapsi sylissä ja hän saa itse myös kirjoittaa tänne omat ajatuksensa. Täytän nyt tämän lupauksen ja suunnitelman ja annan rakkaan tyttäreni päättää tämän blogin seuraaviin ajatuksiin:

”nb                              v v,zölp.”

Isä.

Eli blogin nimeen viitaten: en enää ole vauvaa vaille, meidän perheeseemme on nyt syntynyt esikoinen! Nyt vain lyhyesti, kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta Pikkuisemme yllätti ilman sen suurempia ennakkovaroituksia ja syntyikin jo tällä viikolla. Hän on aivan sanoinkuvaamattoman ihana pieni tyttö, terve ja hyvävointinen. Voimme kaikki olosuhteisiin nähden mainiosti ja olemme nyt jo kotona ihmettelemässä tätä valtavaa onnea, jota on vielä vähän hankalaa ymmärtää ja uskoa todeksi.

Tässä kohtaa enää vain valtava kiitos rakkaalle vaimolleni tästä urakasta, ja tyttärelle myös: te olette toteuttaneet haaveeni ja tehneet minusta isän. Olen erikseen vielä onnellinen puolison puolesta, koska tiedän, kuinka valtavan suuri asia tämä on myös hänelle. Onnen kyyneliä lienee edessä vielä lisää. Mutta nyt jatkamaan tätä vauva-arjen aloittelua!

”Kuha on terve”

Ajattelin osallistua tähän viime viikkojen kuha-villitykseen, vaikka vähän jälkijunassa olenkin, kun tuo lause osui mieleen tuossa vaimon kanssa kotiin kävellessä ja sille naureskeltiin. Piti sitten tehdä se kuvan muotoon, kuten formaatti vaatii. 🙂

Ajatuksenhan olen täällä ennenkin kertonut, että suunnilleen noin se on: Ei ole tärkeää, onko tulokas tyttö vai poika, enkä ole sitä kovin paljoa edes miettinyt. Vauva on ensisijaisesti vauva ja ihminen ja saa sitten olla mitä sorttia haluaa, ja valtavan onnellisia ollaan joka tapauksessa.

Tuo ”kuha on terve” -puoli on tavallaan tärkeä, tavallaan toisaalta olen miettinyt, että mitä se terve sitten on. Ei meistä kukaan kai sataprosenttisen terve ole jos oikein tutkitaan. Minullakin on oudot kromosomit, mutta silti pärjäilen. Lähinnä kai vain toivon, ettei Pikkuisella olisi mitään sellaisia vaivoja, joista hän joutuisi kovin paljoa kärsimään tai jotka aiheuttaisivat kovin paljon haittaa tai kipua tai rajoitteita hänen elämälleen, varsinkaan pysyvästi tai pitkäkestoisesti. Toistaiseksihan merkit ovat olleet siinä mielessä hyvät, että hänellä vaikuttaa olevan kaikki kunnossa – niin paljon kuin tässä vaiheessa voi tietää. Ja hyvä niin. Toivottavasti kaikki menee jatkossakin hyvin ja Pikkuinen voisi jatkossakin hyvin!

Meitä muuden odottaa jo äitiyspakkaus, vielä pitäisi ehtiä hakemaan se Matkahuollon aukioloaikoina. Ehkä huomenna jo!

Tahti

Oli taas neuvolan aika. Paljastan ensin loppuhuipennuksen: kun Pikkuisen sydäntä kuunneltiin, se kulki samaan tahtiin kuin äidillään (tuplavauhdilla vain). Se kuulosti aika villiltä, musikaaliselta, mutta hienolta ja vähän liikuttavaltakin samalla.

Musikaalisuudesta puheen ollen, minussa sitä on rajallisesti, mutta sain kuitenkin neuvolan tädiltä kehut siitä, että olen laulanut Pikkuiselle. Valitettavasti niin on tapahtunut vain kerran tähän mennessä, mutta tarkoitus on kyllä jatkaa. Minulle (edes tämän verran) julkisesti laulaminen on aika korkean kynnyksen takana, ja siksi tämä edellisellä neuvolakäynnillä annettu tehtävä oli hankala minulle. Osin tämän kynnyksen vuoksi pohdin pitkään, minkä laulun valitsisin, enkä meinannut olla tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. No, lopulta sitten valitsin edes jotenkin sopivimmalta tuntuvan. Edellisenä iltana sitten lauloin, ja Pikkuinen kyllä reagoi siihen, mutta täältä ulkopuolelta on mahdoton sanoa, onko hän innoissaan vai kauhuissaan… Onko muiten muitakin isiä, jotka on neuvolassa ”määrätty” laulamaan?

Kuten voi päätellä, Pikkuinen itse voi edelleen hyvin. Hän kasvaa, potkiskelee ja kieriskelee yksiössään. Ei se edelleenkään mitään kuplimista ole, vaan tuntuu kyllä selkeästi. Ja tosiaan jopa näkyy! Potkut näkyvät nopeana kohoumana, ja jos hän vaihtaa asentoa, saattaa näyttää että koko masu liikkuu ja vauvakumpu siirtyy laidalta toiselle. Tästä muuten puhutaan kirjoissa ja esitteissä paljon vähemmän kuin siitä, että liikkeet tuntee. Pikkuisen puuhat ovatkin aiheuttaneet hämmennystä ja huvittuneisuutta myös tulevassa äidissä päivittäin.

Aika on edennyt sellaista tahtia, että neuvolan täti totesi myös, että nyt meitä voi tosiaan virallisesti kutsua isäksi ja äidiksi. Kun olemme päässeet näille viikoille, Pikkuinen voisi jo selvitä jos hän päättäisi syntyä – älä nyt kuitenkaan tule ihan vielä! – ja puoliso sai raskaustodistuksen.

Samassa tahdissa olemme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ryhtyneet valmistelemaan myös kotiamme kolmatta asukasta varten. Hänellä on nyt muun muassa vauva-amme ja syöttötuoli (vaikkei hän sitä vielä hetkeen tarvitse), ja kylppäriin on valmisteilla pieni muutos, jotta siellä olisi paremmin tilaa huolehtia Pikkuisen puhdistamisesta. Toki hän tuntuu jo nyt koko ajan enemmän perheenjäseneltä, kun opimme lisää hänestä ja tulee uusia tapoja seurustella.