Uuden elämän aloitus ja blogin lopetus

No niin. Tässä sitä ollaan. Kuten viimeksi kerroin, meille syntyi viime viikolla ihana tyttö. Hän on edelleen ihana. 🙂 Arki on tässä käynnistynyt, eikä mikään toistaiseksi vaikuta mitenkään ylivoimaiselta, vaikka vastasyntyneen hoitamisessa toki on puuhaakin. Ehkä olin varautunut pahempaankin, sillä on tässä silti ehtinyt jopa lukemaan lehteä ja nyt tyttären nukkuessa kirjoittamaan tänne. Ja hän voi hyvin, joten kaikki on hyvin.

Pitkä matka on tultu sieltä, mistä tämä blogi alkoi, se täytyy jälleen todeta. Onnellisen helpotuksen huokauksen kera. Silloin siis oli täysin epäselvää, onko minun mahdollista koskaan saada omia biologisia lapsia. Ja jos on, kuinka pitkät ja rankat hoidot pitäisi käydä läpi siihen päästäkseen. Nyt, noin puolitoista vuotta lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisen jälkeen, meillä on terve biologisestikin oma tytär. Ei kai voi päätyä kuin siihen tulokseen, että lopulta olimme lähtökohtiin nähden todella onnekkaita, matka olisi voinut olla paljon raskaampi tai epäonnistua kokonaan. Nyt kuitenkin ollaan tässä – onnekkaita oikeastaan  millä tahansa mittapuulla. Meitä on nyt kolme, pieni suloinen rakas on tullut osaksi perhettämme, lumonnut meidät. Yritämme pitää hänestä hyvän huolen. Toivottavasti jonakin päivänä hän saa vielä pikkuveljen tai -siskon.

Odotus ja syntymän ihme, joista aikanaan jo tuossa ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, on nyt sitten koettu. Ja olihan se aikamoista, ainutlaatuista. Ihmeellistä kyllä, mitä ihmisvartalo osaa. Synnytys oli melkoinen maraton, jossa yllätyksiä ja harmejakin tuli matkalla vastaan, mutta tärkeintä on etteivät äiti tai lapsi olleet missään vaiheessa vaarassa ja että lopulta ponnistusvaihe sujui kaikin puolin mainiosti. Molemmat osapuolet olivat sen jälkeen jokseenkin niin hyvävoimaisia kuin siinä kohtaa voi olla. Kuten viimeksi kerroin, olen todella kiitollinen rakkaalle vaimolleni hänen urakastaan – sekä odotuksesta että synnytyksestä – ja ehdottomasti erittäin ylpeä siitä, miten hän tästä kaikesta selvisi.

Unenpuutteenkin vuoksi synnytys meni välillä vähän sumussa, enkä tiedä, kuinka hyvin osaan kuvailla tuntojani. Sen voin sanoa, että laitokselle lähtiessä jännitin niin paljon, etten tiedä olenko toistaa kertaa sillä tavalla jännittänyt. Tästä kerroin vaimolle vasta jälkikäteen, mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin asian peittämään. Joka tapauksessa yritin parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, ja toivottavasti onnistuin olemaan edes jonkin verran hyödyksi. Matka oli tosiaan pitkä, mutta kun loppusuora alkoi häämöttää, minulla meinasi silmäkulma kostua jo etukäteen. Mehän emme tienneet vauvan sukupuolta etukäteen. Minä näin hänet ensimmäisenä, ja hihkaisin vaimolle yltyvien onnen kyynelten keskeltä ”se on tyttö!”. En ole ihan varma, kuuliko hän. Puoliso joutui sen verran koetukselle ja oli muutenkin ehkä siellä synnytyskuplan sisällä sillä tavalla, että välillä ulkomaailman tapahtumat kuulemma menivät hänellä aika lailla ohi. Pikkuinen pääsi sitten äidin syliin jokseenkin samantien ja ryhtyi aika pian syömään, eli siltäkin osin kaikki meni hyvin. Minä sain huolehtia ensimmäisestä kylvetyksestä pian sen jälkeen (kas kun hän ehti taitavasti tempaista maailmaan ensimmäiset kakkansa ennen kuin sai vaipan ylleen).

Sitten olemme tutustuneet toisiimme ensin sairaalassa ja nyt täällä kotona. Kai sen voi sanoa, että harva asia tuntuu hienommalta kuin oma lapsi sylissä. Sitä on vain vieläkin vähän vaikea uskoa todeksi. Hän on tosiaan ihan oikea vauva, meidän lapsemme. Hän on tosiaan nyt siinä. Tuoksuu vauvalta ja tuhisee, hymyilee välillä unissaan. Tarkkailee uteliaana maailmaa, kun on hereillä. Nukkuu paljon, mikä helpottaa meidän laskeutumistamme tähän tärkeään vanhempien tehtävään. Yrittää joskus nälkäisenä maistaa vähän isiäkin. On useimmiten onneksi kärsivällinen, kun harjoittelemme esimerkiksi uudenlaisen vaipan vaihtamista. On ihana ihan koko ajan. ❤

Tämä blogi kuitenkin alkoi lapsettomuusblogina, ja vaikka se sitten muuttui odotusblogiksi, niin nyt tuntuu siltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja tullut maaliin. Minähän olen nyt isä ja onneksi siis yksi niistä onnekkaista, jolle lapsettomuus ei ollut lopullinen tuomio. Nämä tekstit jäävät kuitenkin elämään tänne bittiavaruuteen. Niiden kirjoittamisesta ja lukijoiden viesteistä oli minulle lohtua raskaina hetkinä, ja apua ajatusten jäsentämisessä myös, ja tietysti iloa hyvinä hetkinä. Olen hyvin iloinen, jos niistä sattuisi olemaan hyötyä muille vertaistukena tai muuten vielä jatkossakin.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, että toivon mukaan näihin aikoihin minulla on lapsi sylissä ja hän saa itse myös kirjoittaa tänne omat ajatuksensa. Täytän nyt tämän lupauksen ja suunnitelman ja annan rakkaan tyttäreni päättää tämän blogin seuraaviin ajatuksiin:

”nb                              v v,zölp.”

Isä.

Eli blogin nimeen viitaten: en enää ole vauvaa vaille, meidän perheeseemme on nyt syntynyt esikoinen! Nyt vain lyhyesti, kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta Pikkuisemme yllätti ilman sen suurempia ennakkovaroituksia ja syntyikin jo tällä viikolla. Hän on aivan sanoinkuvaamattoman ihana pieni tyttö, terve ja hyvävointinen. Voimme kaikki olosuhteisiin nähden mainiosti ja olemme nyt jo kotona ihmettelemässä tätä valtavaa onnea, jota on vielä vähän hankalaa ymmärtää ja uskoa todeksi.

Tässä kohtaa enää vain valtava kiitos rakkaalle vaimolleni tästä urakasta, ja tyttärelle myös: te olette toteuttaneet haaveeni ja tehneet minusta isän. Olen erikseen vielä onnellinen puolison puolesta, koska tiedän, kuinka valtavan suuri asia tämä on myös hänelle. Onnen kyyneliä lienee edessä vielä lisää. Mutta nyt jatkamaan tätä vauva-arjen aloittelua!

Kuulostelua

Laskettu aika on ensi viikolla. Vauvamme voi edelleen hyvin ja ilmeisesti kasvaa hyvää vauhtia, mutta sen sijaan hän ei ole vielä osoittanut mitään konkreettisia merkkejä siitä, että hän haluaisi tässä lähipäivinä siirtyä jo katselemaan maailmaa yksiönsä ulkopuolella. Saapa nähdä, koska ja miten.

Olen täällä jo muutamaan otteeseen ihmetellyt Pikkuisemme liikkuvaisuutta, ja se jaksaa ihmetyttää meitä edelleen päivittäin. Kaikenlaista hän keksii. Osa hämmästyksestä taitaa johtua siitä, että vauvan liikkeet kaikesta päätellen näkyvät ja tuntuvat ulospäin tavallista selkeämmin. Usein pystyy jopa melko selvästi vatsan kulloisiakin muotoja katsomalla myös näkemään, missä asennossa hän siellä milloinkin köllii (tai riehuu). Pitkästä aikaa tuli myös varmuuden vuoksi kokeiltua, kuuluisiko hänen pulssinsa ulospäin. En ajatellut, että se välttämättä onnistuisi ainakaan kovin helposti, mutta kun vain painoin korvani masua vasten suunnilleen siihen kohtaan, missä arvelin vauvan keskivartalon olevan, se kuului heti ja selvästi ihan paljaalla korvalla. Rytmi oli (kuten asiaan kuuluu) sen verran nopea, että se erottuu äidin pulssista vaivatta. Aika hurjaa! Oletteko muut, meitä pidemmällä olevat kuulleet vauvan sydämen noin?

Vähän hurjaa, vaikka tietysti valtavan hienoa ja innostavaa, on tietysti myös tämä vaihe, jossa olemme. Elämä muuttuu ja perheemme saa uuden jäsenen aivan pian. Pienimmät vaatteet ovat järjestyksessä, hoitoalusta ja sänky valmiina, sairaalakassi jokseenkin valmiiksi pakattu. Yhä konkreettisemmaksi tulee ajan kuluessa – ja vauvan sykettä kuunnellessa! – että ihan kohta se pitkään odotettu hetki on tosiaan totista totta. Sitä on kuvitellut moneen kertaan, eikä se silti varmaankaan monessa kohtaa ole mitään, mitä olisi osannut kuvitella. Uusi ihminen, uusi perheenjäsen, ja elämäni muuttuu lopullisesti. En ole tavannut häntä vielä, vaikka jotakin hänestä jo tiedän ja olen hänelle jutellut, mutta varmaa on, että hän tulee olemaan tärkeä osa elämääni niin kauan kuin tällä planeetalla olen. Ihmeellistä, valtavan hienoa ja innostavaa, vähän hurjaa tämäkin. Lapsi ja hänen hyvinvointinsa tulee olemaan minun (ja vaimon, tietysti) vastuulla, mutta samaan aikaan minusta tulee monin tavoin riippuvainen pienestä tulokkaasta, vaikka hän ei mitään erityistä sen eteen tekisi. Eikä teekään, on vain.

Sattumalta yöpöydällä on nyt kesken muun muassa vanhemmuutta (vaikeissakin tilanteissa) käsittelevä Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu, jossa yksi päähenkilöistä toteaa vauvaikäisestä tyttärestään näin: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Hän taisi sanoa sen paremmin kuin olisin itse osannut, mutta olen vielä jatkanut asian pohtimista pidemmälle sen jälkeen kun nuo rivit luin. Tuleeko lapsestani onnellinen? Kuinka paljon minä voin sen eteen tehdä, kuinka paljon riippuu hänestä itsestään, muista, sattumasta? Miten se kaikki lopulta vaikuttaa minun elämääni, vaikka se ehkä on itsellenikin nyt toissijainen asia? Kuten usein viimeisten parin vuoden aikana, olen taas ehkä keskimääräistä kookkaampien asioiden äärellä.

Viime vuoden maaliskuussa, kun kaikki oli kesken ja ensimmäinen hoitoyritys epäonnistunut, kirjoitin tänne: ”Uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin.” Tällä tietoa ennuste ja lupaus on voimassa…

Unia ja näkyjä

Tässä muutama päivä sitten näin ehkä ensimmäistä kertaa unta vauvastamme. No, en muista läheskään kaikkia uniani, mutta tämä taisi joka tapauksessa olla ensimmäinen kerta jonka varmasti muistan. Se on siinä mielessä yllättävää, että vauva tottakai on mielessä paljon – luulisi asian tulevan uniinkin sitten usein, mutta näin ei ole ollut. Muistelisin, että silloinkin kun vaimokulta on ollut mukana unissani, hän ei ainakaan useimmiten ole ollut raskaana. Kysyin asiasta häneltä myös, eikä hänkään ole juuri nähnyt vauvaunia. Erikoista, hänellä vauva on varmasti mielessä vielä enemmän, kun Pikkuinen on koko ajan mukanakin. Voiko asia olla niin selkeä, ettei alitajunnalla ole mitään siihen liittyvää käsiteltävää? Mitenkäs teillä muilla jotka olette meitä edellä, oletteko nähnyt paljon vai vähän vauvaunia odotusaikana?

Niin, itse uni oli erikoinen ja epälooginen, kuten unet kai yleensä ovat. Muistan, että jostain syystä ilman sen suurempia unessa annettuja selityksiä vaimo ei ollut kertonut minulle synnytyksestä, vaan oli käynyt sairaalassa yksin. Uni sijoittui ehkä viikko tämän jälkeiseen aikaan, jolloin vasta ensimmäisen kerran tapasin lapsen jossakin kaupungilla/ulkona. Hän oli äitinsä kanssa vaunuissa (jollaisia meillä ei ole). Sain ottaa hänet syliini, ja katsoin häntä silmiin. Vauva ensin arasteli, kai siksi kun emme olleet tavanneet, mutta kohta hän katsoi takaisin. Ihan kaunis vauva hän muistaakseni oli. Erikoista kyllä, hän osasi jo joitakin yksittäisiä sanoja, ja kävimme siis vielä jonkinlaisen keskustelun, mutta en herättyäni enää muistanut sitä tarkemmin.

Myöhemmin tällä viikolla ”näin” vauvan pitkästä aikaa vähän konkreettisemmin, kun kävimme neuvolassa. Muuten käynnistä ei erityisempää, kunhan mittailtiin ja kyseltiin vointi, mutta neuvolan täti varmuuden vuoksi ultrasi Pikkuisemme, kun käsin koettelemalla ei päässyt ihan tarkkaan varmuuteen, miten päin hän on. No, pää alaspäin siellä ollaan kuten pitikin, ja ehkä toivon mukaan hän pysyy niin, vaikka muuten kyllä edelleen liikkuu paljon. Vähintäänkin kääntelee kylkeä, kuten neuvolan täti sen muotoili, ja huitoo raajoillaan ja siirtelee niitä eri puolille yksiötään. Tänäkin aamuna oli taas vilkasta. Vauvan näkeminen on nyt vähän erilaista kuin alkuraskaudesta, kun hän ei lähimainkaan enää mahdu kuvaan kokonaan, vaan pitää kurkkia yksi kohta kerrallaan. Tuossa on pää, tuossa sykkii sydän, siinä vieressä kulkee selkäranka…

Reilu kuukausi laskettuun aikaan. Eli taas jännitys tiivistyy, kuten tässä matkan varrella muutamaankin kertaan.

Äitiys- ja isyyspakkaus

Isänpäiväkin meni, ja tällä kertaa hieman erilaisissa tunnelmissa kuin vuosi sitten. Minusta on tavallaan vähän aikaista, enkä koe olevani vielä kovinkaan isä (vaikka neuvolan mukaan sitä virallisesti jo olen), kun en ole lasta vielä hoivannut enkä yhtäkään vaippaa vaihtanut. Kuitenkin armas vaimoni oli päättänyt jo nyt muistaa minua. Olimme perjantaina saaneet vihdoin kotiin asti sen meitä odottaneen äitiyspakkauksen, ja nyt sain sitten minä omani, ”isyyspakkauksen”. Se sisälsi mm. joitain vaatteita, yhden tarkkaan valitun myös Pikkuiselle, sekä isän tuleviin rentoutumistarpeisiin karkkia ja yhden oluen. 🙂

Vaikka äitiyspakkauksen sisältöön olimmekin jo etukäteen tutustuneet, minut ensikertalaisena se jotenkin silti yllätti kun se täällä vihdoin on. Se oli suurempi sekä kooltaan että sisällöltään kuin osasin etukäteen kuvitella. Kyllähän siellä oli tulokkaan tarpeisiin vaikka mitä. Vaatteetkin olivat monet laadukkaan oloisia, ja moinen pino maksaisi varmasti pitkän pennin kaupasta ostettuna. Kyllä tuo taitaa tosiaan olla yksi parhaita puolia siinä mitä hyvinvointivaltiostamme on jäljellä, ja ihan ansiosta tuosta pakkauksesta ja pahvilaatikoista nukkuvista vauvoista on maailmallakin uutisoitu. Hieno keksintö!

Äitini oli myös löytänyt arkistoistaan joitakin vanhoja vauvanvaatteita. Yksi paita ja pöksyt olivat minun pitämiäni sieltä jostain yli 30 vuoden takaa, aika herkkää… Tyylikkääthän ne toki olivat, joten ehkä seuraava sukupolvi saa jossain vaiheessa kokeilla niitä!

Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.

Tahti

Oli taas neuvolan aika. Paljastan ensin loppuhuipennuksen: kun Pikkuisen sydäntä kuunneltiin, se kulki samaan tahtiin kuin äidillään (tuplavauhdilla vain). Se kuulosti aika villiltä, musikaaliselta, mutta hienolta ja vähän liikuttavaltakin samalla.

Musikaalisuudesta puheen ollen, minussa sitä on rajallisesti, mutta sain kuitenkin neuvolan tädiltä kehut siitä, että olen laulanut Pikkuiselle. Valitettavasti niin on tapahtunut vain kerran tähän mennessä, mutta tarkoitus on kyllä jatkaa. Minulle (edes tämän verran) julkisesti laulaminen on aika korkean kynnyksen takana, ja siksi tämä edellisellä neuvolakäynnillä annettu tehtävä oli hankala minulle. Osin tämän kynnyksen vuoksi pohdin pitkään, minkä laulun valitsisin, enkä meinannut olla tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. No, lopulta sitten valitsin edes jotenkin sopivimmalta tuntuvan. Edellisenä iltana sitten lauloin, ja Pikkuinen kyllä reagoi siihen, mutta täältä ulkopuolelta on mahdoton sanoa, onko hän innoissaan vai kauhuissaan… Onko muiten muitakin isiä, jotka on neuvolassa ”määrätty” laulamaan?

Kuten voi päätellä, Pikkuinen itse voi edelleen hyvin. Hän kasvaa, potkiskelee ja kieriskelee yksiössään. Ei se edelleenkään mitään kuplimista ole, vaan tuntuu kyllä selkeästi. Ja tosiaan jopa näkyy! Potkut näkyvät nopeana kohoumana, ja jos hän vaihtaa asentoa, saattaa näyttää että koko masu liikkuu ja vauvakumpu siirtyy laidalta toiselle. Tästä muuten puhutaan kirjoissa ja esitteissä paljon vähemmän kuin siitä, että liikkeet tuntee. Pikkuisen puuhat ovatkin aiheuttaneet hämmennystä ja huvittuneisuutta myös tulevassa äidissä päivittäin.

Aika on edennyt sellaista tahtia, että neuvolan täti totesi myös, että nyt meitä voi tosiaan virallisesti kutsua isäksi ja äidiksi. Kun olemme päässeet näille viikoille, Pikkuinen voisi jo selvitä jos hän päättäisi syntyä – älä nyt kuitenkaan tule ihan vielä! – ja puoliso sai raskaustodistuksen.

Samassa tahdissa olemme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ryhtyneet valmistelemaan myös kotiamme kolmatta asukasta varten. Hänellä on nyt muun muassa vauva-amme ja syöttötuoli (vaikkei hän sitä vielä hetkeen tarvitse), ja kylppäriin on valmisteilla pieni muutos, jotta siellä olisi paremmin tilaa huolehtia Pikkuisen puhdistamisesta. Toki hän tuntuu jo nyt koko ajan enemmän perheenjäseneltä, kun opimme lisää hänestä ja tulee uusia tapoja seurustella.

Urheilua

Vauva-arki on taas vähän lähempänä, ja se on konkretisoitunut myös täällä kotonamme. Vaimon ystävä toimitti meille kaksi jätesäkillistä heillä jo tarpeettomaksi jääneitä vaatteita, leluja ynnä muuta Pientämme odottamaan. Lajittelimme ne järjestykseen, mikä varsinkin pienimpien vaatteiden kohdalla on tietysti aika herkistävää hommaa. Viikko sitten kävimme myös pienellä reissulla, jolla minäkin tulevan isän oikeudella halusin tehdä tulokkaalle pari pientä hankintaa: villasukat, hän kun syntyy talviaikaan, ja tarkkaan valittu ensimmäinen pehmolelu. Tuntui kyllä aika hienolta tehdä nämä hankinnat. Ne on nyt talletettu kaappiin odottamaan omistajansa saapumista.

Olen aiemmin kertonut vauvan liikkeistä, ja nehän toki tuntuvat viikko viikolta entistäkin selkeämmin, kun Pieni kasvaa. Vaikka hän on vasta ehkä vajaan puolen kilon kokoinen, hän saa halutessaan jo melkoisen myllerryksen aikaiseksi. Välillä vaimoa alkavat suorastaan naurattaa Pienen jumppasessiot. Hän vaikuttaa aktiiviselta piltiltä, ja on keksinyt jo kaikenlaisia urheiluita siellä yksiössään. Välillä hän vaikuttaa tekevän kuperkeikkoja, välillä potkii harvakseltaan, välillä tiheämmin, ja välillä liikkeistä ei näin ulkopuolelta oikein tahdo saada selvää. Jotkut kuvaavat liikkeitä tässä vaiheessa (ja myöhemmässäkin) jonkinlaiseksi kuplimiseksi, mutta meidän kohdalla se vaikuttaa kyllä selkeämmältä. ja monet potkut myös näkyvät ulospäin.

Luin hiljan jostakin kirjasta, että tässä vaiheessa vauvan kanssa voi jo ”leikkiä”, kun huomaa hänen olevan hereillä. Olen sitten kokeillut taputella puolison masua vastaukseksi Pienen potkuille, ja on hän välillä tuntunut ehkä vastaavankin. Hänen liikkeidensä tunnustelu saattaa tosin mennä siinä kohtaa vaikeaksi, kun tulevaa äitiä alkaa taas naurattaa.

Byrokratiatkin alkavat tässä olla mielessä, se vakuutusasia josta viimeksi kirjoitin – kiitos kommenteista siihen – ja pikkuhiljaa myös erilaisten lomien ajankohdat ja niistä ilmoittaminen. Aika menee samaan aikaan kovin hitaasti ja kovin nopeasti tässä ensimmäistä lasta odottaessa…

Vinkataanpa tässä lopussa toisesta blogista kanssaisille ja isyydestä kiinnostuneille. Lapselliset miehet -niminen blogi näemmä vinkkasi näistä minun kirjoituksistani, joten vinkkaan tässä sitten takaisin: siellä on muun muassa listaa muutamasta muustakin erilaisesta isyyteen liittyvästä blogista.

Mies lukee Vauva-lehteä.

Sain ystävältäni kierrätettynä pinon muutaman vuoden takaisia Vauva-lehtiä. Sehän on vahva mielipidevaikuttaja, joka maankuuluine keskustelupalstoineen on sen luokan instituutio, ettei enempää esittelyjä kaipaa.

Luimme puolison kanssa muutamia otteita pinon päällimmäisistä lehdistä aiemmin, ja nyt äsken kävin koko pinon kannet läpi. Ajattelin jakaa kokemuksesta pari ajatusta, halusitte sitten tai ette. 🙂 Täytyy sanoa, että aika vahvasti lehdessä äidit tuntuvat puhuvan äideille. Vaikka niissä on paljon sinänsä yhtä lailla molemmille vanhemmille hyödyllistä matskua vauvanhoidosta ja vauvojen sielunelämästä, isät isinä jäävät sivurooliin. (Kansikuvissakin oli runsaasti vauvoja ja muutama äiti, ei yhtään isää.) Lähes ensimmäistä kertaa ko. julkaisuun tutustuvaa hämmentää hieman myös se, että noin joka toinen numero vaikuttaa olevan suuri odotusnumero taijotainsinnepäin, mutta kaipa siinä sitten vastataan kysyntään. Näin ehkä saadaan irtonumero-ostaja tarttumaan lehteen ja siten tilaajaksi…

Tulin poimineeksi pinosta näin ensihätään kaksi sellaista numeroa (10/2010 ja 11/2011), joissa oli useampia isille suunnattuja juttuja kannessa vinkattuna. Toisessa oli myös hyödylliseltä vaikuttava juttu ”parhaat ja turhimmat ensihankinnat vauvalle”: aihe on ollut juuri tässä mielessä, ja itse ainakin tästä julkaisusta etsisin nimenomaan hyötyä. Lukuviihdettä sitten romaanitaiteesta mieluummin. Isäjuttuja olivat esimerkiksi ”Isä synnytyssalissa”, joka oli ihan hauska ja ehkä vertaistukena jonkin aavistuksen hyödyllinen, ja ”Kasvatusoppeja isältä pojalle”, joka myös ehkä antoi lähinnä vertaistukihenkisiä ajatuksia. Vielä jää luettavaksi epäilemättä kiinnostava ”Miehet vauvakuumeessa”, jolta en ehkä osaa odottaakaan sitä äsken mainitsemaani hyödyllisyyttä. Valitettavasti ensihankintajuttu oli pettymys, sillä siinä oli vain esitelty tiiviisti kolmen perheen kokemukset. Tai oikeastaan vain kahden, koska yksi vasta odotti. Minua kiinnosti myös juttu ”Lukijat paljastavat: Näin vauva muutti parisuhdetta”. Se olisi tosin ollut jälleen näin isänäkökulmasta antoisampi, jos tarinansa olisi kertonut myös joku isä, pelkkiä äitejä tässäkin oli. Haasteet – muutos, unenpuute, mahdollinen kolmanneksi pyöräksi jääminen, ajanpuute – ovat sinänsä tässä matkalla jo tulleet tutuiksi, joten anti oli lähinnä kuulla ne muutaman ihmisen oman kokemuksen kautta.

Epäilemättä tulen kaikesta huolimatta vielä lukemaan noita lehtiä ennen kuin Pikkuisemme syntyy. Hän muuten edelleen iloisesti liikuskelee joka päivä, mikä on meille tuleville vanhemmille kovin mukavaa, ja kaikki sujuu siis hyvin. Opimme pikkuhiljaa lisää tulevasta perheenjäsenestä, sen verran kuin näin masun läpi voi.

Sain potkut!

Tällä viikolla armas puolisoni alkoi ensimmäistä kertaa huomata tuntemuksia, joita hän arveli vauvan liikkeiksi. Pikkuhiljaa tulkinta vahvistui, ja eilen – yllättävän nopeasti oikeastaan! – minäkin pääsin kokemaan oman osuuteni.

Tavallaan harmillisesti hetki ei ollut otollisin mahdollinen tämän ainutlaatuisen tapauksen huomioimiseksi ja siitä nauttimiseksi. Olimme juuri ryhtyneet katsomaan elokuvaa sisarusteni kanssa, kun vaimo kuiskutteli, että vauva taitaa olla liikkeellä, ja kehotti minua laittamaan käteni masun päälle ja kokeilemaan, josko minäkin voisin tuntea sen. Ja totta tosiaan: ei mennyt kauaakaan, kun tunsin pienen mutta kuitenkin selkeän tökkäisyn. Sen täytyi olla meidän Pikkuisemme, joka potkaisi isiä! Tulee varmaankin vielä sellainen päivä, jolloin en ilahdu moisesta, mutta nyt kyllä ilahduin kovasti.

Liikkeet jatkuivat vielä jonkin aikaa, ja kohta tuntui esimerkiksi sellainen muljahdus, jonka varmaankin täytyi olla jonkin sortin kuperkeikka tai muu suurempi liike, ottaen huomioon kuinka pieni Pikkuisemme vielä tässä vaiheessa on (ehkä reilut 150 grammaa).

Keskittyminen elokuvaan oli vähän horjuvaa, kun mielessä oli vauveli ja historiallinen ensimmäinen fyysinen kontakti. Myöhemmin elokuvan aikana hänellä oli vielä toinen urheilujakso, jonka aikana ehdin taas tuntea pari liikettä. Hymyilytti.

Mahtava kokemus, ja siinä pienen sivuhämmennyksen ohessa tekee jälleen kerran tulevan pienen palan konkreettisemmaksi. Onneksi tätä iloa lienee myös edessä paljon lisää. Samalla vähenee jännitys siitä, miten masussa voidaan, kun ei joudu olemaan viikkokausia ilman tietoa vauvasta. Ensi viikolla meillä on myös neuvolakäynti jälleen edessä, joten ehkä uusia ajatuksia tai muuta uutta kerrottavaa tulee taas eteen.