Ei kannata imuroida

Tänään oli vähän hidas aamu, ja ajauduin hetken puuhaamaan kaikkea toissijaista, jotta varsinaisesti työlistalla olevat asiat jäisivät tuonnemmaksi. Muun muassa luin tämän blogin ensimmäisiä postauksia viime syksyltä. Sen jälkeen imuroin. Tämä yhdistelmä on vaarallinen, koska imuroidessa saattaa päätyä ajattelemaan.

Ajattelin ensinnäkin, että mitä tähän vauvahankkeeseemme tulee, minulla on nyt jotenkin erilainen tunne tästä kuukaudesta kuin parista edellisestä. Nehän ovat olleet aika pitkälti odottelua, lisää odottelua, pettymyksiä ja erilaisten terveysmurheiden kanssa kärvistelyä. Vaikka alku ei nyt ole ollut sen lupaavampi kuin aiemminkaan, jostain syystä uskon, että tällä kertaa voisi mennä toisin. Ehkä nyt on se kerta, kun onnistumme. Helmikuun alusta, jolloin oli käyty läpi hormonihoidot ja saatu lopulta negatiivinen tulos raskaustestistä, on jo niin pitkä aika, että tässä välillä on jopa ollut hetkiä, että tämä lapsi-/lapsettomuusasia ei ole ollut samalla tavalla aamusta iltaan mielessä kuin edeltävinä kuukausina. Nyt ajatukset ovat jotenkin ehkä taas aktivoitumassa.

Toiseksi, blogin alkumetrien lukemisen vuoksi tulin muistelleeksi alkumetrejä siltä taipaleelta, joka alkoi, kun päätimme selvittää asiat sen jälkeen kun raskautta ei yrityksistä huolimatta omin voimin kuulunut. Kuten silloin aikanaan mainitsin, aloite oli rakkaan puolisoni (minä olisin ollut hitaampi, kuten monissa arkisemmissakin asioissa saattaa olla), joka oli jo perehtynyt aiheeseen ja lempeästi määräsi minut käymään antamassa spermanäytteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiä. Tästä ajattelin perjantain kunniaksi jakaa pienen tarinan.

Soittelin siis klinikalle, selvitin sopivan ajankohdan, ja menin paikalle eräänä aamuna ennen töitä. Paikka oli tietysti siinä vaiheessa vieras, mutta jonkinlainen vastaanottotiski siellä oli normaaliin tapaan aika lähellä sisäänkäyntiä. Sinne siis, ja yritin mutista, että näytettä olen tulossa antamaan. ”Veri- vai spermanäytettä?”, nainen tiskin takana kysyi (tai jotakin sinnepäin), ja jostain kumman syystä en saanut selvää vielä toisellakaan kerralla, ja niinpä siis tilanteen nolouden lisäämiseksi jouduin vastaamaan vain ”anteeksi?”. Kun sitten kolmannella yrityksellä pääsin perille kysymyksestä, vastasin muistaakseni että ”jälkimmäistä”. Ikäänkuin asia ei heille olisi ihan jokapäiväinen ja melkein kaikkia kävijöitä koskeva…

Sain sitten ohjeet oikeaan suuntaan. Löysin siemennestelaboratorion tädin, joka antoi purkin sekä toimintaohjeet (joku lomakekin siinä piti täyttää palautettavaksi näytteen mukana) ja ohjasi oikeaan huoneeseen. On myönnettävä, että tässä kohtaa olen vieläkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että on siinäkin duuni! Toisaalta hänkin on ammattilainen joka auttaa ihmisiä heille valtavan tärkeässä asiassa, tottakai.

Palautin näytepurkin, minkä jälkeen sain vielä maksaakin tästä ilosta. Kaikkiaan se oli varmasti yksi kummallisimpia ja noloimpia aamuja elämässäni, siltä se ainakin silloin tuntui. Ehkä nykyisin kaiken tällä välillä tapahtuneen jälkeen siihen kaikkeen suhtautuisi paljon arkisemmin. Kaikenlaiseen on saanut tottua, ja kuten täälläkin olen kertonut, melko vahva haluni yksityisyyteen on monessa kohtaa lieventynyt – pakosti, mutta myös omalla valinnalla.

Näytteen jouduin myös antamaan vielä toisenkin kerran syksyn aikana, kontrolliksi, mutta tuloshan oli sama nolla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sillä välillä oli ensimmäinen lääkärikäyntimme. Olimme käyneet läpi taustatietolomakkeet ja keskustelleet muutakin, josta en varmasti läheskään kaikkea enää muista. Jännityksenkin vuoksi. Käynnin lopulla, kun tuli puheeksi, että minun kannattaisi käydä antamassa näyte, kerroimme, että kävin jo ja odotimme saavamme nyt tuloksen. Lääkäri yllättyi mutta kai myös ilahtui tehokkuudestamme ja ryhtyi etsimään tietoja koneelta. Ne löytyivät, ja hän printtasi tuloksen paperille. Ilme synkkeni, ja hän peitti osan paperista kädellään. Silloin kai oli selvää, että nyt ei ole hyviä uutisia tulossa. Näinhän se oli. Lääkäri halusi ensin itse kertoa, että siittiöitä ei löytynyt lainkaan, ja kertoa tilanteesta jotakin mitä en enää kykene muistamaan, ennen kuin antoi paperin minulle luettavaksi. Siitä on sitten kuljettu tämä pitkä tie monien mutkien, voittojen ja surujen kautta vaiheeseen, missä kaksi kuitenkin ihan omien solujemme synnyttämää alkiota odottaa pakkasessa pääsyä puolison masuun. Toivottavasti jo pian.

Tavallaan paljon, tavallaan vähän

Jälleen ollaan toivon mukaan joitakin askelia lähempänä. Ovulaatiota odotellessa, ja toivon mukaan se osuu niin, ettei paras päivä alkion istuttamiselle osuisi sunnuntaiksi, jolloin klinikka on kiinni. Tiedämme varmaankin enemmän lähipäivinä. Viime viikolla oli tarkastuskäynti, ja ilmeisesti kaikki on sinänsä ihan mallillaan, mitä nyt vieläkin etenee hieman tavallista hitaammin.

Olin mukana käynnillä, vaikka periaatteessa kyse oli tosiaan lähinnä ultrasta tilanteen tarkistamiseksi. Minulla (tai meillä) oli nimittäin samalla kysymys lääkärille. Tässä viikkojen ja kuukausien varrella nimittäin tulimme ihmetelleeksi, että jos kerran minulta kuitenkin ihan kohtuullisesti vilkkaita siittiöitä löytyy, eikö olisi jotakin tapaa saada ne uiskentelemaan ulos omin voimin? Eihän se ihan pieni projekti kuitenkaan ole tuo hormonihoitojen kautta alkion istuttamiseen pääseminen, varsinkin jos sattuisi käymään niin huonosti, että kaikki vaiheet pitäisi käydä läpi useampaan kertaan. Kaksi alkiotahan meillä on pakkasessa, tavallaan paljon mutta tavallaan vähän… Mikä tarkalleen siis on mekaniikka, minkä vuoksi siittiöt eivät tule ulos, ja olisiko siihen olemassa jokin korjaus, kun joissakin azoospermiaa käsittelevissä artikkeleissa viitataan mahdollisiin leikkaustyyppisiin hoitoihin (esimerkiksi tässä Duodecimin artikkelissa, jos selviää siitä että noin puolet on latinaa)? Tästä olin hämmennyksissä.

Lääkärin mukaan minun kohdallani on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjimmiltaan kyse siitä, että tuotanto on liian vähäistä. Minkä syynä on melko varmasti se muutamaankin kertaan täällä mainittu poikkeava kromosomistoni. Eli siittiöitä syntyy ihan kivasti siihen nähden, että ne pitää poimia kivesbiopsialla, mutta jos ymmärsin oikein, surkean vähän verrattuna normaaliin tilanteeseen. Tavallaan paljon, tavallaan vähän. Se ei tietenkään ollut kovin ilahduttavaa kuultavaa. Lääkäri lisäsi, että tilannetta voisi noin teoriassa lähteä korjaamaan yrittämällä lisätä tuotantoa roimasti, mikä (noin länsimaisen lääketieteen valossa) tehokkaimmin hoituisi testosteronilisällä, kun arvot ovat minulla aavistuksen alakanttiin. Mutta paitsi että onnistuminen olisi kaikkea muuta kuin selvää, niin sillä hoidolla voi olla sivuvaikutuksia – mm. lisääntynyt eturauhassyövän riski, mikä ei nähdäkseni sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa, että aikanaan perinnöllisyyslääkäri sanoi minun kromosomipoikkeamani ehkä mahdollisesti kenties lisäävän kasvainten todennäköisyyttä. (Noihin kromosomeihin liittyen ei vielä tiedetä läheskään kaikkea, vaan moni asia on epäselvä, kuten silloin aikanaan täällä kirjoitin.)

Tällä rintamalla tuskin siis ryhdyn toimenpiteisiin näillä tiedoilla. Pitänee yrittää selvitä niillä keinoilla, mitä meillä on tässä ollut käytössä. Terveisiä siis jälleen rakkaille pikkuisillemme sinne pakastimeen, ja toivottavasti toinen teistä pääsee kasvamaan puolison lämpimään masuun jo pian!

Muistoja ennakoinnista

Ajattelin tänään palata hetkeksi ajassa taaksepäin viime syksyyn, niihin aikoihin kun sain tietää, ettei minun mitä luultavimmin ole mahdollista saada lapsia tavanomaisin keinoin. Ensin selvisi, että siittiöt puuttuvat, sitten pian myös todennäköinen syy, osaksi poikkeava kromosomistoni. Silloin näytti mahdolliselta, jopa luultavalta, etten voi ylipäänsä saada biologisia lapsia. Sittemminhän uusi mahdollisuus löytyi, mutta tuolloin tilanne näytti synkältä. Olin periaatteessa kohdannut sen pahimman uutisen lasta haluavalle: todennäköisen hedelmättömyyden.

Sittemmin olen ehtinyt lukea ja kuulla yhtä ja toista näihin tilanteisiin liittyvää, ja yksi monista oppimistani asioista (ei kovin yllättävä, mutta kuitenkin) on, että tällainen tilanne on aikamoinen kriisi. Ehkä yksi elämän suurimmista. Kriisi se oli minullekin, oli vaikeita päiviä ja oli kyyneleitä ja epävarmuutta ja epätoivoa. Mutta lopulta tätä kaikkea oli ehkä vähemmän kuin voisi kuvitella, tai vähemmän kuin olen päätellyt monella muulla olevan. Miksi? Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun törmäsin eilen amerikkalaisen kohtalotoverin blogipostaukseen, jossa hän pohti hedelmättömyyttä miehen näkökulmasta ja esitti muutaman vinkin heidän puolisoilleen.

Näistä ohjeista päättelin, että tunnemyrskyt voivat olla paljon pahempiakin kuin meidän taloudessamme. Kohdasta yksi – ole kärsivällinen – huomasin, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että pariskunta on jo etukäteen valmis käyttämään tarvittavat keinot vauvan saamiseen. Minä, tai käsittääkseni me molemmat, olimme pohtineet asiaa jo etukäteen. Jollakin tavalla olin jo alusta asti varautunut siihen, että voimme joutua käyttämään suunnitelmaa B tai C. Aavistinko tilanteeni jopa etukäteen jotenkin? Sekö olisi selitys sille, että tutkimustuloksista seurannut kriisi ei ollut sittenkään niin valtava? Ja sille, että olin (olimme) melko nopeasti valmiita myös selvittämään hoitovaihtoehdot sen sijaan että ensin pitäisi surra valmiiksi?

Kohta kaksi vihasta tuntuu vielä etäisemmältä. Surullinen olen ollut kyllä, mutta vihainen aika vähän, enkä ainakaan puolisolleni. Sitä en osaa vannoa, ettenkö olisi jotain jonakin heikkona hetkenä häneen purkanut, mutta tuskin kovin usein ainakaan. Pitääpä kysyä, olenko. Kohdassa kolme mainittua ajatusta vajavaisesta miehekkyydestä olen tuntenut, mutta en koe puolison mitätöineen tunnettani vaikka hän lienee kyllä antanut ymmärtää, ettei minun tarvitsisi murehtia tuollaista. Kohta neljä – älä pakota miestä ilmaisemaan tunteita – ei myöskään tunnu kovin kriittiseltä. Olen kyllä alusta asti puhunut sen mitä olen osannut sanoiksi muotoilla, vaikka kaikki ei ollut heti valmiina. Ja osan samasta hieman toisin, tai lyhyemmin, tai pidemmin, kirjoitettuna täällä blogissani. En tietenkään voi väittää, että prosessi on valmis, ja ehkä ihan kaikelle ei ole niitä sanoja ainakaan vielä löytynyt.

Jää vielä kohta viisi: ota mies mukaan päätöksissä. Äärimmäisen tärkeä pointti, mutta eipä tästä kovin paljoa epäselvyyttä ole ollutkaan. Paitsi ehkä juuri tämän muille kertomisen osalta, jota kanssakirjoittaja käyttää ensimmäisenä esimerkkinä. Myönnettäköön nimittäin, että kerran syksyn aikana suutuin puolisolle, kun hän oli ollut ystäviensä suuntaan enemmän avoin kuin mihin itse siinä vaiheessa olin valmis. Sittemmin olen tottunut tähän tilanteeseen ja ajatellut asioita uusiksi omankin avoimuuteni suhteen, kuten olen eri vaiheissa tätä blogia maininnut.

Kollega onnistui joka tapauksessa herättämään ajatuksia, näemmä. Suosittelen siis kohtalotovereita kurkkaamaan kirjoituksen, jos ette sitä jo tehneet, ja olemaan samaa tai eri mieltä!

Aloitamme soluista

Perinnöllisyyslääkäri on nyt tavattu. Koska oma ja puolison kanssa yhteinen pohdinta tilanteesta ja jatkosta on nyt etusijalla, kirjoitan pitkän keskustelun tärkeimmän annin nopeasti, tai ainakin yritän – lisää käänteitä lienee luvassa taas pian.

”Aloitamme soluista”, lääkäri sanoi, sillä kromosomistoni ja sen syntymisen selvittämiseksi on paras aloittaa alusta. En kertaa biologiaa tässä, vaan menen suoraan tuloksiin: Kokeilematta ei voi varmasti tietää, löytyykö siittiöitä vai ei, sillä verikokeen perusteella ei voi tietää millainen kromosomisto minulla on jonkin toisen alueen soluissa, esimerkiksi siis tuolla nyyttiosastolla. Ja jos siittiöitä on, voi olla että niillä onnistuu saamaan raskauden alulle, tai sitten ei. Niin paljon kuin voimme tietää, jos se onnistuisi, on oletettavasti vain hieman kohonnut riski sille, että lapsen kromosomit ovat poikkeavat. Minun tilanteenihan siis on se, että verisolujen perusteella enemmistö soluista on normaaleja ja vähemmistössä on poikkeama. Eli lyhyesti: lääketiede ei pysty näistä asioista läheskään kaikkea sanomaan.

Tällä tietoa siis yritämme vielä tavalla tai toisella etsiä niitä omia soluja, mutta vailla takeita onnistumisesta. Tavallaan olin varautunut paljon huonompaankin tulokseen, enkä siis voi juuri valittaa siitä, että epävarmuus jatkuu.

Pieniin hyviin uutisiin kuuluu myös se, että minulla ei ole ns. y-deleetiota, eli niissä y-kromosomeissa joita minulla on on kaikki paikallaan. Y-deleetio kuulemma usein liittyy sentapaisiin kromosimuutoksiin kuin minulla on.

Tällä viikolla on ohjelmaa paljon, joten varmaankin palaan taas pian asiaan, jos vain hetki kirjoittamiseen löytyy…

Odottavan aika

Kun pariskunta onnistuu saamaan raskauden alulle, sanotaan että he odottavat. Moneen kertaan toistettu lisäys tähän on, että lapsettomuudesta tai alentuneesta hedelmällisyydestä kärsivien odotus on paljon pidempi kuin se kuuluisa yhdeksän kuukautta.

Niin meilläkin. Myöhemmin ehkä odotetaan hoitoja ja raskaustestin tuloksia, ja epäilemättä ne ajat voivat olla raastavia. Mutta tällä hetkellä siis odotetaan vastausta siihen, mitä vaihtoehtoja meillä on, ja perinnöllisyyslääkärin aikaan on vielä pari viikkoa. Onneksi päivä on tiedossa, mutta raskaita nämä päivät voivat silti olla.

Lisäksi odottaminen toki koettelee itseni lisäksi puolisoa, kun hänkin joutuu odottamaan minun tuloksiani: onko siemenilläni jotakin tehtävissä vai ei, ja oikeastaan ennemmin ja ensin että onko niitä ylipäänsä olemassa. Suren hänenkin puolestaan sitä pitenevää aikaa, jona raskaus on vasta tulevaisuuden toive. Tässä tarvittaisiin aika paljon voimia, joita voi joskus olla vaikeata löytää työkiireiden keskellä. Pitää yrittää keskittyä tavoitteeseen ja etsiä voima sieltä. Odotusta odottaessa.

Sukupuolia

Kun puhutaan lapsettomuudesta ja hedelmättömyydestä, monien ensimmäiset mielikuvat varmaankin liittyvät naisiin. Aihetta koskevien blogien selaaminen ei ainakaan hälvennä tätä kuvaa, koska valtaosa kirjoittajista on naisia. Olen sattuneesta syystä viime aikoina lukenut muutaman kirjasen lapsettomuudesta, ja niissä todetaan, että noin puolessa tapauksista vika on miehessä. Kuten meillä.

Joidenkin mielestä (ehkä esimerkiksi osan biologian tai genetiikan tutkijoista) elämän ensisijainen tarkoitus on perimän siirtäminen eteenpäin. Siihen nähden olen ehkä yllättävän vähän kriisissä tilanteeni kanssa, ottaen huomioon, että minun geenini eivät ehkä koskaan siirry seuraavalle sukupolvelle, vaikka minusta jollakin tavalla vielä isä tulisikin.

Tätä kaikkea miettiessäni olen pohtinut melko paljon juuri sukupuolikysymyksiä. Pystyykö esimerkiksi tuntemaan itsensä miehekkääksi mieheksi, jos ei kykene tekemään kumppaniaan raskaaksi? Tai pystyykö tuntemaan itsensä miehekkääksi mieheksi, kun osasta soluja puuttuu miehille tyypillinen y-kromosomi? No, nämähän ovat vain tällaisia ajatuksia, eihän minun tarvitsisi niitä huomioida, voi sanoa. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja vaikka se onnistuisikin, vajavaisuuden tunnetta on vaikeata välttää – jos ei muuten niin siksi, kun tietää kuinka tärkeä asia lapsi olisi puolisolleni ja kuinka paljon haluaisin antaa sen hänelle, en vain itselleni. Voi tietysti yrittää muistaa ajatuksen, jonka lääkäri jo sanoi ja josta puolisoni jaksaa muistuttaa: ei ole kyse siitä, että olisin tehnyt jotakin väärin.

Joinain hetkinä voisi tuntua helpommalta, jos olisin tehnyt. Silloin asian voisi kenties korjatakin. Nyt on edessä vain kiertoteitä, mutta onneksi vuonna 2014 niitä on olemassa.

”Poikkeava karyotyyppi”

Kerroin jo ensimmäisessä postauksessani luultavan syyn siihen, miksi olen joutunut aloittamaan tämän blogin: veritutkimuksessa löytyi kromosomipoikkeama. Tällä tietoa se siis selittänee siittiöiden puuttumisen, mikä taas johtaa siihen, että ainakaan ilman koeputkia en lapsia saa. Olen nyt noin viikon ehtinyt sulatella tätä tietoa, mutta tuskin voin väittää, että olisin täysin sisäistänyt tai ymmärtänyt asian – korkeintaan osia siitä. Ne osatkin toki aiheuttavat tunteita, muun muassa surua ja eräänlaista vajavaisuutta.

Sinä aamuna sain lääkäriltä eteeni paperin, jossa luki seuraavasti: ”Näytteessä todettiin kaksi solulinjaa siten, että yli puolessa tutkituista soluista (30/50, n. 60%) todetaan normaali miehen karyotyyppi 46,XY ja lopuissa tutkituista soluista (20/50, 40%) todetaan poikkeava karyotyyppi 45,X. Kaikki kromosomit ovat normaalit tämän tutkimuksen tarkkuudella.” Ja: ”Tutkittavalle suositellaan perinnöllisyysneuvontaa löydöksen kliinisen merkityksen selvittämiseksi.”

Niin, miten minä sitten sen merkityksen voisinkaan ymmärtää? Yritin perehtyä aiheeseen tarkemmin tänään, ja nyt lienee helppo todeta, että vaikeahan sitä on sisäistää sellaista asiaa, josta näyttää olevan hyvin hankalaa saada tavalliselle ihmiselle hahmotettavaa tietoa. Koulun biologiantuntien ja wikipedia-artikkelin pohjalta tiedän nyt suunnilleen mikä on kromosomi, ja mitä tarkoittaa karyotyyppi. Tiedän, että osassa soluistani se ei ole sellainen kuin pitäisi. Käsitys siitä, miksi näin on, mitä se kertoo minusta ja miten se vaikuttaa lisääntymiseeni, on vielä aika hämärä. Tiedän kuitenkin, että jotkut poikkeamat voivat aiheuttaa vaikeitakin kehitysvammoja – tai sen, ettei sikiö ylipäänsä selviä. Minä kirjoitan kuitenkin tässä työpöytäni ääressä noin osapuilleen terveenä aikuisena.

Se suuri tavoite on edelleen selkeä: perheen perustaminen. Mutta nyt ensi hätään olisi siis kaikkein suurin tarve tiedolle, jotta voisi ymmärtää, surra (oletettavasti) ja tehdä päätöksiä jatkosta. ”Löydöksen kliiniselle merkitykselle” on tässä kohtaa vielä niin monia avoimia vaihtoehtoja, että elän toistaiseksi jonkinlaisessa välitilassa. Jotenkin poikkeavaa sekin…

Alkupiste – huonoja uutisia

Minä haluaisin olla isä. Minulla on puoliso, joka haluaisi olla äiti. Me haluaisimme olla perhe. Haluaisimme kasvattaa yhdessä lapsia. Olen omalta kohdaltani tiennyt toiveeni aina, joskin pitkään se oli jossakin taustalla. Nyt asia olisi enemmän kuin ajankohtainen. En tiedä, onko toiveelle loogista selitystä, ja ehkä sen kuuluukin olla enemmän tunnetta (ehkä biologiaakin), mutta haluaisin kokea sen kaiken: odotuksen, syntymän ihmeen, kasvun ja kasvatuksen, hyvät ja huonot hetket, rakkauden. Nähdä lapsen avoimuuden maailman edessä.

Tämän blogin aihe on kuitenkin – ainakin vielä – lapsettomuus. Raskautta ei ole kuulunut, ja nyt tiedämme, että perinteisin keinoin sellaista ei tule. Olen jo nyt oppinut, että tilanne on melko yleinen. Blogejakin aiheesta riittää, mutta ne vaikuttaisivat lähes aina olevan naisten kirjoittamia. Ehkä minun kokemukseni voisivat siis tarjota edes hieman uutta keskusteluun, kenties vertaistukea jollekulle. Joka tapauksessa saanen väylän omien ajatuksieni purkamisen ja jäsentämiseen.

Tässä kohtaa pitää palata pari askelta taaksepäin. Me teimme päätöksen, lähdimme yrittämään ja toivoimme. Pari kertaa ehdimmekin jo melkein ajatella, että nyt on tärpännyt, mutta sitten kuukautiset alkoivat. Puolisoni aloitteesta lähdimme selvittämään asiaa, siinä vaiheessa kai ajatuksella ”varmuuden vuoksi”. Ettemme ainakaan odottaisi liian pitkään. Minullekin oli sinänsä selvää, että tarvittaessa asiat selvitetään ja kaikki keinot käytetään, olisin kai vain yrittänyt itse vielä hetken. Nyt voi sanoa, että onneksi emme jääneet odottamaan.

Näytteitä ja verikokeita annettiin, aloitettiin tilanteen kartoitus lääkärin kanssa. Sitten osuikin kohdalle synkkä uutinen. Siittiöitä ei näy lainkaan, lääkäri kertoi aamuisessa tapaamisessa. Jos niitä on lainkaan, ainakaan ne eivät tule ulos. Seuraavalla aamutapaamisella selvisi todennäköinen syy: minulla on kromosomipoikkeama. Tällaisesta minulla ei luonnollisestikaan ollut mitään aavistusta, ja tilanne tuntui ensin hämmentävältä ja vähän epätodelliselta, vaikka toisaalta jotenkin en yllättynyt niin paljon kuin voisi luulla. Suurin osa surusta tuli vasta myöhemmin, kotona työpäivän jälkeen. Käsiteltävää on paljon.

Lääkäri arvioi, että poikkeama ei vaikuta minun terveyteeni, mutta lisääntymiseen mitä luultavimmin tavalla tai toisella. Olisi yllätys, jos se ei liittyisi siittiöiden puuttumiseen. Tässä vaiheessa kuitenkin hedelmällisyyslääkärin keinot loppuvat, ja siksi odotan nyt aikaa perinnöllisyyslääkärille Norio-keskukseen. Sieltä minun pitäisi saada vastauksia avoimiin kysymyksiin: Onko mahdollista, että siittiöitä kuitenkin löytyy, mutta ne pitää vain onkia neulalla kiveksistä? Jos niitä on, onko turvallista käyttää niitä hedelmöityshoidoissa, vai uhkaako esimerkiksi korkea riski keskenmenolle tai sille, että sikiö ei ole terve? Perisikö lapsi ehkä saman poikkeaman, joka aiheuttaisi hedelmättömyyttä – ja mitä sitten teemme?

Tässä on blogin alkupiste. Tätä kirjoittaessani en tiedä, mihin se päättyy ja kuinka kauan tarina kestää. Meillä on suunnitelma, että tavalla tai toisella meistä tulee vanhempia, mutta keinot ovat vielä täysin auki. Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta. Olen jo nyt onnekas ja onnellinen puolisoni tuesta ja toivon, että jonakin päivänä, jollakin tavalla, saamme vielä hyviä uutisia.