Avainsana-arkisto: Kertominen

Kirja: Isän kirja (sekä palautetta)

Ajattelin taas jakaa kokemuksen kirjasta, jonka luin, jos jakamisesta sattuisi olemaan hyötyä isille ja tuleville isille. Törmäsin siis jokin aika sitten perinteisesti kirjastossa otsikon teokseen Isän kirja (Lapsi 2000 ry, 2002), jonka sain nyt hiljan luettua loppuun. Kirjan takana oleva järjestö ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta se kertoo sivuillaan kokoavansa asiantuntijoita, edistävänsä lasten terveyttä ja hyvinvointia sekä keskittyvänsä ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön.

Kirjassa käsitellään isyyteen liittyviä asioita laidasta laitaan, eri asiantuntijoiden teksteillä: lukuja löytyy mm. leikeistä, ruoanlaitosta, masennuksesta kärsivän äidin tukemisesta ja jopa tupakoinnin lopettamisesta. Tässä on kenties kirjan vahvuus, mutta selkeästi myös sen heikkous kirjana, sillä kokonaisuuden osat ovat aika erilaisia, järjestys sekava, tyylit erilaisia ja loogiset siirtymät aiheesta toiseen aika lailla puuttuvat. Lukija joutuu siis aika pitkälti itse pitämään itsensä kartalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti saaneet aika vapaat kädet, eikä kokonaisuutta tai osien yhteensovittamista tunnu mietityn kovin tarkkaan, ja tässä näkynee se, että järjestö on ilmeisesti kustantanut kirjan itse.

Asiaa kirjassa toki on, osa hyvinkin käytännönläheistä. Osa taas tuntuu melko yleispätevältä, mutta se voi johtua siitä, että näitä aiheeseen liittyviä teoksia on nyt jo muutama tullut kahlattua. Ehkä antia olisi ollut siis omalle kohdalle enemmän, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä. Pääasiassa sisältö tuntui ihan pätevältä, ei siis esimerkiksi kovin vahvasti jonkin yhden vahvan ideologian tuputtamiselta. Jos siis pohdintaa omasta isyydestä ei vielä ole juuri harrastanut, tai jos käytännön lapsenhoivaamiseen kaipaa vielä tukea ja ohjeita, kirjaa voinee sekavuudesta huolimatta suositella. Kai sieltä tarvitsemansa lopulta löytää.

*****

Tässä samalla ajattelin jakaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, kun nyt viimeisen noin viikon aikana olemme pikkuhiljaa tehneet omaa odotustamme julkiseksi myös ei-niin-lähimmille-läheisille. Se on ollut jännittävää, tavallaan riemukastakin, kun asiasta voi nyt aika vapaasti puhua. Onnitteluja on saatu ja perinteisiä kommentteja ja kysymyksiä kuultu (koska laskettu aika, miten tuleva äiti voi, kannattaa nukkua varastoon, mitenkäs ne vaipanvaihdot, jne). Suosikkini niiden ulkopuolelta on ”hyvä kyllä, että sinä et ole vielä ihan ikäloppu, niin jaksat sitten kun lapsi on teini-ikäinen”. Siihen on oikeastaan aika vaikea lisätä mitään…

Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)