Näytelmä: Äitikortti

Jaetaanpa viime viikon kuulumisia vielä sen verran, että ehdimme myös vaimokullan kanssa käydä Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Äitikortti. Koska sen teemat ovat monessa kohtaa samat kuin tämän blogin, ajattelin jakaa pari ajatusta siltä varalta, että joku lukijoista olisi myös kiinnostunut.

Päädyimme katsomaan Äitikorttia pitkälti Hesarin kehuvan arvostelun vuoksi (jutussa muuten toimittaja innostui pohtimaan vanhemmuutta muutenkin kuin vain tämän näytelmän kautta). Kehut ovat osin ansaittujakin, vaikken ehkä ihan yhtä innoissaan osannut olla. Näytelmässä oli kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista, osin tuttua pohdintaa ja jotain uutta, ja muutamia kieltämättä aikamoisen hauskoja kohtia. Ensimmäinen puoliaika käsittelee ”lapsenhankinnan” harkintaa, sen vaikeuksia ja vanhemmuuteen valmistautumista. Lapsettomuus tai ainakin se tilanne, kun toivottu raskaus ei noin vain alakaan, saa oman osionsa. Toisella puoliajalla sitten synnytetään ja eletään vauvan kanssa. Meidän mielestämme riemukkaimmat kohdat olivat siellä, muun muassa vaihtoehtoinen näkökulma pienten lasten nukkumiseen, erilaisten äitien kohtaaminen leikkipuistossa ja tietysti itselleni pian läheinen teema eli isän rooli synnytyksessä.

Paljon muutakin sekaan mahtuu, minkä selittänee, että näytelmän taustalla on toimittaja/kirjailija Anu Silfverbergin esseekokoelma. Sitä en vielä ole lukenut, mutta ehkä jos vielä joskus ehdin lukemaan ja osuu kohdalle, kahlaan sen mielelläni läpi… Monipuolista vanhemmuuden pohdintaa karnevaalihengessä mutta välillä vakavamminkin on siis tarjolla. Näemmä Kansallisteatteri on järjestänyt huhtikuulle vauvanäytöksenkin, eli vauvojen kanssa saa mennä jos lippuja on vielä jäljellä! Uskoisinkin, että kaikkein eniten näytelmästä saa irti, jos oma kokemus lapsen odottamista ja pienen lapsen hoitamisesta on vielä tuore. Jos taas kärvistelee lapsettomuuden kanssa, tässä on hieman vertaistukea, mutta vastapainoksi joutuu käymään läpi myös melkoisen määrän vauva-aiheita, onneakin.

Perinteistä juonta Äitikortissa ei ole, vaan se on joukko musiikilla höystettyjä kohtauksia.

Näytelmässä toistui monitulkintainen ajatus siitä, että vanhemmuus on elämää. Ei siis esimerkiksi työtä. Ajatuksessa on ehkä jotain lohdullistakin. Annan kokonaisuudelle neljä kestovaippaa/kantoliinaa/omasuosikkivälineesitähän.

Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.

Ajankohtaista (eli mm. kätilöt ja vakuutukset)

Kätilö on viime viikkoina ollut Suomen puhutuin ammatti, ja mekin tapasimme yhden taas tällä viikolla. Pikkuisen oli näet jälleen aika poseerata ultraäänessä.

Tämä oli nyt se kuuluisa rakenneultra. Olin ennen sitä aika luottavaisella mielellä, vaikka toki vähän jännitti. Tälläkin kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin: sydän, aivot, ylähuuli, kädet ja jalat, vatsa, lantio… sen verran kuin ultrasta näkee, kaikki on kehittynyt ja toimii normaalisti. Vauvan koko on myös normaali, pään koon perusteella hän on nyt päivän edellä ”todellista” ikäänsä. Kuten voi arvata, hyvä ja helpottunut olo siitä kaikesta tuli. Pikkuinen oli aamulla matkalla Naistenklinikalle ja vielä odotushuoneessa hyvinkin aktiivinen, potkiskeli menemään, joten ajattelimme, että mahtaako hän nukahtaa kun kuvauksen aika on. No, hän oli vähän rauhallisempi, mutta otti kuitenkin pari reippaampaa potkua ja hieman huiteli käsillään kuvauksen aikana. Yhdessä kohtaa näytti vähän hassusti siltä, että hän silitti omaa poskeaan. No, kukapa muu raukkaa siellä hänen omassa yksiössään silittelisi. Paitsi me tietysti täältä ulkopuolelta masun läpi, mutta ehkä sitä ei varsinaisesti tunne samalla tavalla.

Vauvan sukupuolta emme saaneet tietää, ja sanoimmekin että mieluummin emme vielä tietäisi, kuten aiemmin täällä arvelin.

Samalla raskaus on jo puolivälissä. Aika hurjaa, ja hienoa!

***

Viime aikoina on ollut mielessä myös kysymys vauvan mahdollisesta sairauskuluvakuutuksesta, ja sellaisen kuulemma voikin joissain yhtöissä aikaisintaan hankkia juuri rakenneultran jälkeen. Kovaa kiirettä ei vielä ole, mutta uskoisin että käymme ainakin kysymässä hinnat. Mitenkäs te meitä edellä olevat olette tehneet?

Tästä pääsen samalla osioon Mies lukee Vauva-lehteä. Osa 2. Saamaamme pinoon ko. julkaisua osui pari, joissa mainostettiin kannessa juuri vakuutusaiheista juttua. Numerossa 3/2011 oli melko valaiseva juttu, jossa kerrottiin vakuutusten toimintaperiaatteista ja oli verrattu eri yhtiöiden hintoja – no, tiedot lienevät nyt jo vanhentuneita, mutta jotain kuitenkin opin. Jutussa tuli haastateltavan kautta esille myös pointti, josta joskus aikanaan puhuin erään ystäväni kanssa ennen kuin asia oli itselle ajankohtainen: jos ottaa vakuutuksen ja käy siksi vain yksityislääkärillä, tavallaan tukee sitä viime vuosien kehitystä, että julkisia palveluja karsitaan. En välttämättä haluaisi edistää sitä politiikkaa, vaikka joudun tunnustamaan, että työterveyshuolto yksityisellä on kyllä tuntunut aika luksukselta, kun sellaisen piiriin olen itse aikanaan päässyt. Toki omalle lapselleen myös haluaisi nopeasti hyvää hoitoa, jos se on mahdollista. Ehkä tätä vakuutusasiaa pitää kuitenkin vielä harkita.

Toinen juttu oli numerossa 10/2013, ja sen osalta voisin näin pari vuotta myöhässä harrastaa hieman mediakritiikkiä. Kansi siis mainostaa: ”Lukijat paljastavat: kannattiko vauvavakuutus?”. Itse jutun anti on aika köykäinen siihen nähden, että se on kanteen asti laitettu. Siinä on simppelin lukijakyselyn tulokset muutaman vastaajilta saadun lainauksen kera. Toimittajan tekstiä on oikeastaan vain jutun ingressi ja yksi faktalaatikko. Lisäksi paketissa on nähdäkseni logiikkavirhe. Päätulos on näet esitelty näin: Vauvavakuutus on ollut mielestäni hyödyllinen 62%, Ei ole ollut hyödyllinen 18% ja En ole ottanut vauvavakuutusta 20%. Tästä ingressiin on tiivistetty ”yli puolet on ollut siihen (vakuutukseen) tyytyväinen”. Mutta eihän ole mieltä ottaa tähän jakoon mukaan niitä, jotka eivät ole vakuutusta ottaneet: eiväthän he voi olla tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Sen pitäisi olla erillinen tietonsa. Niistä, jotka ovat vakuutuksen ottaneet, on siis tyytyväisiä 62/80*100 eli 77,5% – yli kolme neljäsosaa! Tämän siis pitäisi olla kyselyn olennaisin tulos, terveisiä toimitukseen ensi kerran varalle… Siinä yksi pohdittava pointti lisää meidän valintamme pohjaksi, ei ole helppoa.

Mies lukee Vauva-lehteä.

Sain ystävältäni kierrätettynä pinon muutaman vuoden takaisia Vauva-lehtiä. Sehän on vahva mielipidevaikuttaja, joka maankuuluine keskustelupalstoineen on sen luokan instituutio, ettei enempää esittelyjä kaipaa.

Luimme puolison kanssa muutamia otteita pinon päällimmäisistä lehdistä aiemmin, ja nyt äsken kävin koko pinon kannet läpi. Ajattelin jakaa kokemuksesta pari ajatusta, halusitte sitten tai ette. 🙂 Täytyy sanoa, että aika vahvasti lehdessä äidit tuntuvat puhuvan äideille. Vaikka niissä on paljon sinänsä yhtä lailla molemmille vanhemmille hyödyllistä matskua vauvanhoidosta ja vauvojen sielunelämästä, isät isinä jäävät sivurooliin. (Kansikuvissakin oli runsaasti vauvoja ja muutama äiti, ei yhtään isää.) Lähes ensimmäistä kertaa ko. julkaisuun tutustuvaa hämmentää hieman myös se, että noin joka toinen numero vaikuttaa olevan suuri odotusnumero taijotainsinnepäin, mutta kaipa siinä sitten vastataan kysyntään. Näin ehkä saadaan irtonumero-ostaja tarttumaan lehteen ja siten tilaajaksi…

Tulin poimineeksi pinosta näin ensihätään kaksi sellaista numeroa (10/2010 ja 11/2011), joissa oli useampia isille suunnattuja juttuja kannessa vinkattuna. Toisessa oli myös hyödylliseltä vaikuttava juttu ”parhaat ja turhimmat ensihankinnat vauvalle”: aihe on ollut juuri tässä mielessä, ja itse ainakin tästä julkaisusta etsisin nimenomaan hyötyä. Lukuviihdettä sitten romaanitaiteesta mieluummin. Isäjuttuja olivat esimerkiksi ”Isä synnytyssalissa”, joka oli ihan hauska ja ehkä vertaistukena jonkin aavistuksen hyödyllinen, ja ”Kasvatusoppeja isältä pojalle”, joka myös ehkä antoi lähinnä vertaistukihenkisiä ajatuksia. Vielä jää luettavaksi epäilemättä kiinnostava ”Miehet vauvakuumeessa”, jolta en ehkä osaa odottaakaan sitä äsken mainitsemaani hyödyllisyyttä. Valitettavasti ensihankintajuttu oli pettymys, sillä siinä oli vain esitelty tiiviisti kolmen perheen kokemukset. Tai oikeastaan vain kahden, koska yksi vasta odotti. Minua kiinnosti myös juttu ”Lukijat paljastavat: Näin vauva muutti parisuhdetta”. Se olisi tosin ollut jälleen näin isänäkökulmasta antoisampi, jos tarinansa olisi kertonut myös joku isä, pelkkiä äitejä tässäkin oli. Haasteet – muutos, unenpuute, mahdollinen kolmanneksi pyöräksi jääminen, ajanpuute – ovat sinänsä tässä matkalla jo tulleet tutuiksi, joten anti oli lähinnä kuulla ne muutaman ihmisen oman kokemuksen kautta.

Epäilemättä tulen kaikesta huolimatta vielä lukemaan noita lehtiä ennen kuin Pikkuisemme syntyy. Hän muuten edelleen iloisesti liikuskelee joka päivä, mikä on meille tuleville vanhemmille kovin mukavaa, ja kaikki sujuu siis hyvin. Opimme pikkuhiljaa lisää tulevasta perheenjäsenestä, sen verran kuin näin masun läpi voi.