Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)

Ei kannata imuroida

Tänään oli vähän hidas aamu, ja ajauduin hetken puuhaamaan kaikkea toissijaista, jotta varsinaisesti työlistalla olevat asiat jäisivät tuonnemmaksi. Muun muassa luin tämän blogin ensimmäisiä postauksia viime syksyltä. Sen jälkeen imuroin. Tämä yhdistelmä on vaarallinen, koska imuroidessa saattaa päätyä ajattelemaan.

Ajattelin ensinnäkin, että mitä tähän vauvahankkeeseemme tulee, minulla on nyt jotenkin erilainen tunne tästä kuukaudesta kuin parista edellisestä. Nehän ovat olleet aika pitkälti odottelua, lisää odottelua, pettymyksiä ja erilaisten terveysmurheiden kanssa kärvistelyä. Vaikka alku ei nyt ole ollut sen lupaavampi kuin aiemminkaan, jostain syystä uskon, että tällä kertaa voisi mennä toisin. Ehkä nyt on se kerta, kun onnistumme. Helmikuun alusta, jolloin oli käyty läpi hormonihoidot ja saatu lopulta negatiivinen tulos raskaustestistä, on jo niin pitkä aika, että tässä välillä on jopa ollut hetkiä, että tämä lapsi-/lapsettomuusasia ei ole ollut samalla tavalla aamusta iltaan mielessä kuin edeltävinä kuukausina. Nyt ajatukset ovat jotenkin ehkä taas aktivoitumassa.

Toiseksi, blogin alkumetrien lukemisen vuoksi tulin muistelleeksi alkumetrejä siltä taipaleelta, joka alkoi, kun päätimme selvittää asiat sen jälkeen kun raskautta ei yrityksistä huolimatta omin voimin kuulunut. Kuten silloin aikanaan mainitsin, aloite oli rakkaan puolisoni (minä olisin ollut hitaampi, kuten monissa arkisemmissakin asioissa saattaa olla), joka oli jo perehtynyt aiheeseen ja lempeästi määräsi minut käymään antamassa spermanäytteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiä. Tästä ajattelin perjantain kunniaksi jakaa pienen tarinan.

Soittelin siis klinikalle, selvitin sopivan ajankohdan, ja menin paikalle eräänä aamuna ennen töitä. Paikka oli tietysti siinä vaiheessa vieras, mutta jonkinlainen vastaanottotiski siellä oli normaaliin tapaan aika lähellä sisäänkäyntiä. Sinne siis, ja yritin mutista, että näytettä olen tulossa antamaan. ”Veri- vai spermanäytettä?”, nainen tiskin takana kysyi (tai jotakin sinnepäin), ja jostain kumman syystä en saanut selvää vielä toisellakaan kerralla, ja niinpä siis tilanteen nolouden lisäämiseksi jouduin vastaamaan vain ”anteeksi?”. Kun sitten kolmannella yrityksellä pääsin perille kysymyksestä, vastasin muistaakseni että ”jälkimmäistä”. Ikäänkuin asia ei heille olisi ihan jokapäiväinen ja melkein kaikkia kävijöitä koskeva…

Sain sitten ohjeet oikeaan suuntaan. Löysin siemennestelaboratorion tädin, joka antoi purkin sekä toimintaohjeet (joku lomakekin siinä piti täyttää palautettavaksi näytteen mukana) ja ohjasi oikeaan huoneeseen. On myönnettävä, että tässä kohtaa olen vieläkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että on siinäkin duuni! Toisaalta hänkin on ammattilainen joka auttaa ihmisiä heille valtavan tärkeässä asiassa, tottakai.

Palautin näytepurkin, minkä jälkeen sain vielä maksaakin tästä ilosta. Kaikkiaan se oli varmasti yksi kummallisimpia ja noloimpia aamuja elämässäni, siltä se ainakin silloin tuntui. Ehkä nykyisin kaiken tällä välillä tapahtuneen jälkeen siihen kaikkeen suhtautuisi paljon arkisemmin. Kaikenlaiseen on saanut tottua, ja kuten täälläkin olen kertonut, melko vahva haluni yksityisyyteen on monessa kohtaa lieventynyt – pakosti, mutta myös omalla valinnalla.

Näytteen jouduin myös antamaan vielä toisenkin kerran syksyn aikana, kontrolliksi, mutta tuloshan oli sama nolla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sillä välillä oli ensimmäinen lääkärikäyntimme. Olimme käyneet läpi taustatietolomakkeet ja keskustelleet muutakin, josta en varmasti läheskään kaikkea enää muista. Jännityksenkin vuoksi. Käynnin lopulla, kun tuli puheeksi, että minun kannattaisi käydä antamassa näyte, kerroimme, että kävin jo ja odotimme saavamme nyt tuloksen. Lääkäri yllättyi mutta kai myös ilahtui tehokkuudestamme ja ryhtyi etsimään tietoja koneelta. Ne löytyivät, ja hän printtasi tuloksen paperille. Ilme synkkeni, ja hän peitti osan paperista kädellään. Silloin kai oli selvää, että nyt ei ole hyviä uutisia tulossa. Näinhän se oli. Lääkäri halusi ensin itse kertoa, että siittiöitä ei löytynyt lainkaan, ja kertoa tilanteesta jotakin mitä en enää kykene muistamaan, ennen kuin antoi paperin minulle luettavaksi. Siitä on sitten kuljettu tämä pitkä tie monien mutkien, voittojen ja surujen kautta vaiheeseen, missä kaksi kuitenkin ihan omien solujemme synnyttämää alkiota odottaa pakkasessa pääsyä puolison masuun. Toivottavasti jo pian.

Kotona oikeaan aikaan

Olen ymmärtänyt, että asiaa tuntemattomien ajattelemattomat kommentit ovat yksi lapsettomien kesto-ongelmia (ja varmaankin blogien kestoaiheita). Taisin eilen kohdata ensimmäisen esimerkin tästä sen jälkeen kun tämä oma tilanne alkoi kuukausi sitten seljetä. Vaikka en kovin pahasti ehtinyt mieltäni pahoittaa, jaanpa tarinan kuitenkin tässä.

Olin työmatkalla ja päivän päätteeksi palaverissa, jonka muita osanottajia en ennestään tuntenut. Kun varsinaiset asiat oli käsitelty ja ryhdyimme pakkaamaan tavaroita, tulivat lapset puheeksi (varmaankin siksi, että yhdellä osallistujalla oli arviolta vajaan vuoden ikäinen poikansa mukana ja hänen puuhistaan siinä luonnollisesti juteltiin). Joku muista naisista kysyi, onko meilläkin lapsia. Vastasin suunnilleen ”ei vielä, mutta toivottavasti jossakin vaiheessa” – yllättävässä tilanteessa yritin säveltää jonkin sopivan keskitien ympäripyöreydestä ja avoimuudesta, kun en siinä tosiaan sydänystävien joukossa ollut.

Varmaankin siksi, että olin matkoilla, sain vastaukseksi että ”sinun pitää sitten muistaa olla kotona oikeaan aikaan” ja hyväntahtoista naureskelua. En sitten sattuneesta syystä vastannut siihen enää sen kummempia. Tavallaan teki mieli todeta, ettei se välttämättä ole kaikille niin helppoa, mutta jätin sanomatta kun junakin odotti. Ehkä olisi pitänyt sanoa?

Lapsitoiveet ja vauvakuume ovat minulle jo pitkältä ajalta tuttuja asioita, mutta tämä lapsettomaksi itsensä kutsuminen on vielä aika uutta. Tiesin tottakai, ettei lapsia useinkaan saa alulle nappia painamalla, mutten osannut ennakoida ihan tällaista tilannetta. Vaikkei eilinen minulle mitään kriisiä aiheuttanutkaan, se tuo huomion: ainakin osa minusta näyttää olevan jo nyt valmis kampanjoimaan tämän uuden viiteryhmäni puolesta. Vaikkapa nyt juuri ajattelemattomia kommentteja vastaan muidenkin vasten tahtoaan lapsettomien puolesta, vaikka pidän puheita hyvin pienenä murheena itse asiaan – lapsettomuuteen – verrattuna. (Toisaalta omasta halustaan lapsettomilla on myös varmasti hölmöistä kommenteista omat, toisenlaiset kokemuksensa.)

Vielä minusta ei ole tullut järjestöaktiivia enkä ole tämän julkisemmin ottanut kantaa näihin asioihin, mutta mistäs sen tietää. Yllätinhän itseni jo silläkin, että perustin tämän blogin.

Yksityisyys

Olen perinteisesti ollut yksityisyydestäni aika tarkka ihminen, joskus varmasti liiankin, se lienee hyvä myöntää heti tähän kärkeen. Tämäkin taitaa olla osa monen lapsettoman kokemusta ainakin jos hoitoihin lähtee: monia osia yksityisyydestä katoaa tavoilla, joita ei aiemmin olisi osannut edes ajatella.

Jo klinikan esitietolomakkeessa mennään paitsi terveyshistoriaan, elämäntapoihin ja parisuhteen historiaan, myös vaikkapa siihen kuinka usein olemme sillai, mitä en normaalisti käsittelisi edes lähimpien ystävien kanssa. Tähän on toki syy, joten kiltisti vastasin.

Nyt kun sitten vikaa löytyi ja nimenomaan minusta, pääsen ihan kokonaan uusiin elämyksiin. En tiedä, onko tämä naisille yhtään helpompaa, kun heille sentään gynekologikäynnit ovat ennestään tuttuja. Minulle keskustelut kassiosastostani ja niiden tutkiminen ovat aika paljon enemmän uutta – vauvaiän jälkeen muistelisin niitä tutkitun kerran, asevelvollisuusiässä. Nyt taidan joutua tottumaan niiden ronkkimiseen eri muodoissa. Posti toi tänään lähetteen seuraavaan vaiheeseen, jossa minua ultraäänikuvaillaan (se ilo on edessä ensi viikolla). ”Löytyykö gonadijätettä extragonadiaalisesti uä-tutkimuksella. Samalla kivesten konsistenssin määritys”, siinä lukee. Taidan kohta vähän googletella, jotta ymmärtäisin jotakin äskeisestä, mutta boltsit tässä ovat pelissä joka tapauksessa, sen kyllä tiedän. Ja sen toki myös kestän, tavoite mielessä ja sen voimalla, mutta aika kamalalta tällainen olisi vielä jokin aika sitten tuntunut.

Niin, ajatukseni ovat monessa kohtaa jo muuttuneet ja olen suosiolla (tai ainakin melkein suosiolla) luopunut jo monesta asiasta, joita aiemmin olisin pitänyt yksityisinä. Tutkittakoon nyyttejäni, jos kerran niin tarvitsee tehdä. Ja siitä, etten pysty saamaan lapsia ainakaan omin avuin, myös pikkuhiljaa kerron ystävilleni jo tässä kohdassa, kun heitä tapaan. Siinäkin hieman yllätän itseni, mutta olen kai sitten pikkuhiljaa oppinut että on parempi puhua vaikka vähän hävettäisikin. Ylittelen taas niitä muureja kuten joskus aiemmin jo kirjoitin. Aina se ei ole helppoa enkä ihan kaikesta yksityisyydenkaipuustani ole tainnut vielä luopua, mutta aika monessa kohdassa olen jo asettanut tärkeämmän asian edelle.

No, tämä blogi pysyy kuitenkin nimettömänä, sitä en ajatellut vielä muuttaa…

Kuinka kertoisin

Vaikka tässä ollaan perhettä perustamassa, niin onhan minulla jo ennestään se yksi perhe: vanhemmat ja sisarukset. Hiljattain kerroin heille tilanteestani, mutta se vaati jonkin verran rohkeuden keräämistä etukäteen.

Kun aikanaan kuulin uutiset, asia tuntui ensin hyvin yksityiseltä. En olisi halunnut puhua siitä juuri kenenkään kanssa (paitsi puolisoni, luonnollisesti) tai kenenkään edes tietävän. Myönnettäköön, että osittain tämä epäilemättä johtui siitä, että koin tilanteeni melko noloksi, jotenkin häpeälliseksi.

Ei siittiöiden puuttumista minään ylpeydenaiheena vieläkään voi pitää enkä aio aiheesta kaikille puolitutuille jutella, mutta joitakin kynnyksiä olen nyt kai ylittänyt. Minulla nyt on tällainen ominaisuus sitten. Ikävä asia, mutta minkäs teet. Olen ajatellut, että lähimpien ihmisten kanssa lienee hyvä olla ainakin jonkin verran avoin jo nyt, koska jos hedelmöityshoitoihin jossain muodossa päädymme, se vaikuttanee elämään sen verran että asia tulee ilmi moneenkin suuntaan (no, adoption kohdalla varmasti myös). Ja etenkin jos luovutettujen solujen kanssa mentäisiin, en haluaisi joutua keskusteluihin siitä, muistuttaako vauva ulkonäöltään minua – jos ja kun vielä joskus toivottavasti meillä se vauva tavalla tai toisella on. Tulkoon tilanne ilmi mieluummin etukäteen.

Perheelleni halusin kertoa tästä samaisesta syystä, mutta toki myös heidän tukensa on tarpeen, ja ajattelin vanhemmillani saattavan myös olla aiheeseen liittyvää tietoa – jos vaikka omassani tai suvun historiassa on jotakin sellaista, mikä voisi liittyä aiheeseen. Jossain määrin näin olikin. Lisäksi sisaruksieni lienee hyvä tietää varmuuden vuoksi, jos heillä saattaisi olla sama tilanne kuin minulla. En tiedä tässä vaiheessa, onko se luultavaa vai ei. Niinpä sitten nostin sen kuuluisan kissan pöydälle, kun olimme kaikki koolla.

Kuten alussa sanoin, aiheesta puhuminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, eikä se rutiiniksi välttämättä muutu jatkossakaan. Tässä minua kiinnostaisivat kohtalotovereiden tarinat: oletteko pystyneet kertomaan omista tilanteistanne ja miten se on onnistunut? Onko jotakin, mitä ette ole pystyneet kertomaan? Millaisia olivat reaktiot, kun otitte asian ensimmäisen kerran puheeksi perheen tai ystävien kesken?