Uuden elämän aloitus ja blogin lopetus

No niin. Tässä sitä ollaan. Kuten viimeksi kerroin, meille syntyi viime viikolla ihana tyttö. Hän on edelleen ihana. 🙂 Arki on tässä käynnistynyt, eikä mikään toistaiseksi vaikuta mitenkään ylivoimaiselta, vaikka vastasyntyneen hoitamisessa toki on puuhaakin. Ehkä olin varautunut pahempaankin, sillä on tässä silti ehtinyt jopa lukemaan lehteä ja nyt tyttären nukkuessa kirjoittamaan tänne. Ja hän voi hyvin, joten kaikki on hyvin.

Pitkä matka on tultu sieltä, mistä tämä blogi alkoi, se täytyy jälleen todeta. Onnellisen helpotuksen huokauksen kera. Silloin siis oli täysin epäselvää, onko minun mahdollista koskaan saada omia biologisia lapsia. Ja jos on, kuinka pitkät ja rankat hoidot pitäisi käydä läpi siihen päästäkseen. Nyt, noin puolitoista vuotta lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisen jälkeen, meillä on terve biologisestikin oma tytär. Ei kai voi päätyä kuin siihen tulokseen, että lopulta olimme lähtökohtiin nähden todella onnekkaita, matka olisi voinut olla paljon raskaampi tai epäonnistua kokonaan. Nyt kuitenkin ollaan tässä – onnekkaita oikeastaan  millä tahansa mittapuulla. Meitä on nyt kolme, pieni suloinen rakas on tullut osaksi perhettämme, lumonnut meidät. Yritämme pitää hänestä hyvän huolen. Toivottavasti jonakin päivänä hän saa vielä pikkuveljen tai -siskon.

Odotus ja syntymän ihme, joista aikanaan jo tuossa ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, on nyt sitten koettu. Ja olihan se aikamoista, ainutlaatuista. Ihmeellistä kyllä, mitä ihmisvartalo osaa. Synnytys oli melkoinen maraton, jossa yllätyksiä ja harmejakin tuli matkalla vastaan, mutta tärkeintä on etteivät äiti tai lapsi olleet missään vaiheessa vaarassa ja että lopulta ponnistusvaihe sujui kaikin puolin mainiosti. Molemmat osapuolet olivat sen jälkeen jokseenkin niin hyvävoimaisia kuin siinä kohtaa voi olla. Kuten viimeksi kerroin, olen todella kiitollinen rakkaalle vaimolleni hänen urakastaan – sekä odotuksesta että synnytyksestä – ja ehdottomasti erittäin ylpeä siitä, miten hän tästä kaikesta selvisi.

Unenpuutteenkin vuoksi synnytys meni välillä vähän sumussa, enkä tiedä, kuinka hyvin osaan kuvailla tuntojani. Sen voin sanoa, että laitokselle lähtiessä jännitin niin paljon, etten tiedä olenko toistaa kertaa sillä tavalla jännittänyt. Tästä kerroin vaimolle vasta jälkikäteen, mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin asian peittämään. Joka tapauksessa yritin parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, ja toivottavasti onnistuin olemaan edes jonkin verran hyödyksi. Matka oli tosiaan pitkä, mutta kun loppusuora alkoi häämöttää, minulla meinasi silmäkulma kostua jo etukäteen. Mehän emme tienneet vauvan sukupuolta etukäteen. Minä näin hänet ensimmäisenä, ja hihkaisin vaimolle yltyvien onnen kyynelten keskeltä ”se on tyttö!”. En ole ihan varma, kuuliko hän. Puoliso joutui sen verran koetukselle ja oli muutenkin ehkä siellä synnytyskuplan sisällä sillä tavalla, että välillä ulkomaailman tapahtumat kuulemma menivät hänellä aika lailla ohi. Pikkuinen pääsi sitten äidin syliin jokseenkin samantien ja ryhtyi aika pian syömään, eli siltäkin osin kaikki meni hyvin. Minä sain huolehtia ensimmäisestä kylvetyksestä pian sen jälkeen (kas kun hän ehti taitavasti tempaista maailmaan ensimmäiset kakkansa ennen kuin sai vaipan ylleen).

Sitten olemme tutustuneet toisiimme ensin sairaalassa ja nyt täällä kotona. Kai sen voi sanoa, että harva asia tuntuu hienommalta kuin oma lapsi sylissä. Sitä on vain vieläkin vähän vaikea uskoa todeksi. Hän on tosiaan ihan oikea vauva, meidän lapsemme. Hän on tosiaan nyt siinä. Tuoksuu vauvalta ja tuhisee, hymyilee välillä unissaan. Tarkkailee uteliaana maailmaa, kun on hereillä. Nukkuu paljon, mikä helpottaa meidän laskeutumistamme tähän tärkeään vanhempien tehtävään. Yrittää joskus nälkäisenä maistaa vähän isiäkin. On useimmiten onneksi kärsivällinen, kun harjoittelemme esimerkiksi uudenlaisen vaipan vaihtamista. On ihana ihan koko ajan. ❤

Tämä blogi kuitenkin alkoi lapsettomuusblogina, ja vaikka se sitten muuttui odotusblogiksi, niin nyt tuntuu siltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja tullut maaliin. Minähän olen nyt isä ja onneksi siis yksi niistä onnekkaista, jolle lapsettomuus ei ollut lopullinen tuomio. Nämä tekstit jäävät kuitenkin elämään tänne bittiavaruuteen. Niiden kirjoittamisesta ja lukijoiden viesteistä oli minulle lohtua raskaina hetkinä, ja apua ajatusten jäsentämisessä myös, ja tietysti iloa hyvinä hetkinä. Olen hyvin iloinen, jos niistä sattuisi olemaan hyötyä muille vertaistukena tai muuten vielä jatkossakin.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, että toivon mukaan näihin aikoihin minulla on lapsi sylissä ja hän saa itse myös kirjoittaa tänne omat ajatuksensa. Täytän nyt tämän lupauksen ja suunnitelman ja annan rakkaan tyttäreni päättää tämän blogin seuraaviin ajatuksiin:

”nb                              v v,zölp.”

Tulos ja jatko

Viime syksynä kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä postauksessa: ”Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta.”

Nyt tosiaan näyttää vahvasti siltä, että lapsen odottamisesta tämän tulevan isän on lähikuukaudet kirjoitettava (unohtamatta kuitenkaan, että pari niitä ns. vaaran viikkoja on vielä jäljellä). On välillä edelleen hieman vaikea uskoa ja ymmärtää, kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka suuri muutos on käyty ja käynnissä siihen verrattuna, mistä syksyllä aloitettiin. Silloin oli siis täysin epäselvää, olisiko minun koskaan mahdollista saada biologisia lapsia. Nyt sellainen kasvaa rakkaan vaimoni sisällä, emmekä voisi olla onnellisempia – vaikka toki jännittää myös, monenlaisten muiden tunteiden lisäksi. Silloin ensimmäisessä blogikirjoituksessani toivon hyviä uutisia, ja nyt viimeisten parin kuukauden aikana olemme saaneet niitä roppakaupalla, vaikka sitä ennen vastoinkäymisiä ja surujakin oli matkan varrella.

Kiitos siis onnelle, kiitos lääkärillemme ja kiitos ihanalle (ja onneksi hedelmälliselle, toisin kuin minä) puolisolle!

Tästä näemmä tuli tällainen luonnollinen välitilinpäätöksen kohta. Ei siis lopullisen, koska näyttäisi siltä, että tämä blogi jatkuu vielä. En tiedä, kirjoitanko aina kovin usein, mutta raskauden etenemisessä ja isyyteen valmistautumisessa varmasti tulee vielä eteen ajatuksia, joita voisin jakaa. Ja toivottavasti kaikki aiemmin kirjoittamani voi tulevaisuudessakin toimia jonkinlaisena vertaistukena heille, joilla lapsettomuus on osa elämää (enkä ole unohtanut, että itsekin olen lapseton ainakin vielä noin seitsemän kuukautta). Toivottavasti mahdollisimman moni teistä saa vielä toivomansa!

Lopuksi julkaisen vielä alla nöyrien kiitosten kera viime viestini äänestyksen tulokset. Kysymys oli siis ”Lukisitko tätä blogia odotusblogina?” Jatkaminen sai vahvemman kannatuksen kuin osasin odottaakaan, ja se on yksi olennainen syy siihen, että aion vielä kirjoittaa. Voi toki olla, että osa heistä, joille on tällä hetkellä tärkeämpää tai tarpeellisempaa lukea lapsettomuuskokemuksista, on jo siirtynyt muualle. Mutta joka tapauksessa: kiitos ja palataan!

Kyllä		84%
Fifty-sixty		8%
En, luen mieluummin lapsettomuudesta		8%
En, odotusblogeja on jo niin paljon		0%

Näkökulmanmuutos

Kuten viimeksi kirjoitin, alkuviikon mahtiuutisen jälkeen mielessä pyörii yhtä ja toista pientä ja suurta. Ajattelin aloittaa niiden purkamisen yhdestä aika lailla samantien tapahtuneesta muutoksesta.

Nimittäin, tähän lapsettoman elämään – sitähän tässä on vietetty, enkä vielä ainakaan noin kahdeksaan kuukauteen voi laskea itseäni kokonaan pois tästä viiteryhmästä – kai aika olennaisena piirteenä monilla kuuluvat erilaiset ikävät tunteet silloin, kun näkee pienten lasten vanhempia tai kauniita vauvamasuja. Ainakaan aina niistä ei iloitse, vaikka kuinka pitäisi lapsista, kun mukana on kateutta ja surua ja ”miksei meillä” -tunteita. Olen tainnut muutamaan otteeseen tässä blogissa mainita näistä omistakin tuntemuksistani.

Kuitenkin ainakin tällä hetkellä, heti siitä alkaen kun kuulin raskaustestin tuloksen, oma näkökulmani on jo muuttunut. Vauvojen söpöydestä voi taas helposti nauttia ja iloiset lapset tekevät minutkin iloiseksi. Toivotan mielessäni onnea kaikille kaupungilla näkemilleni pyöreävatsaisille tuleville äideille. Ei ole edes vaikeaa. Muutama tunti raskaustestin tuloksen kuulemisen jälkeen satuin istumaan metrossa, jossa vieressäni istui isä ehkä 6–7-vuotiaan pojan kanssa pelaamassa yhdessä kännykkäpeliä. Oletettavasti vähän hymyillen mietin, että ehkä minä voin ”pian” myös tehdä samalla tavalla asioita lapseni (jopa lasteni?) kanssa. Näin nopeasti se näkökulma muuttuu.

Samaten puolison kirjastosta löytämää tuleville isille tarkoitettua kirjaa lukee nyt hieman erilaisin ajatuksin ja ihan uudenlaisella konkretialla verrattuna muutaman kuukauden takaiseen.

Nyt pitää sitten edelleen toivoa, että tämä tilanne pysyy ja kaikki menee meillä hyvin. Uskon siihen kyllä. Ja toivon kaikille teille samassa tilanteessa oleville samaa onnea!

Elokuva odotuksen ratoksi

Piinaviikot ovat edelleen käynnissä, ja viikonlopun yli pitäisi vielä yrittää selvitä ennen kuin viime viikon siirron tulos tiedetään. Aika on kuitenkin tähän saakka tuntunut kuluvan melko nopeasti, osin siksi että työt ja eräiden kekkerien järjestäminen ovat pitäneet kiireisenä.

Muutama päivä tulimme vihdoin katsoneeksi vanhemmuusaiheeseen liittyvän elokuvan Isänsä poika, josta Anni vinkkasi tämän blogin kommenteissa jo useampi kuukausi sitten (kiitos vinkistä!). Nyt se sattui sopivasti kohdalle. Elokuvan teemat olivat meille/minulle vielä ajankohtaisempia silloin, kun oli vielä epävarmaa pystynkö minä lainkaan saamaan biologisia lapsia, mutta kiinnostava se oli edelleen.

Paljastamatta juonesta liikaa voi kertoa, että kyse on vanhemmista, jotka kuulevat että heidän kuusivuotias poikansa onkin aikanaan vaihtunut synnytyssairaalassa. Biologinen lapsi on sitten kasvanut eri perheessä. Tämä selviää jo elokuvan alussa, ja itse tarina on sitten muun muassa pohdintaa tulevista ratkaisuista ja siinä sivussa siitä, mitä vanhemmuus on: perimää, kasvatusta ja yhteistä historiaa, ehkä molempia? Tämä pohdinta kipukohtineenkin on kyllä ihan onnistunutta, ja kuten saattaa arvata kun elokuvasta on kyse, päähenkilönä oleva isä oppii matkan varrella yhtä ja toista. Minua ilahdutti, että Japanin kulttuurin ymmärtääkseni pääosin edelleen perinteisistä sukupuolirooleista huolimatta juuri kaksi erilaista isää olivat tässä tarinan keskiössä. Enemmänkin voisin pohtia, mutta sitten paljastaisin jo liikaa juonesta. Kohtalotovereille – ja isille ja isäksi toivoville yleisemminkin – tätä pätkää voi varmasti suositella, ja ehkä erityisesti heille, joilla saattaa olla edessä lahjoitettujen solujen käyttö tai adoptioprosessi. Joudun tässä kohtaa suosittelemaan videovuokraamoa tai nettielokuvapalveluja (ainakin Netflixistä löytyy), sillä täällä pääkaupunkiseudulla DVD:tä saisi kirjastosta jonottaa ikuisuuden…

Kaunis kohtu / Asioiden edellä

Ajattelin tässä alkaneiden piinaviikkojen (siis raskaustestin odotuksen) kunniaksi jatkaa vielä parilla random-ajatuksella, jotka yritän tässä yhdistää aasinsillalla tai ehkä ilman.

Ensin yksi haja-ajatus eiliseltä, jonka silloin unohdin kirjoittaa. Lääkäri on matkan varrella usein kehunut, että armaalla puolisollani on ”kaunis kohtu”. En tiedä, ehkä hän sanoo niin kaikille, mutta tottakai sen täytyy minun rakkaani kohdalla olla totta. 🙂 Vaikken kyllä ainakaan vielä ole päässyt perille, minkälaisia kauneusihanteita tai -vaatimuksia kohtuihin kohdistuu (ja onhan se tavallaan vähän kohtuutonta jos kohdistuu, olenpas hauska tänään). Tämä nyt kuitenkin tuli mieleen johdantona siihen, että eilen ihan ensimmäisen kerran onnistuin ultran näytöltä erottamaan puolison kohdun. Kun huomasin sen ääriviivat, asia näyttikin yllättäen ihan selvältä. Aiemmin en ole sitä onnistunut bongaamaan vaikka erinäisiä kertoja olen ollut mukana kun ultraa tehdään, kaikki näytöllä on vaikuttanut aika sekavalta mustavalkoiselta lukuunottamatta munarakkuloita, jotka kyllä erottaa selvästi kun niitä etsitään. (Ja tätä prosessia ennen en siis ole koskaan ollut mukana gynekologilla tms, miksipä olisin, joten en ole vastaavia ultra-kuvia ennen tätä ikää nähnyt.) Olikohan tämä nyt hyväkin saavutus – siis miehelle – vai olisiko minun pitänyt onnistua bongaamaan kohtu jo aikaa sitten?

Toinen eilen ja tänään mielessä pyörinyt asia on se, että nyt kun on tähän vaiheeseen päästy – eli pitkästä aikaa selkeästi askelia eteenpäin – meinaa ajatus karata välillä jo vahvasti asioiden edelle. Ja sitten soimaan itseäni siitä, ettei sillä tavalla saisi karata. Kun paljon jännitystä on ihan käsillä olevissa tilanteissakin.

Silti ainakin hetkellisesti sitä ehtii pohtia kaikenlaista, kuten:

• Jos raskaus nyt alkaisi, meille jäisi vielä yksi alkio pakkaseen, ja voisikohan edes teoriassa olla mahdollista että siitä joskus aikanaan syntyisi vielä nuorempi sisarus? No, jollain todennäköisyydellä niin kai voisi käydä. Mutta roimasti asioiden edellähän tässä oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, saattaisimme pian tarvita hieman toisenlaisen kodin, ehkä muutaman neliön suuremmankin mielellään. Mutta hieman asioiden edellä tässäkin oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, niin vauva kai sitten syntyisi ensi talvena, kenties helmikuussa. Mutta jonkin verran asioiden edellä tässäkin taas oltaisiin.
• Minkäköhänlaiseen maailmaan lapsemme mahtaisi syntyä, jos uuden hallituksen linjaukset erinäisistä heikennyksistä lapsiperheiden asemaan ja esim. päivähoitoon toteutuvat. No, jossain määrin asioiden edellä tässäkin oltaisiin, mutta maailma kyllä muuttuu vaikka meille tulisi vauva vasta myöhemmin.
• Ja niin edelleen, pienempiä ja suurempia asioita.

Mutta nyt on ehkä aika taas kieltää itseltäni tällainen pallottelu, vaikka jonkinlaista mahdolliseen vanhemmuuteen valmistautumista sekin kai on, mitä kaikkea mieli alkaa tässä käsitellä. Takaisin nykyhetkeen!

Nauruja ja toimenpiteitä

Innosta puhkuen ehdin hetken bloggaamaan, ennen kuin rakkaani saapuvat – kyllä, monikossa! – kotiin. Olen tänään kovin ylpeä heistä molemmista (ja pienen aavistuksen itsestänikin). Oli siis toimenpidepäivä, ja usko on vahva, että tällä kertaa onnistumme. Ainakin kaikki edellytykset ovat melko lailla kohdallaan. Rakas pikkuisemme oli selvinnyt sulatuksesta mainiosti, yhtäkään solua ei kuulemma menetetty – sen lääkäri kertoi heti saapuessamme.  Ovulaatio tuli ennusteen mukaan, kohdun limakalvo on sellainen kuin pitääkin ja mieliala ainakin minulla korkealla. Ihan täysiä öitä meillä ei vieläkään nukuta, mutta muuten on vaikea löytää mitään tekijää, joka voisi olla paremmin. Siirto meni myös suunnitelmien mukaan. Erilaisilla hormoneilla vielä sitten tuetaan alkion kiinnittymistä.

Minä yritin olla tukena ja viihdykkeenä – jälkimmäistä tämän puolisoni, ahkeran googlettajan, löytämän artikkelin vuoksi. Sen mukaan nauru alkionsiirron jälkeen lisää raskauden todennäköisyyttä, oletettavasti stressin vähentämisen seurauksena. Tämä tukee myös omaa tässä matkan varrella vahvistunutta amatööriteoriaani siitä, että stressillä on vähintäänkin keskisuuri vaikutus hoitojen onnistumiseen (unohtamatta siis tietenkään muita selkeitä suuntaan tai toiseen vaikuttavia terveydellisiä/fyysisiä jne. tekijöitä).

Itse operaatio oli aika lailla samanlainen kuin viimeksikin, eikä se vienyt kovin kauaa. Ainoa ero lienee se, että tänään klinikalla oli niin vilkasta, että jouduimme hetken odottamaan vuoroamme. Vaikutti siltä, että meitä ennen ja meidän jälkeemme oli useita pariskuntia juuri siirtoon menossa tai sieltä tulossa. Kaikkien Etelä-Suomen naisten ovulaatio on ilmeisesti osunut samalle päivälle! Mutta mikäs siinä, jospa se vaikka lupaisi hyvää ja tänään olisi erityisen hedelmällinen päivä meille lapsettomuushoitoja käyville.

Vajaan kahden viikon päästä on raskaustesti. On vaikea edes kuvitella sitä riemua, jos saamme plussan. Tarrasukkia siis jälleen meille!

Ennen klinikkakäyntiä, varhain aamulla, kun puoliso ei enää saanut unta ja minäkin havahduin, hän kysyi minulta että ”jännittääkö”. Vastasin ”ei”, koska sillä hetkellä se oli totta ja koska sillä kellonlyömällä siinä tokkurassa kognitiiviset kykyni eivät muutenkaan olisi riittäneet monitahoisempaan vastaukseen. Myöhemmin kyllä sitten ehti jännittääkin, myönnetään: operaatio ja tietenkin pakastetun alkion kohtalo. Nyt olo on kyllä mainio, kun kaikki meni näin hyvin, vaikka tunnetusti näissä asioissa mikään ei edelleenkään ole varmaa ennen kuin se on varmaa.

Loppukevennys vielä: äsken kun avasin selaimen, ensimmäisenä törmäsin allaolevaan Libero-mainokseen. Pidetään tätäkin nyt sitten enteenä! Yksi virhe tässä kuitenkin on: jos jokin, niin se kyllä on varmaa, että minä en ole raskaana. 🙂 (Arvelen, että kyse lieneekin siitä, että Google stalkkaa samassa verkossa omalla koneellaan surffailevan armaan puolisoni hakuja…)

I

Hymyjä

Vaikuttaisi siltä, että viimeksi mainitsemani aavistus osui oikeaan: tästä kuusta voisi tulla erilainen kuin edellisistä. Lääkäri on jälleen tavattu, ja tämänhetkinen tilanne vaikuttaisi edellisiin pettymyksiin verrattuna rohkaisevalta. Kierto on hieman hitaanpuoleinen vieläkin, mutta kaikki tarpeellinen on kuitenkin aika hyvin kohdallaan: ultraääni paljasti, että yksi munarakkula on kasvanut selvästi muita suuremmaksi, kohdun limakalvo on jo riittävän paksu, ja ovulaatio olisi kaikesta päätellen odotettavissa lähipäivinä. Jos ja kun niin käy, katsottaisiin sitten ajankohtaa alkion siirtämiselle. Sitähän tässä on odotettu!

Rakas puolisoni ei osannut etukäteen odottaa ihan näin hyvää tilannetta – me olimme siis vielä lääkäriä odotellessa keskenämme hieman erilaisissa tunnelmissa. Tuntui kyllä todella hyvältä nähdä hänen hymyilevän, kun lääkäri ryhtyi ultran jälkeen puhumaan siirron ajankohdasta. On meillä onneksi tässä keväässä paljon hymyjä ja naurujakin ollut, mutta tämän vauvatoiveemme ympärillä aika harvoja sitten helmikuun. Nyt katselemme, milloin ovulaatiotesti myös hymyilisi meille.

No, ziljoonannen kerran koputellaan kaikenlaisia puutavaroita, kun näissä asioissa ei edelleenkään mikään ole varmaa, mutta hyvältä tuntuu pitkästä aikaa ottaa askelia eteenpäin ja kenties olla vähän lähempänä onnistumista. On sitten kyse lääkeavusta tai vain toipumisesta aiemmista koettelemuksista (itse aavistelen, että kyse on ainakin osin jälkimmäisestä). Jos kaikki menee hyvin, meillä saattaa joka tapauksessa olla yksi tärkeä päivä edessä jo ensi viikolla. Ja sitten se piinaava kahden viikon odotus.

Odotuksista puheen ollen, klinikan käytävällä vuoronsa odottelussa on jotenkin aina omanlaisensa tunnelma. Kun muita asiakkaita näkee, väkisinkin ajattelee, että useimmat heistä ovat tavalla tai toisella samanlaisessa tilanteessa kuin me. Jotkut varmasti paljon vaikeammassakin, vielä pidemmän tien kulkeneina. Useimmin siellä tietysti näkee eri-ikäisiä naisia ja pariskuntia, joskus myös yksin liikkuvia miehiä. Monenlaisia ihmisiä, joita yhdistää toive lapsesta. Muistan yhdenkin ehkä jopa eläkeikäiseltä näyttäneen miehen, joka ei ilmeisesti puhunut suomea ja oli muutenkin klinikan tiloissa aika eksyksissä. Eipä silti, olen minäkin näiden kuukausien aikana välillä vähän eksyksissä ollut, en vain niin konkreettisesti…

Ei kannata imuroida

Tänään oli vähän hidas aamu, ja ajauduin hetken puuhaamaan kaikkea toissijaista, jotta varsinaisesti työlistalla olevat asiat jäisivät tuonnemmaksi. Muun muassa luin tämän blogin ensimmäisiä postauksia viime syksyltä. Sen jälkeen imuroin. Tämä yhdistelmä on vaarallinen, koska imuroidessa saattaa päätyä ajattelemaan.

Ajattelin ensinnäkin, että mitä tähän vauvahankkeeseemme tulee, minulla on nyt jotenkin erilainen tunne tästä kuukaudesta kuin parista edellisestä. Nehän ovat olleet aika pitkälti odottelua, lisää odottelua, pettymyksiä ja erilaisten terveysmurheiden kanssa kärvistelyä. Vaikka alku ei nyt ole ollut sen lupaavampi kuin aiemminkaan, jostain syystä uskon, että tällä kertaa voisi mennä toisin. Ehkä nyt on se kerta, kun onnistumme. Helmikuun alusta, jolloin oli käyty läpi hormonihoidot ja saatu lopulta negatiivinen tulos raskaustestistä, on jo niin pitkä aika, että tässä välillä on jopa ollut hetkiä, että tämä lapsi-/lapsettomuusasia ei ole ollut samalla tavalla aamusta iltaan mielessä kuin edeltävinä kuukausina. Nyt ajatukset ovat jotenkin ehkä taas aktivoitumassa.

Toiseksi, blogin alkumetrien lukemisen vuoksi tulin muistelleeksi alkumetrejä siltä taipaleelta, joka alkoi, kun päätimme selvittää asiat sen jälkeen kun raskautta ei yrityksistä huolimatta omin voimin kuulunut. Kuten silloin aikanaan mainitsin, aloite oli rakkaan puolisoni (minä olisin ollut hitaampi, kuten monissa arkisemmissakin asioissa saattaa olla), joka oli jo perehtynyt aiheeseen ja lempeästi määräsi minut käymään antamassa spermanäytteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiä. Tästä ajattelin perjantain kunniaksi jakaa pienen tarinan.

Soittelin siis klinikalle, selvitin sopivan ajankohdan, ja menin paikalle eräänä aamuna ennen töitä. Paikka oli tietysti siinä vaiheessa vieras, mutta jonkinlainen vastaanottotiski siellä oli normaaliin tapaan aika lähellä sisäänkäyntiä. Sinne siis, ja yritin mutista, että näytettä olen tulossa antamaan. ”Veri- vai spermanäytettä?”, nainen tiskin takana kysyi (tai jotakin sinnepäin), ja jostain kumman syystä en saanut selvää vielä toisellakaan kerralla, ja niinpä siis tilanteen nolouden lisäämiseksi jouduin vastaamaan vain ”anteeksi?”. Kun sitten kolmannella yrityksellä pääsin perille kysymyksestä, vastasin muistaakseni että ”jälkimmäistä”. Ikäänkuin asia ei heille olisi ihan jokapäiväinen ja melkein kaikkia kävijöitä koskeva…

Sain sitten ohjeet oikeaan suuntaan. Löysin siemennestelaboratorion tädin, joka antoi purkin sekä toimintaohjeet (joku lomakekin siinä piti täyttää palautettavaksi näytteen mukana) ja ohjasi oikeaan huoneeseen. On myönnettävä, että tässä kohtaa olen vieläkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että on siinäkin duuni! Toisaalta hänkin on ammattilainen joka auttaa ihmisiä heille valtavan tärkeässä asiassa, tottakai.

Palautin näytepurkin, minkä jälkeen sain vielä maksaakin tästä ilosta. Kaikkiaan se oli varmasti yksi kummallisimpia ja noloimpia aamuja elämässäni, siltä se ainakin silloin tuntui. Ehkä nykyisin kaiken tällä välillä tapahtuneen jälkeen siihen kaikkeen suhtautuisi paljon arkisemmin. Kaikenlaiseen on saanut tottua, ja kuten täälläkin olen kertonut, melko vahva haluni yksityisyyteen on monessa kohtaa lieventynyt – pakosti, mutta myös omalla valinnalla.

Näytteen jouduin myös antamaan vielä toisenkin kerran syksyn aikana, kontrolliksi, mutta tuloshan oli sama nolla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sillä välillä oli ensimmäinen lääkärikäyntimme. Olimme käyneet läpi taustatietolomakkeet ja keskustelleet muutakin, josta en varmasti läheskään kaikkea enää muista. Jännityksenkin vuoksi. Käynnin lopulla, kun tuli puheeksi, että minun kannattaisi käydä antamassa näyte, kerroimme, että kävin jo ja odotimme saavamme nyt tuloksen. Lääkäri yllättyi mutta kai myös ilahtui tehokkuudestamme ja ryhtyi etsimään tietoja koneelta. Ne löytyivät, ja hän printtasi tuloksen paperille. Ilme synkkeni, ja hän peitti osan paperista kädellään. Silloin kai oli selvää, että nyt ei ole hyviä uutisia tulossa. Näinhän se oli. Lääkäri halusi ensin itse kertoa, että siittiöitä ei löytynyt lainkaan, ja kertoa tilanteesta jotakin mitä en enää kykene muistamaan, ennen kuin antoi paperin minulle luettavaksi. Siitä on sitten kuljettu tämä pitkä tie monien mutkien, voittojen ja surujen kautta vaiheeseen, missä kaksi kuitenkin ihan omien solujemme synnyttämää alkiota odottaa pakkasessa pääsyä puolison masuun. Toivottavasti jo pian.

Toisenlainen yritys

Uusi kuukausi on käynnissä ja kuten hieman osattiin ennakoidakin, tällä kertaa yritämme lääkkeillä avustettuna, kun kaksi edelistä kiertoa ei tuottanut otollisia olosuhteita. Toivottavasti tämä auttaa, vaikka hieman mietityttää se, mistä viimeksi kirjoitin: hyvä jos saamme ovulaation, mutta olisiko parempi jos olosuhteet olisivat muutenkin paremmat? No, toki puolison univaikeuksia yritetään korjata tässä samalla edelleenkin koko ajan eri keinoin.

Yritetään siis nyt ensisijaisesti uskoa, että tällä kertaa päästään yrittämään ja se myös onnistuu. Samaan aikaan edellinen kappale vie minut myös toisiin kysymyksiin, joita viime päivinä olen jostain syystä tullut pyöritelleeksi taas vaihteen vuoksi enemmän kuin tässä välillä. Painaa nimittäin taas se tosiasia, kuinka paljon puolisoni on joutunut kärsimään sen seurauksena, että minussa on tämä vika. Arvelisin, että kaikkein ikävin asia hänen kannaltaan on se, että lapsitoiveemme on viivästynyt jo näinkin paljon – se on tietysti asia, jota minäkin suren myös omasta puolestani, vaikka toivon että pian asia korjaantuu. Sen lisäksi on sitten esimerkiksi ne tammi-helmikuun raskaat hoidot piikkeineen, kipuineen ja muine sivuvaikutuksineen. Ja töiden järjestely, että ehtii käydä kaikilla niillä lääkärikäynneillä, joita tämä on vaatinut. Ja epäilemättä tällä kaikella on myös ainakin jokin osa niissä univaikeuksissa, jotka viime kuukausina ovat olleet esillä usein täällä ja siis arjessamme myös.

Paljon syitä olisi siis sanoa, että olisipa niin paljon helpompaa ja mukavampaa, jos voisimme saada lapsia ihan perinteisin keinoin. Mutta eipä näitä asioita pääse valitsemaan.

En tiedä, osaanko sanoa tästä mitään sen viisaampaa, eikä tähän murehtimiseeni varsinaista ratkaisua taida olla. Ellei sitten tavallaan tämä, että tässä aiheesta kirjoitan, ja että puolisollekin asiasta mainitsin. Rakkaani ei ole minua syyttänyt, ei edes silloin jos olen suututtanut hänet jollain muulla asialla. Ei vaikka ihan hyvin voisi syyttää. Olen kai onnekas.

Pienet kullanmurusemme, kaksi alkiota, ovat olleet pakastimessa nyt noin kolme kuukautta. Toivottavasti toinen heistä pääsee lämpimään jo pian…

Taas ensi kuuhun.

Vuoristorataa tämä on ollut viime syksystä. Ensin huonoja ja vielä huonompia uutisia, sitten askel askeleelta toivoa ja tammikuussa hoidoissa vaikeuksista huolimatta menestystä, ja lopulta epäonnistuminen. Ja nyt jo toisen kerran sen jälkeen katseiden siirto seuraavaan kuukauteen, koska luonto ei vieläkään suonut meille otollisia olosuhteita seuraavalle yritykselle. Eli ovulaatiota ei tässäkään kierrossa näytä tulevan, eikä pakastetun alkion siirtoa siis mitä todennäköisimmin kannata yrittää. Rakas puolisoni on ehkä joutunut tässä niin koviin koetuksiin, ettei kaikki vieläkään toimi normaalisti, tai sitten se on sattumaa, mutta tässä kuitenkin ollaan.

Vaikea tässä on sanoa – tai siis kirjoittaa – kovin paljoa enempää. Harmittaa ja surettaa tietysti, ja taisin olla töissä aika hiljainen ja / tai kärttyisä uutisten kuulemisen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan siis ole juuri mitään, mitä sen varsinaisen suuren tavoitteemme eteen voisi tehdä ainakaan pariin viikkoon. Pitäisikö ehkä siis unohtaa koko asia hetkeksi (jos sellainen nyt edes olisi mahdollista)? Tai keskittyä tekemään sen mitä voi olosuhteiden parantamiseksi (aika paljon sitä on tässä kyllä viime kuukausien aikana jo mietitty)? Jotain muuta? Minulla ei nyt juurikaan ole vastauksia. Mutta ehkä lähdemme vähän ulos, kun aurinkokin sentään paistaa ja kevät näyttää tulevan, ja mietitään sen jälkeen sitten näitä tai jotain aivan muuta.