Päivityksiä ja unia

Tämän viikon ”lääkärintarkastus” ei tuonut erityisen paljon aiempaa parempia uutisia, harmi kyllä. Lääkkeellisestä avusta huolimatta myös tästä kierrosta on tulossa hidas, siltä ainakin ultrassa näyttäisi. Joudumme palaamaan myöhemmin asiaan sen suhteen, tuleeko suotuisia edellytyksiä alkion istuttamiselle tälläkään kertaa. Yritetään nyt kuitenkin kaikesta huolimatta uskoa siihen, että parempaan oltaisiin menossa.

Yksi signaali voisi antaa toivoa: nyt on meillä molemmilla vapaapäivän kunniaksi kerrankin yksi hyvin ja pitkään nukuttu yö takana. Tässäkin pitää nyt taas koputella puita ja kaikenlaisia muitakin materiaaleja eikä nuoleskella ennen tipahtamisia, mutta jospa kävisi niin hyvin, että tästä alkaisi suunta parempaan. Se varmasti parantaisi monella tavoin vointia ja jaksamista – ennen kaikkea siis armaan puolisoni, joka on muutenkin joutunut paljon minua kovemmalle – ja ehkä sitten myös kropan toimintaa ja vastaanottavaisuutta sille suurelle toiveellemme. Toivotaan siis kauniita unia myös seuraaville öille… Siitä sitten askel kerrallaan eteenpäin. Babysteps, sanoisi ameriikkalainen.

Keinotekoista?

Edellinen kirjoitukseni sai muutamankin teistä lukijoista kommentoimaan ja ottamaan esille alkion siirtämisen lääkkeillä avustettuun kiertoon. Meillähän on nyt kahdesti odotettu luonnollisen kierron otollista hetkeä, jota ei sitten ole tullutkaan. Pointti on tietysti perusteltu, ja tottakai avustetun kierron mahdollisuus on ollut meillä esillä ja tiedossa koko ajan, kun siis samassa kierrossa munasolujen poiminnan kanssa tehty alkion siirto ei onnistunut silloin tammi-helmikuussa.

Kuten yhteen kommenttiin jo vastasinkin, silloin aikanaan lääkäri suositti (sillä tiedolla mitä silloin oli käytettävissä) luonnollisen kierron kokeilemista, ja meidän oli silloin helppo olla samaa mieltä. Monestakin syystä emme haluaisi joutua piikittelemään hormoneja yhtään enempää kuin on pakko (tarkemmin sanoen puoliso ei halua, eihän se minua suoraan koske, mutta minun on helppo olla samaa mieltä hänen perusteistaan).

Nyt on sitten kuitenkin kahdesti käynyt näin: ei ovulaatiota, emmekä siis päässeet edes yrittämään. Olisi tavallaan helppo sanoa, että on tehty virhe ja väärä valinta, ja pitäisi nyt siis valita toisin. Kenties, mutta en ole siitä aivan varma. En ehkä ymmärrä näistä asioista kovinkaan paljoa, eikä miehenä ehkä pitäisi sanoa paljoakaan, mutta minusta yksi selkeä näkökulma tähän lienee se, että ns. luonto yrittää kertoa meille, etteivät olosuhteet nyt ole hyvät – ehkä alkion istutus ei siis olisi onnistunut, vaikka lääkkeiden avulla ovulaatio olisi saatu tulemaan ja kierron pituus lyhennettyä lähemmäs normaalia. Perustelen tätä ajatusta sillä, että ennen hoitojen aloittamista armaan puolisoni lähtökohdat olivat joka kuukausi mainiot, kun niitä lääkärikäynneillä ja kotitesteillä seurattiin: ovulaatio tuli kuten pitikin, limakalvot kasvoivat hyvin jne. Nyt siis näin ei ole ollut. Luultavasti tekemistä on joko niillä kuitenkin aika rankoilla hoidoilla, täälläkin pariin otteeseen mainitsemillani univaikeuksilla (ja niiden syillä ja seurauksilla) tai ehkä vielä todennäköisemmin molemmilla, ja molempiin liittyvällä stressillä. Osansa voi olla sattumallakin, mutta nähdäkseni lopputulos on sama: olosuhteet eivät nyt ole parhaat mahdolliset. Ja ilman uusia rankkoja hoitoja meillä on vain ne kaksi pakastealkiota jäljellä.

Ehkä siis on niin, että siirrytään lääkkeillä avustettuun kiertoon tai ei, ensin pitäisi toipua näistä muista ikävyyksistä? Kai se onnistumisen mahdollisuutta väkisinkin lisäisi. Eli jos tiivistän ja kärjistän, niin auttaisiko ”keinotekoinen” ovulaatio, jos muut edellytykset raskauden alkamiselle eivät juuri nyt ole hyvät? Tiedän, että se on monia muita auttanut, mutta auttaisiko meitä? Tämän viimeisen käänteen jälkeen emme ole päässeet keskustelemaan asiasta kovin syvällisesti oman lääkärimme kanssa, joten tämä on nyt tällaista amatöörin höpöttelyä. Mutta koska teissä lukijoissakin on ihmisiä, joilla kaikesta päätellen on näistä hoitojen eri käänteistä enemmän omakohtaista kokemusta kuin meillä, saatan taas oppia jotain kun tämän julkaisen!

Taas ensi kuuhun.

Vuoristorataa tämä on ollut viime syksystä. Ensin huonoja ja vielä huonompia uutisia, sitten askel askeleelta toivoa ja tammikuussa hoidoissa vaikeuksista huolimatta menestystä, ja lopulta epäonnistuminen. Ja nyt jo toisen kerran sen jälkeen katseiden siirto seuraavaan kuukauteen, koska luonto ei vieläkään suonut meille otollisia olosuhteita seuraavalle yritykselle. Eli ovulaatiota ei tässäkään kierrossa näytä tulevan, eikä pakastetun alkion siirtoa siis mitä todennäköisimmin kannata yrittää. Rakas puolisoni on ehkä joutunut tässä niin koviin koetuksiin, ettei kaikki vieläkään toimi normaalisti, tai sitten se on sattumaa, mutta tässä kuitenkin ollaan.

Vaikea tässä on sanoa – tai siis kirjoittaa – kovin paljoa enempää. Harmittaa ja surettaa tietysti, ja taisin olla töissä aika hiljainen ja / tai kärttyisä uutisten kuulemisen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan siis ole juuri mitään, mitä sen varsinaisen suuren tavoitteemme eteen voisi tehdä ainakaan pariin viikkoon. Pitäisikö ehkä siis unohtaa koko asia hetkeksi (jos sellainen nyt edes olisi mahdollista)? Tai keskittyä tekemään sen mitä voi olosuhteiden parantamiseksi (aika paljon sitä on tässä kyllä viime kuukausien aikana jo mietitty)? Jotain muuta? Minulla ei nyt juurikaan ole vastauksia. Mutta ehkä lähdemme vähän ulos, kun aurinkokin sentään paistaa ja kevät näyttää tulevan, ja mietitään sen jälkeen sitten näitä tai jotain aivan muuta.

Aikayksiköitä

Parin viikon tauon jälkeen taas täällä… Viimeksihän totesimme, että ovulaatiota ei tammi-helmikuun hoitojen rasitusten vuoksi ole tulossa ja että on siis odotettava. Kierto olikin sitten pitkä, mikä kai myös on odotettavissa tällaisessa tilanteessa, kun (vähäisen ymmärrykseni mukaan) ainakin hormonitasojen ja munasarjojen palautumiseen voi mennä hetki.

Nyt on sitten vihdoin aika katsoa eteenpäin ja yrittää taas olla toiveikas. Tässä välillä on ollut pitkästä aikaa hetkiä, jolloin tämä ns. lapsentekoasia ei ole aina ollut päällimmäisenä mielessä – hetkittäin se on jopa tuntunut hieman etäiseltä, siis ajatus siitä hetkestä jolloin meillä olisi positiivinen raskaustesti edessä. Tavallaan uusi tilanne tämäkin. Nyt se ajatus tuntuu sitten taas hieman konkreettisemmalta, vaikka ensin on taas odotettava, minkälaiset edellytykset luonto meille tällä kertaa soisi. Tästä toivon mukaan tiedämme lisää viikon-parin sisällä.

Osittain pieni etäisyys asiaan tässä välillä on kai johtunut siitäkin, että on ollut muita pulmia ratkaistavana. Suurimpana varmaankin se, että erinäisistä yrityksistä huolimatta puolison univaikeuksia ei vielä ole ainakaan kokonaan voitettu. Sitäkin yritetään siis edelleen ratkaista – se on tärkeää joka tapauksessa ja toki varmaankin siinä samalla myös parantaisi raskausmahdollisuuksia, tuskin tasapaino tässäkään asiassa ainakaan heikentäisi tilannetta. Sinänsä en olisi yllättynyt, jos monilla muillakin lapsettomuushoitojen kanssa painivilla olisi tarvetta erilaisille stressinlievityskeinoille matkan eri vaiheissa.

Lisättäköön, etteivät vauvat suinkaan ole kokonaan poissa mielestä olleet. Lähipiirin lasten kanssa on myös tässä välillä oltu tekemisissä, ja muuten vaikkapa kaupungilla liikkuessa kaikenlaista nähty ja kuultu, ja matkalle on osunut perinteisesti monenlaisia tunteita, joista jokseenkin kaikkia olen tainnut tässä blogissa jo käsitelläkin. Pääasiassa paljon iloa tosin, mutta myös haikeutta ja ihmetystä ja hetkittäin perinteistä kateutta ja katkeruuttakin. Joku uusikin havainto tai tunne tässä taisi näiden viikkojen aikana olla, mutta enhän minä sitä tietenkään tällä hetkellä juuri muista… Yritän joka tapauksessa pysyä toiveikkaana oman tilanteemme suhteen ja pääosin sitä olenkin, mielessä aiempi tieto siitä, että onnistumisen pitäisi luultavasti olla vain ajan kysymys.

Aika paljon aikaa on kuitenkin jo kulunut – senkin toki olen laskenut, että jos ihan perinteinen luonnollinen raskaaksitulemisen tapa olisi meille mahdollinen, meillä voisi hyvin jo olla pieni hoidettavana tähän mennessä. Mutta näillä mennään, ja uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin. Sillä mielikuvalla kohti huhtikuuta…

Ensi kuuhun

Päivityksenä aiempaan, ovulaatiota ei edelleenkään kuulunut, ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen olemme suunnanneet suosiolla katseet ensi kuuhun. Olosuhteet eivät nyt vielä ole otolliset, joten on moniakin syitä pitää pieni hengähdystauko ja odottaa suosiollisempia aikoja.

Viimeksi kirjoittamani siitä, että kuukauden odotus on suru ja pettymys, on periaatteessa edelleen voimassa, mutta nyt tämä oli kuitenkin perusteltu ratkaisu. Haikeaa, mutta koitetaan kestää ja jälleen jatkaa eteenpäin – ja uskoa, että ensi kuussa on sitten kaikki tarpeellinen kohdallaan ja paljon paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Tähtäin on siinä vaikeassa tempussa, josta viimeksi mainitsin: jatkaa elämää, rentoutua, laskea stressitasoja. No, tänään kävimme ex tempore -kahvilatreffeillä, kun molemmilla on vapaa ilta…

Tällä välillä myös luin loppuun sen aiemmin mainitsemani raskaus- ja synnytysopaskirjan. Se oli jäänyt joksikin aikaa, kun raskaustestin tulos ei ollut toivottu, mutta palasin siihen taas. Nyt olen sitten täysinoppinut ja valmis kaikkeen! (Hah, vitsi vitsi, haittaaks se? Eli suunnilleen valmis kunnes elämä opettaa, ettei mikään kirjoissa pidäkään paikkaansa, jos toivon mukaan tässä kevään aikana kuitenkin saisimme sen kuuluisan plussan vielä.)

Stressitiloja

Kierron päiviä alkaa olla takana jo sen verran tässä kuussa, että käy koko ajan epävarmemmaksi, mahtaako ovulaatiota tulla lainkaan. Katsotaan ja toivotaan nyt vielä, mutta kuukauden viivytys olisi kyllä kova takaisku ja suru.

Ei sitä toisaalta liikaa voi ihmetelläkään, jos niin kävisi – sen verran koville puolison kroppa joutui viime kuun hoidoissa. En tiedä onko se sitten sattumaa, mutta kumpikaan meistä ei muutenkaan ole ollut missään kaikkien aikojen huippukunnossa viime kuukausina: sairastumisia pukkaa, milloin mitäkin, vireystilat ovat mitä ovat ja varsinkin puolisolla on murheita myös unensaannin kanssa. Tänään taas mietityttää, onko stressillä kuinka suuri osuus näissä. Jonkinlainen melko varmasti, sanoisin. Ja nytkin on jotenkin flunssainen olo.

Tällaisina aikoina on tietysti helpommin sanottu kuin tehty yrittää rentoutua ja olla hyvällä mielellä ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. Tiedossa on, että se luultavasti edistäisi raskauden todennäköisyyttäkin, jos stressitasot olisivat mahdollisimman matalalla, mutta vaikka yrittäisi, se ei noin vain onnistu. Ja toki muu elämä, esimerkiksi työ, lastaa vielä omia paineitaan näiden lapsettomuushoitojen päälle. Varmaankin moni kohtalotovereista on myös kokenut hyvinkin stressaavia aikoja? Ja se on ehkä näkynyt eri tavoin?

Nyt kuitenkin odotellaan vielä hetki, josko jonain aamuna ovulaatiotesti antaisi yllätyshymynaaman. Ellei, niin pitää taas koota itseä hetki ja rakennella sitten jälleen kerran uusia suunnitelmia seuraavalle kuulle.

P.S. Näitä tämän Kuopion tapauksen kaltaisia uutisia ei kyllä haluaisi nähdä – ei koskaan, mutta etenkään tässä kohtaa. Mielenterveysongelmista kai oli kyse, mutta silti tuo ratkaisu tunteeseen epäonnistumisesta kasvattajana vei kyllä epätoivon partaalle, kun uutisen eilen luin. Sanattomaksi vetää, jälleen kerran.