Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.

Mies lukee Vauva-lehteä.

Sain ystävältäni kierrätettynä pinon muutaman vuoden takaisia Vauva-lehtiä. Sehän on vahva mielipidevaikuttaja, joka maankuuluine keskustelupalstoineen on sen luokan instituutio, ettei enempää esittelyjä kaipaa.

Luimme puolison kanssa muutamia otteita pinon päällimmäisistä lehdistä aiemmin, ja nyt äsken kävin koko pinon kannet läpi. Ajattelin jakaa kokemuksesta pari ajatusta, halusitte sitten tai ette. 🙂 Täytyy sanoa, että aika vahvasti lehdessä äidit tuntuvat puhuvan äideille. Vaikka niissä on paljon sinänsä yhtä lailla molemmille vanhemmille hyödyllistä matskua vauvanhoidosta ja vauvojen sielunelämästä, isät isinä jäävät sivurooliin. (Kansikuvissakin oli runsaasti vauvoja ja muutama äiti, ei yhtään isää.) Lähes ensimmäistä kertaa ko. julkaisuun tutustuvaa hämmentää hieman myös se, että noin joka toinen numero vaikuttaa olevan suuri odotusnumero taijotainsinnepäin, mutta kaipa siinä sitten vastataan kysyntään. Näin ehkä saadaan irtonumero-ostaja tarttumaan lehteen ja siten tilaajaksi…

Tulin poimineeksi pinosta näin ensihätään kaksi sellaista numeroa (10/2010 ja 11/2011), joissa oli useampia isille suunnattuja juttuja kannessa vinkattuna. Toisessa oli myös hyödylliseltä vaikuttava juttu ”parhaat ja turhimmat ensihankinnat vauvalle”: aihe on ollut juuri tässä mielessä, ja itse ainakin tästä julkaisusta etsisin nimenomaan hyötyä. Lukuviihdettä sitten romaanitaiteesta mieluummin. Isäjuttuja olivat esimerkiksi ”Isä synnytyssalissa”, joka oli ihan hauska ja ehkä vertaistukena jonkin aavistuksen hyödyllinen, ja ”Kasvatusoppeja isältä pojalle”, joka myös ehkä antoi lähinnä vertaistukihenkisiä ajatuksia. Vielä jää luettavaksi epäilemättä kiinnostava ”Miehet vauvakuumeessa”, jolta en ehkä osaa odottaakaan sitä äsken mainitsemaani hyödyllisyyttä. Valitettavasti ensihankintajuttu oli pettymys, sillä siinä oli vain esitelty tiiviisti kolmen perheen kokemukset. Tai oikeastaan vain kahden, koska yksi vasta odotti. Minua kiinnosti myös juttu ”Lukijat paljastavat: Näin vauva muutti parisuhdetta”. Se olisi tosin ollut jälleen näin isänäkökulmasta antoisampi, jos tarinansa olisi kertonut myös joku isä, pelkkiä äitejä tässäkin oli. Haasteet – muutos, unenpuute, mahdollinen kolmanneksi pyöräksi jääminen, ajanpuute – ovat sinänsä tässä matkalla jo tulleet tutuiksi, joten anti oli lähinnä kuulla ne muutaman ihmisen oman kokemuksen kautta.

Epäilemättä tulen kaikesta huolimatta vielä lukemaan noita lehtiä ennen kuin Pikkuisemme syntyy. Hän muuten edelleen iloisesti liikuskelee joka päivä, mikä on meille tuleville vanhemmille kovin mukavaa, ja kaikki sujuu siis hyvin. Opimme pikkuhiljaa lisää tulevasta perheenjäsenestä, sen verran kuin näin masun läpi voi.

Hiljaiseloa?

Eipä ole tullut hetkeen kirjoitettua, kun uusia kuulumisia vauvatoiverintamalta ei juuri ole ollut. On siis eletty muuta elämää, toivuttu menneistä ja odoteltu oikeaa hetkeä tulevalle. Tänään oli ultran aika, joten saimme hieman lisätietoa: ovulaatio tuskin tulee vielä ihan lähipäivinä, eli ilmeisesti edelliskuun hormonikuurit hidastavat tätä kiertoa. Se on kai yleistä, sillä näin lääkäri jo edellisellä käynnillämme ennakoi ehkä käyvän.

Toivottavasti kyse on kuitenkin tosiaan vain pienestä viivytyksestä. Vahvasti elätämme toivoa, että pääsisimme yrittämään alkion istuttamista tässä kierrossa – olisi kova takaisku joutua taas odottamaan seuraavaan. Toivotaan siis, että sellaiseen ei jouduttaisi.

Tällä välillä olemme yrittäneet käyttää ajan hyvin, no, mahdollisuuksien mukaan ainakin, kun aina on nuo työt häiritsemässä elämää ja silleen… Viikonloppuna pidimme pienen miniloman, joka alkuväsymyksen jälkeen oli oikein onnistunut. Teimme mukavia asioita yhdessä ja söimme hyvin – ainakin minusta viikonloppu oli erittäin hieno ja varmasti tässä kohtaa meille tärkeä ja hyödyllinen, samaa mieltä puolisokin ymmärtääkseni oli.

Nyt sitten taas odotellaan ainakin pieni hetki. Pientä kärsimättömyyttä alkaa taas tuntua, kun parin viikon takainen suru alkaa olla vähän kauempana, ja melkein jo tuntuu jotain etiäisiä siitäkin jännityksestä, jossa eletään sitten alkion istuttamisen (jos ja toivon mukaan kun se esimerkiksi ensi viikolla tapahtuisi) jälkeen. Ehkä ei siis ihan pelkkää hiljaiseloa kuitenkaan?

Miehen rooli

Nyt ei varmaankaan ole mikään hyvä hetki murehtimisille, mutta puranpa siitä huolimatta tai juuri siksi yhden viime päivinä vaivanneen ajatuksen tännekin. Nimittäin nyt, kun mahdollinen raskaus on edes tämän verran konkreettista kuin se meillä tällä hetkellä on, konkretisoituu myös miehen asema / rooli / näkökulma tähän vaiheeseen, myös tähän piinapäivien odottamiseen. Olenhan yrittänyt tässä blogissa pitää miesnäkökulman esillä – no, väistämättäkin, kun minä tätä kerran kirjoitan.

Siinähän ei ole mitään yllättävää, että raskaana olemisen voi muista lääketieteen murroksista huolimatta hoitaa vain nainen, eikä se ole tietenkään myöskään kenenkään syytä. Se on vain väistämätöntä. Siitä kuitenkin seuraa, että miehelle jää sivustaseuraajan ja tukijan osa. Hetkittäin se tuntuu suorastaan ulkopuolisuudelta. Vaikka mahdollisen vauvan perimästä puolet on minun ja se on minullekin hyvin tärkeä, en voi tehdä sen hyvinvoinnin eteen sitäkään vähää kuin puoliso. Kaikki muutokset ja tuntemukset ovat myös hänen, minä voin vain kuulla niistä. Kun esimerkiksi työaikana olemme eri puolilla kaupunkia, alkio (ja toivon mukaan kohta sikiö) voi kulkea vain puolison mukana. Tasa-arvohenkisinkään isäkandidaatti ei pysty ottamaan omia vuorojaan.

Tottakai samaan aikaan tiedän myös, että raskaus (tai synnytys) ei ole pelkkää riemua, ja monessa asiassa tulen siis pääsemään helpommalla. Silti, kun ajatellaan sitä suhdetta mikä äidille ja lapselle väistämättä syntyy raskauden ja imetyksen aikana, tuntuu että isälle jää melkoinen takamatka yrittää päästä tasaveroiseksi ja yhtä läheiseksi vanhemmaksi. Ainakin jonkin aikaa se taitaa olla mahdotonta ja myöhemminkin haastavaa. Toisaalta tämä pohdinta on tietysti nyt vielä aika aikaista, mutta parempi kai miettiä asiaa edes vähän jo etukäteen kuin ahdistua siitä sitten jos tilanne tulisi ”yllättäen” eteen lapsen synnyttyä.

Samaan aikaan olen hieman huolissani itsessäni siitä, kuinka paljon nyt jo mietin alkion  – siis meillähän ei tosiaan vielä ole päästy edes raskaustestiin asti – hyvinvointia. Pitää yrittää sulatella tätäkin tässä jo etukäteen, ettei ajaudu ihan övereille ylihuolehtimiskierroksille sitten kun meillä vauva ennemmin tai myöhemmin on. (Niin, siihen uskallan jo aika lailla luottaa, että tämä onnistuu jos ei heti niin pian – mutta edelleen ne sormet ja varpaat ristissä ja puita koputellaan, vaikken taikauskoinen edes olekaan.)

Odotusta…

Yksi päivä alkion istutuksen jälkeen, kymmenisen jäljellä. Raskaustestiin siis. Asia on tottakai mielessä paljon. Ehkä ihan kokonaan ei vielä uskalla – vielä – heittäytyä siihen ajatukseen, että meille olisi vauva tulossa. Näissä asioissa kun mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Mutta onhan se ajatus tällä hetkellä paljon konkreettisempi kuin se on aiemmin ollut. Nytkin kun puoliso on poissa kotoa, en kaipaa vain häntä, vaan vähän myös pikkuistamme.

Olen päätellyt, että lukijakunnassa on paljon ihmisiä, joille tällainen odotustilanne on jossain muodossa tuttu. Olisinkin halunnut kysyä, miten te olette selvinneet näistä päivistä, kun ei voi kuin vain toivoa parasta ja laskeskella päiviä kalenterista (ja ehkä pohdiskella, mikä oire tulee kiinnittymisen tueksi annetusta progesteronista ja mikä voisi olla alkavasta raskaudesta, ja koska). Löytyykö hyviä vinkkejä? Tai ”ei näin” -kokemuksia?

Kuten kirjoitin eilen, suuria asioita on käsillä. Oli kyllä hienoa, että sain olla puolison mukana ja tukena, kun alkio siirrettiin. Olisi ollut kamalaa, jos en olisi saanut olla läsnä. On hieno tunne, kun kaikki tämä meille molemmille tärkeä tuntuu yhteiseltä – ja koetaan yhdessä.

Toimenpiteet

Meillä molemmilla oli sitten ”toimenpide”, kuten niitä kutsutaan, samana päivänä. Hyvin tapahtumarikas päivä, mutta ehkä voin yrittää tiivistää tilanteen aikajärjestyksessä.

Aamulla oli minulla ensin edessä siittiöiden poiminta. Puitteet ja operaatio olivat aika lailla samat kuin viimeksi. Tällä kertaa kaikki vain sujui hieman nopeammin, 20 minuutin sijasta vartissa. Ehkä myös ensimmäinen puudutuspiikki toimi hieman paremmin, koska sen jälkeen kipua ei juuri tuntunut (paitsi siinä ”reipas ote” -kohdassa) ja nyt jälkikäteenkin kipua ynnä verenvuotoa on ainakin toistaiseksi ensimmäistä kertaa vähemmän. Pieni ero oli myös siinä, että sain nyt kuulla, että yksi tyyppi oli heti liikkeellä.

Muutamaa tuntia myöhemmin oli puolison vuoro. Sain olla paikalla salissa, joka oli sama missä itse aamulla olin. Hänen operaationsa oli suurempi ja vaati tiukemmat mömmöt, jotka tosin näyttivät vaikuttavan häneen vähemmän kuin moniin. Kuulemma moni on siinä kohtaa aika tokkurassa, mutta ei minun kultani. Munarakkuloita kuitenkin tyhjennettiin sitten yksi kerrallaan eikä ylitsepääsemättömiä kipuja onneksi tullut – pahempia oli ennen operaatiota aamulla, ilmeisesti tässä pari päivää ennen otetun hormonin vuoksi, jonkinlainen ns. irrotuslääkekö se oli. Vasen munasarja oli hankala löytää, kuten aina. Hoitaja joutui painamaan ennestäänkin herkkää vatsaa, jotta rakkulat löytyivät ja saatettiin tyhjentää, mutta puoliso kesti senkin ihailtavan hyvin. Vasemmalta puolelta saatiin kymmenen rakkulaa ja oikealta taisi tulla vähän ylikin kymmenen.

Tämä vaihe meni siis lopulta hyvin, ymmärtääkseni. Siirryimme sitten noin tunniksi lepohuoneeseen. Minua itketti. Olin ja olen kovin kiitollinen ja ylpeä siitä, miten rakkaani on selvinnyt kaikista viime viikkojen koettelemuksista. Rehellisyyden nimissä pitää nimittäin myös kertoa, että tämä viikko on ollut raskas monin tavoin eikä kyyneliltä ole säästytty. Mutta tässä nyt ollaan, toivon mukaan jollakin tapaa voiton puolella.

Tapasimme vielä oman lääkärimme, joka poiminnakin teki, kun lepo oli levätty. Hän teki jälkitarkastuksen ja keskustelimme seuraavista vaiheista, jotka lienevätkin edessä pian. Sain myös kuulla, että laboratorio oli kehunut siittiöitä vilkkaiksi, mikä oli kyllä hienoa kuulla – ennen kaikkea toki tavoitteemme vuoksi, mutta myös siksi että syksyn koettelemusten vuoksi olin jotenkin varautunut paljon huonompaan tilanteeseen. Kai siinä jokin pala miehistä itsetuntoakin palailee, kun kuulee että uimarit ovatkin ihan reippaita, eivät vain jostain syystä tule ulos. Jännää, mutta niin se näyttää menevän.

Kuulimme, että munasoluja oli löytynyt seitsemän. Olimme toivoneet hiukan suurempaa määrää, mutta lääkäri oli rohkaiseva ja sanoi, että tulos on kuitenkin hyvä. Toivottavasti niistä ainakin muutama hedelmöittyisi. Olemme vitsailleet, että soluillamme on vähän kuin sellaiset Ensitreffit alttarilla: suoraan asiaan, kun siittiöt vielä injektoidaan suoraan munasolujen sisälle. Viikonlopun ajan levätään ja pidetään sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan parasta. Tulevaisuutemme on tässä osaksi klinikan laborantin käsissä, mutta hän varmaankin osaa asiansa. Ja jos kaikki on edelleen mennyt hyvin, ensi viikolla on sitten edessä alkion istutus. Nämä alkavat jo olla niin suuria asioita, ettei sitä oikein osaa enää edes ajatella… Mitäköhän soluillemme nyt kuuluu? Tuleeko jostakin niistä meidän ensimmäinen lapsemme? Voikaa hyvin siellä!

Hidastuksen tarve – ja tuen

Ensimmäiset ultraäänet ovat tulossa ja jännitys siis tiivistyy edelleen. Tuntuisi, että tarvetta olisi keskittymisrauhalle ja kaiken ylimääräisen stressin välttämiselle, mutta onnistuuko se? Ei tietenkään, harvalla varmaankin eikä ainakaan meillä, harmi kyllä. Töissä on hoppua, yhtä ja toista muuta osuu näihin samoihin aikoihin, elämä jatkuu joka puolella eikä odota. Ei kellekään olisi jäänyt nurkkiin jonkinlaista ”pysäytä muu maailma” -nappia, jota voisimme lainata?

Viimeksi kirjoitin, että minun pitää varmistaa, etten tässä matkan varrella ole purkanut suuttumuksia puolisoon. No, siihen kysymykseen vastaus oli ei, mutta se johti hyvin tarpeelliseen keskusteluun silti – raskaaseenkin, mutta toivottavasti osaan nyt ottaa tästä opiksi. Huomasin näet, että (varmaankin siksi että vika löytyi minusta) tässä kaikessa on tullut keskityttyä kuitenkin liikaa minun tunteisiini. Minun olisi pitänyt ymmärtää useammin ja hanakammin kysyä myös armaani ajatuksista ja tunteista, mutta minä hölmö en tajunnut. Hän taas kai ajatteli, että on parempi olla vaivaamatta minua huolillaan nyt. Mutta kriisi ei tietenkään koettele yksin minua, eivätkä tulevan prosessin koettelemukset varsinkaan, ja pitäisihän minun vähintään yhtä lailla tukea häntä kuin hän on tukenut minua.

Yritän huolehtia siitä paremmin tästä eteenpäin, ja entistä suuremmalla syyllä nyt kun hän joutuu tässä alkavassa yrityksessämme venymään enemmän kuin minä (mikä on edelleenkin epäreilua). Hän on ansainnut sen ja enemmänkin. Toivon mukaan onnistuin välittämään tämän ajatuksen kun puhuimme.

Muistoja ennakoinnista

Ajattelin tänään palata hetkeksi ajassa taaksepäin viime syksyyn, niihin aikoihin kun sain tietää, ettei minun mitä luultavimmin ole mahdollista saada lapsia tavanomaisin keinoin. Ensin selvisi, että siittiöt puuttuvat, sitten pian myös todennäköinen syy, osaksi poikkeava kromosomistoni. Silloin näytti mahdolliselta, jopa luultavalta, etten voi ylipäänsä saada biologisia lapsia. Sittemminhän uusi mahdollisuus löytyi, mutta tuolloin tilanne näytti synkältä. Olin periaatteessa kohdannut sen pahimman uutisen lasta haluavalle: todennäköisen hedelmättömyyden.

Sittemmin olen ehtinyt lukea ja kuulla yhtä ja toista näihin tilanteisiin liittyvää, ja yksi monista oppimistani asioista (ei kovin yllättävä, mutta kuitenkin) on, että tällainen tilanne on aikamoinen kriisi. Ehkä yksi elämän suurimmista. Kriisi se oli minullekin, oli vaikeita päiviä ja oli kyyneleitä ja epävarmuutta ja epätoivoa. Mutta lopulta tätä kaikkea oli ehkä vähemmän kuin voisi kuvitella, tai vähemmän kuin olen päätellyt monella muulla olevan. Miksi? Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun törmäsin eilen amerikkalaisen kohtalotoverin blogipostaukseen, jossa hän pohti hedelmättömyyttä miehen näkökulmasta ja esitti muutaman vinkin heidän puolisoilleen.

Näistä ohjeista päättelin, että tunnemyrskyt voivat olla paljon pahempiakin kuin meidän taloudessamme. Kohdasta yksi – ole kärsivällinen – huomasin, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että pariskunta on jo etukäteen valmis käyttämään tarvittavat keinot vauvan saamiseen. Minä, tai käsittääkseni me molemmat, olimme pohtineet asiaa jo etukäteen. Jollakin tavalla olin jo alusta asti varautunut siihen, että voimme joutua käyttämään suunnitelmaa B tai C. Aavistinko tilanteeni jopa etukäteen jotenkin? Sekö olisi selitys sille, että tutkimustuloksista seurannut kriisi ei ollut sittenkään niin valtava? Ja sille, että olin (olimme) melko nopeasti valmiita myös selvittämään hoitovaihtoehdot sen sijaan että ensin pitäisi surra valmiiksi?

Kohta kaksi vihasta tuntuu vielä etäisemmältä. Surullinen olen ollut kyllä, mutta vihainen aika vähän, enkä ainakaan puolisolleni. Sitä en osaa vannoa, ettenkö olisi jotain jonakin heikkona hetkenä häneen purkanut, mutta tuskin kovin usein ainakaan. Pitääpä kysyä, olenko. Kohdassa kolme mainittua ajatusta vajavaisesta miehekkyydestä olen tuntenut, mutta en koe puolison mitätöineen tunnettani vaikka hän lienee kyllä antanut ymmärtää, ettei minun tarvitsisi murehtia tuollaista. Kohta neljä – älä pakota miestä ilmaisemaan tunteita – ei myöskään tunnu kovin kriittiseltä. Olen kyllä alusta asti puhunut sen mitä olen osannut sanoiksi muotoilla, vaikka kaikki ei ollut heti valmiina. Ja osan samasta hieman toisin, tai lyhyemmin, tai pidemmin, kirjoitettuna täällä blogissani. En tietenkään voi väittää, että prosessi on valmis, ja ehkä ihan kaikelle ei ole niitä sanoja ainakaan vielä löytynyt.

Jää vielä kohta viisi: ota mies mukaan päätöksissä. Äärimmäisen tärkeä pointti, mutta eipä tästä kovin paljoa epäselvyyttä ole ollutkaan. Paitsi ehkä juuri tämän muille kertomisen osalta, jota kanssakirjoittaja käyttää ensimmäisenä esimerkkinä. Myönnettäköön nimittäin, että kerran syksyn aikana suutuin puolisolle, kun hän oli ollut ystäviensä suuntaan enemmän avoin kuin mihin itse siinä vaiheessa olin valmis. Sittemmin olen tottunut tähän tilanteeseen ja ajatellut asioita uusiksi omankin avoimuuteni suhteen, kuten olen eri vaiheissa tätä blogia maininnut.

Kollega onnistui joka tapauksessa herättämään ajatuksia, näemmä. Suosittelen siis kohtalotovereita kurkkaamaan kirjoituksen, jos ette sitä jo tehneet, ja olemaan samaa tai eri mieltä!