Avainsana-arkisto: Isä

Uuden elämän aloitus ja blogin lopetus

No niin. Tässä sitä ollaan. Kuten viimeksi kerroin, meille syntyi viime viikolla ihana tyttö. Hän on edelleen ihana. 🙂 Arki on tässä käynnistynyt, eikä mikään toistaiseksi vaikuta mitenkään ylivoimaiselta, vaikka vastasyntyneen hoitamisessa toki on puuhaakin. Ehkä olin varautunut pahempaankin, sillä on tässä silti ehtinyt jopa lukemaan lehteä ja nyt tyttären nukkuessa kirjoittamaan tänne. Ja hän voi hyvin, joten kaikki on hyvin.

Pitkä matka on tultu sieltä, mistä tämä blogi alkoi, se täytyy jälleen todeta. Onnellisen helpotuksen huokauksen kera. Silloin siis oli täysin epäselvää, onko minun mahdollista koskaan saada omia biologisia lapsia. Ja jos on, kuinka pitkät ja rankat hoidot pitäisi käydä läpi siihen päästäkseen. Nyt, noin puolitoista vuotta lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisen jälkeen, meillä on terve biologisestikin oma tytär. Ei kai voi päätyä kuin siihen tulokseen, että lopulta olimme lähtökohtiin nähden todella onnekkaita, matka olisi voinut olla paljon raskaampi tai epäonnistua kokonaan. Nyt kuitenkin ollaan tässä – onnekkaita oikeastaan  millä tahansa mittapuulla. Meitä on nyt kolme, pieni suloinen rakas on tullut osaksi perhettämme, lumonnut meidät. Yritämme pitää hänestä hyvän huolen. Toivottavasti jonakin päivänä hän saa vielä pikkuveljen tai -siskon.

Odotus ja syntymän ihme, joista aikanaan jo tuossa ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, on nyt sitten koettu. Ja olihan se aikamoista, ainutlaatuista. Ihmeellistä kyllä, mitä ihmisvartalo osaa. Synnytys oli melkoinen maraton, jossa yllätyksiä ja harmejakin tuli matkalla vastaan, mutta tärkeintä on etteivät äiti tai lapsi olleet missään vaiheessa vaarassa ja että lopulta ponnistusvaihe sujui kaikin puolin mainiosti. Molemmat osapuolet olivat sen jälkeen jokseenkin niin hyvävoimaisia kuin siinä kohtaa voi olla. Kuten viimeksi kerroin, olen todella kiitollinen rakkaalle vaimolleni hänen urakastaan – sekä odotuksesta että synnytyksestä – ja ehdottomasti erittäin ylpeä siitä, miten hän tästä kaikesta selvisi.

Unenpuutteenkin vuoksi synnytys meni välillä vähän sumussa, enkä tiedä, kuinka hyvin osaan kuvailla tuntojani. Sen voin sanoa, että laitokselle lähtiessä jännitin niin paljon, etten tiedä olenko toistaa kertaa sillä tavalla jännittänyt. Tästä kerroin vaimolle vasta jälkikäteen, mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin asian peittämään. Joka tapauksessa yritin parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, ja toivottavasti onnistuin olemaan edes jonkin verran hyödyksi. Matka oli tosiaan pitkä, mutta kun loppusuora alkoi häämöttää, minulla meinasi silmäkulma kostua jo etukäteen. Mehän emme tienneet vauvan sukupuolta etukäteen. Minä näin hänet ensimmäisenä, ja hihkaisin vaimolle yltyvien onnen kyynelten keskeltä ”se on tyttö!”. En ole ihan varma, kuuliko hän. Puoliso joutui sen verran koetukselle ja oli muutenkin ehkä siellä synnytyskuplan sisällä sillä tavalla, että välillä ulkomaailman tapahtumat kuulemma menivät hänellä aika lailla ohi. Pikkuinen pääsi sitten äidin syliin jokseenkin samantien ja ryhtyi aika pian syömään, eli siltäkin osin kaikki meni hyvin. Minä sain huolehtia ensimmäisestä kylvetyksestä pian sen jälkeen (kas kun hän ehti taitavasti tempaista maailmaan ensimmäiset kakkansa ennen kuin sai vaipan ylleen).

Sitten olemme tutustuneet toisiimme ensin sairaalassa ja nyt täällä kotona. Kai sen voi sanoa, että harva asia tuntuu hienommalta kuin oma lapsi sylissä. Sitä on vain vieläkin vähän vaikea uskoa todeksi. Hän on tosiaan ihan oikea vauva, meidän lapsemme. Hän on tosiaan nyt siinä. Tuoksuu vauvalta ja tuhisee, hymyilee välillä unissaan. Tarkkailee uteliaana maailmaa, kun on hereillä. Nukkuu paljon, mikä helpottaa meidän laskeutumistamme tähän tärkeään vanhempien tehtävään. Yrittää joskus nälkäisenä maistaa vähän isiäkin. On useimmiten onneksi kärsivällinen, kun harjoittelemme esimerkiksi uudenlaisen vaipan vaihtamista. On ihana ihan koko ajan. ❤

Tämä blogi kuitenkin alkoi lapsettomuusblogina, ja vaikka se sitten muuttui odotusblogiksi, niin nyt tuntuu siltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja tullut maaliin. Minähän olen nyt isä ja onneksi siis yksi niistä onnekkaista, jolle lapsettomuus ei ollut lopullinen tuomio. Nämä tekstit jäävät kuitenkin elämään tänne bittiavaruuteen. Niiden kirjoittamisesta ja lukijoiden viesteistä oli minulle lohtua raskaina hetkinä, ja apua ajatusten jäsentämisessä myös, ja tietysti iloa hyvinä hetkinä. Olen hyvin iloinen, jos niistä sattuisi olemaan hyötyä muille vertaistukena tai muuten vielä jatkossakin.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, että toivon mukaan näihin aikoihin minulla on lapsi sylissä ja hän saa itse myös kirjoittaa tänne omat ajatuksensa. Täytän nyt tämän lupauksen ja suunnitelman ja annan rakkaan tyttäreni päättää tämän blogin seuraaviin ajatuksiin:

”nb                              v v,zölp.”

Isä.

Eli blogin nimeen viitaten: en enää ole vauvaa vaille, meidän perheeseemme on nyt syntynyt esikoinen! Nyt vain lyhyesti, kerron ehkä myöhemmin lisää, mutta Pikkuisemme yllätti ilman sen suurempia ennakkovaroituksia ja syntyikin jo tällä viikolla. Hän on aivan sanoinkuvaamattoman ihana pieni tyttö, terve ja hyvävointinen. Voimme kaikki olosuhteisiin nähden mainiosti ja olemme nyt jo kotona ihmettelemässä tätä valtavaa onnea, jota on vielä vähän hankalaa ymmärtää ja uskoa todeksi.

Tässä kohtaa enää vain valtava kiitos rakkaalle vaimolleni tästä urakasta, ja tyttärelle myös: te olette toteuttaneet haaveeni ja tehneet minusta isän. Olen erikseen vielä onnellinen puolison puolesta, koska tiedän, kuinka valtavan suuri asia tämä on myös hänelle. Onnen kyyneliä lienee edessä vielä lisää. Mutta nyt jatkamaan tätä vauva-arjen aloittelua!

Äitiys- ja isyyspakkaus

Isänpäiväkin meni, ja tällä kertaa hieman erilaisissa tunnelmissa kuin vuosi sitten. Minusta on tavallaan vähän aikaista, enkä koe olevani vielä kovinkaan isä (vaikka neuvolan mukaan sitä virallisesti jo olen), kun en ole lasta vielä hoivannut enkä yhtäkään vaippaa vaihtanut. Kuitenkin armas vaimoni oli päättänyt jo nyt muistaa minua. Olimme perjantaina saaneet vihdoin kotiin asti sen meitä odottaneen äitiyspakkauksen, ja nyt sain sitten minä omani, ”isyyspakkauksen”. Se sisälsi mm. joitain vaatteita, yhden tarkkaan valitun myös Pikkuiselle, sekä isän tuleviin rentoutumistarpeisiin karkkia ja yhden oluen. 🙂

Vaikka äitiyspakkauksen sisältöön olimmekin jo etukäteen tutustuneet, minut ensikertalaisena se jotenkin silti yllätti kun se täällä vihdoin on. Se oli suurempi sekä kooltaan että sisällöltään kuin osasin etukäteen kuvitella. Kyllähän siellä oli tulokkaan tarpeisiin vaikka mitä. Vaatteetkin olivat monet laadukkaan oloisia, ja moinen pino maksaisi varmasti pitkän pennin kaupasta ostettuna. Kyllä tuo taitaa tosiaan olla yksi parhaita puolia siinä mitä hyvinvointivaltiostamme on jäljellä, ja ihan ansiosta tuosta pakkauksesta ja pahvilaatikoista nukkuvista vauvoista on maailmallakin uutisoitu. Hieno keksintö!

Äitini oli myös löytänyt arkistoistaan joitakin vanhoja vauvanvaatteita. Yksi paita ja pöksyt olivat minun pitämiäni sieltä jostain yli 30 vuoden takaa, aika herkkää… Tyylikkääthän ne toki olivat, joten ehkä seuraava sukupolvi saa jossain vaiheessa kokeilla niitä!

Vuodet ja tuntemukset

Hiljattain tuli täyteen vuosi siitä, kun kirjoitin tämän blogin ensimmäisen viestin. Aika pitkä matka on tultu niistä epävarmuuden ja synkkyydenkin ajoista, joita silloin elin. Vuosi voi olla pitkä aika!

Kun hedelmöityshoidot sitten onnistuivat, raskaus on hyvää vauhtia käynnissä ja juniori vaikuttaa voivan hyvin, olen viime aikoina kirjoittanut tänne lähinnä iloisia ja suorastaan vaaleanpunaisia asioita. On ehkä kuitenkin välillä hyvä täydentää kuvaa sen verran, että tähän syksyyn on mahtunut myös muun muassa stressiä ja väsymystä. Töissä on ollut vähän murheita ja kiireitä, puolison aikanaan täälläkin mainittuja univaikeuksia ei ole vieläkään voitettu (raskaus myös rajoittaa apukeinoja), välillä huolehdin näistä kaikista ja Pikkuisesta, ja tietysti pitää myös miettiä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, jotta hänellä olisi hyvä tulla tänne syntymänsä jälkeen. Tämä kaikki on johtanut univaikeuksiin myös itselleni. Väsymys voi sitten (osaltaan) synnyttää myös riitaa, kuten kävi viime viikolla. No, onneksi niin ei ole käynyt sen useammin, ei välttämättä olisi mikään ihme. Ja tästäkin selvittiin. Keinoja unipulmien korjaamiseksi toki pohditaan, kun ei se kai kovin hyvä tilanne olisi, jos vanhemmat ovat jo valmiiksi pahasti univelkaisia vauvan syntyessä. Toivon mukaan suunta olisi parempaan tässä ennemmin tai myöhemmin.

Pikkuinen taas on vilkas edelleen – välillä niinkin vilkas, että täältä ulkopuolelta katsottuna ihmetyttää mistä oikein on kyse, kun ei tahdo saada selvää minkä sortin tanssikuvioita hän siellä oikein harrastaa. Toivon mukaan hän siis kuitenkin voi hyvin.

***

Laitetaan tähän loppuun vielä pieni kevennys. Seuraan myös urheilua, ja tänään osui silmiin uutinen venäläisen jääkiekkoilijan Aleksandr Radulovin poisjäännistä tämän viikon Suomen turnauksesta: iso, karvainen ja aina asenteella pelaava (tosin myös taitava) kiekkoyrmy totesi Ilta-Sanomissa, että jää pois perheenlisäyksen vuoksi, mutta ei uskalla mennä synnytykseen. ”En usko, että olen niin vahva”, hän sanoi. Hahaa, minulla on kyllä edelleen vahva aikomus olla paikalla ja tukea vaimoa. Terveiset siis myös kaikille isille, jotka jo olette olleet mukana synnytyksessä: olette vahvempia kuin Radulov! Äideistä nyt puhumattakaan.

Tahti

Oli taas neuvolan aika. Paljastan ensin loppuhuipennuksen: kun Pikkuisen sydäntä kuunneltiin, se kulki samaan tahtiin kuin äidillään (tuplavauhdilla vain). Se kuulosti aika villiltä, musikaaliselta, mutta hienolta ja vähän liikuttavaltakin samalla.

Musikaalisuudesta puheen ollen, minussa sitä on rajallisesti, mutta sain kuitenkin neuvolan tädiltä kehut siitä, että olen laulanut Pikkuiselle. Valitettavasti niin on tapahtunut vain kerran tähän mennessä, mutta tarkoitus on kyllä jatkaa. Minulle (edes tämän verran) julkisesti laulaminen on aika korkean kynnyksen takana, ja siksi tämä edellisellä neuvolakäynnillä annettu tehtävä oli hankala minulle. Osin tämän kynnyksen vuoksi pohdin pitkään, minkä laulun valitsisin, enkä meinannut olla tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. No, lopulta sitten valitsin edes jotenkin sopivimmalta tuntuvan. Edellisenä iltana sitten lauloin, ja Pikkuinen kyllä reagoi siihen, mutta täältä ulkopuolelta on mahdoton sanoa, onko hän innoissaan vai kauhuissaan… Onko muiten muitakin isiä, jotka on neuvolassa ”määrätty” laulamaan?

Kuten voi päätellä, Pikkuinen itse voi edelleen hyvin. Hän kasvaa, potkiskelee ja kieriskelee yksiössään. Ei se edelleenkään mitään kuplimista ole, vaan tuntuu kyllä selkeästi. Ja tosiaan jopa näkyy! Potkut näkyvät nopeana kohoumana, ja jos hän vaihtaa asentoa, saattaa näyttää että koko masu liikkuu ja vauvakumpu siirtyy laidalta toiselle. Tästä muuten puhutaan kirjoissa ja esitteissä paljon vähemmän kuin siitä, että liikkeet tuntee. Pikkuisen puuhat ovatkin aiheuttaneet hämmennystä ja huvittuneisuutta myös tulevassa äidissä päivittäin.

Aika on edennyt sellaista tahtia, että neuvolan täti totesi myös, että nyt meitä voi tosiaan virallisesti kutsua isäksi ja äidiksi. Kun olemme päässeet näille viikoille, Pikkuinen voisi jo selvitä jos hän päättäisi syntyä – älä nyt kuitenkaan tule ihan vielä! – ja puoliso sai raskaustodistuksen.

Samassa tahdissa olemme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ryhtyneet valmistelemaan myös kotiamme kolmatta asukasta varten. Hänellä on nyt muun muassa vauva-amme ja syöttötuoli (vaikkei hän sitä vielä hetkeen tarvitse), ja kylppäriin on valmisteilla pieni muutos, jotta siellä olisi paremmin tilaa huolehtia Pikkuisen puhdistamisesta. Toki hän tuntuu jo nyt koko ajan enemmän perheenjäseneltä, kun opimme lisää hänestä ja tulee uusia tapoja seurustella.

Urheilua

Vauva-arki on taas vähän lähempänä, ja se on konkretisoitunut myös täällä kotonamme. Vaimon ystävä toimitti meille kaksi jätesäkillistä heillä jo tarpeettomaksi jääneitä vaatteita, leluja ynnä muuta Pientämme odottamaan. Lajittelimme ne järjestykseen, mikä varsinkin pienimpien vaatteiden kohdalla on tietysti aika herkistävää hommaa. Viikko sitten kävimme myös pienellä reissulla, jolla minäkin tulevan isän oikeudella halusin tehdä tulokkaalle pari pientä hankintaa: villasukat, hän kun syntyy talviaikaan, ja tarkkaan valittu ensimmäinen pehmolelu. Tuntui kyllä aika hienolta tehdä nämä hankinnat. Ne on nyt talletettu kaappiin odottamaan omistajansa saapumista.

Olen aiemmin kertonut vauvan liikkeistä, ja nehän toki tuntuvat viikko viikolta entistäkin selkeämmin, kun Pieni kasvaa. Vaikka hän on vasta ehkä vajaan puolen kilon kokoinen, hän saa halutessaan jo melkoisen myllerryksen aikaiseksi. Välillä vaimoa alkavat suorastaan naurattaa Pienen jumppasessiot. Hän vaikuttaa aktiiviselta piltiltä, ja on keksinyt jo kaikenlaisia urheiluita siellä yksiössään. Välillä hän vaikuttaa tekevän kuperkeikkoja, välillä potkii harvakseltaan, välillä tiheämmin, ja välillä liikkeistä ei näin ulkopuolelta oikein tahdo saada selvää. Jotkut kuvaavat liikkeitä tässä vaiheessa (ja myöhemmässäkin) jonkinlaiseksi kuplimiseksi, mutta meidän kohdalla se vaikuttaa kyllä selkeämmältä. ja monet potkut myös näkyvät ulospäin.

Luin hiljan jostakin kirjasta, että tässä vaiheessa vauvan kanssa voi jo ”leikkiä”, kun huomaa hänen olevan hereillä. Olen sitten kokeillut taputella puolison masua vastaukseksi Pienen potkuille, ja on hän välillä tuntunut ehkä vastaavankin. Hänen liikkeidensä tunnustelu saattaa tosin mennä siinä kohtaa vaikeaksi, kun tulevaa äitiä alkaa taas naurattaa.

Byrokratiatkin alkavat tässä olla mielessä, se vakuutusasia josta viimeksi kirjoitin – kiitos kommenteista siihen – ja pikkuhiljaa myös erilaisten lomien ajankohdat ja niistä ilmoittaminen. Aika menee samaan aikaan kovin hitaasti ja kovin nopeasti tässä ensimmäistä lasta odottaessa…

Vinkataanpa tässä lopussa toisesta blogista kanssaisille ja isyydestä kiinnostuneille. Lapselliset miehet -niminen blogi näemmä vinkkasi näistä minun kirjoituksistani, joten vinkkaan tässä sitten takaisin: siellä on muun muassa listaa muutamasta muustakin erilaisesta isyyteen liittyvästä blogista.

Mies lukee Vauva-lehteä.

Sain ystävältäni kierrätettynä pinon muutaman vuoden takaisia Vauva-lehtiä. Sehän on vahva mielipidevaikuttaja, joka maankuuluine keskustelupalstoineen on sen luokan instituutio, ettei enempää esittelyjä kaipaa.

Luimme puolison kanssa muutamia otteita pinon päällimmäisistä lehdistä aiemmin, ja nyt äsken kävin koko pinon kannet läpi. Ajattelin jakaa kokemuksesta pari ajatusta, halusitte sitten tai ette. 🙂 Täytyy sanoa, että aika vahvasti lehdessä äidit tuntuvat puhuvan äideille. Vaikka niissä on paljon sinänsä yhtä lailla molemmille vanhemmille hyödyllistä matskua vauvanhoidosta ja vauvojen sielunelämästä, isät isinä jäävät sivurooliin. (Kansikuvissakin oli runsaasti vauvoja ja muutama äiti, ei yhtään isää.) Lähes ensimmäistä kertaa ko. julkaisuun tutustuvaa hämmentää hieman myös se, että noin joka toinen numero vaikuttaa olevan suuri odotusnumero taijotainsinnepäin, mutta kaipa siinä sitten vastataan kysyntään. Näin ehkä saadaan irtonumero-ostaja tarttumaan lehteen ja siten tilaajaksi…

Tulin poimineeksi pinosta näin ensihätään kaksi sellaista numeroa (10/2010 ja 11/2011), joissa oli useampia isille suunnattuja juttuja kannessa vinkattuna. Toisessa oli myös hyödylliseltä vaikuttava juttu ”parhaat ja turhimmat ensihankinnat vauvalle”: aihe on ollut juuri tässä mielessä, ja itse ainakin tästä julkaisusta etsisin nimenomaan hyötyä. Lukuviihdettä sitten romaanitaiteesta mieluummin. Isäjuttuja olivat esimerkiksi ”Isä synnytyssalissa”, joka oli ihan hauska ja ehkä vertaistukena jonkin aavistuksen hyödyllinen, ja ”Kasvatusoppeja isältä pojalle”, joka myös ehkä antoi lähinnä vertaistukihenkisiä ajatuksia. Vielä jää luettavaksi epäilemättä kiinnostava ”Miehet vauvakuumeessa”, jolta en ehkä osaa odottaakaan sitä äsken mainitsemaani hyödyllisyyttä. Valitettavasti ensihankintajuttu oli pettymys, sillä siinä oli vain esitelty tiiviisti kolmen perheen kokemukset. Tai oikeastaan vain kahden, koska yksi vasta odotti. Minua kiinnosti myös juttu ”Lukijat paljastavat: Näin vauva muutti parisuhdetta”. Se olisi tosin ollut jälleen näin isänäkökulmasta antoisampi, jos tarinansa olisi kertonut myös joku isä, pelkkiä äitejä tässäkin oli. Haasteet – muutos, unenpuute, mahdollinen kolmanneksi pyöräksi jääminen, ajanpuute – ovat sinänsä tässä matkalla jo tulleet tutuiksi, joten anti oli lähinnä kuulla ne muutaman ihmisen oman kokemuksen kautta.

Epäilemättä tulen kaikesta huolimatta vielä lukemaan noita lehtiä ennen kuin Pikkuisemme syntyy. Hän muuten edelleen iloisesti liikuskelee joka päivä, mikä on meille tuleville vanhemmille kovin mukavaa, ja kaikki sujuu siis hyvin. Opimme pikkuhiljaa lisää tulevasta perheenjäsenestä, sen verran kuin näin masun läpi voi.

Kirja: Isän kirja (sekä palautetta)

Ajattelin taas jakaa kokemuksen kirjasta, jonka luin, jos jakamisesta sattuisi olemaan hyötyä isille ja tuleville isille. Törmäsin siis jokin aika sitten perinteisesti kirjastossa otsikon teokseen Isän kirja (Lapsi 2000 ry, 2002), jonka sain nyt hiljan luettua loppuun. Kirjan takana oleva järjestö ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta se kertoo sivuillaan kokoavansa asiantuntijoita, edistävänsä lasten terveyttä ja hyvinvointia sekä keskittyvänsä ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön.

Kirjassa käsitellään isyyteen liittyviä asioita laidasta laitaan, eri asiantuntijoiden teksteillä: lukuja löytyy mm. leikeistä, ruoanlaitosta, masennuksesta kärsivän äidin tukemisesta ja jopa tupakoinnin lopettamisesta. Tässä on kenties kirjan vahvuus, mutta selkeästi myös sen heikkous kirjana, sillä kokonaisuuden osat ovat aika erilaisia, järjestys sekava, tyylit erilaisia ja loogiset siirtymät aiheesta toiseen aika lailla puuttuvat. Lukija joutuu siis aika pitkälti itse pitämään itsensä kartalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti saaneet aika vapaat kädet, eikä kokonaisuutta tai osien yhteensovittamista tunnu mietityn kovin tarkkaan, ja tässä näkynee se, että järjestö on ilmeisesti kustantanut kirjan itse.

Asiaa kirjassa toki on, osa hyvinkin käytännönläheistä. Osa taas tuntuu melko yleispätevältä, mutta se voi johtua siitä, että näitä aiheeseen liittyviä teoksia on nyt jo muutama tullut kahlattua. Ehkä antia olisi ollut siis omalle kohdalle enemmän, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä. Pääasiassa sisältö tuntui ihan pätevältä, ei siis esimerkiksi kovin vahvasti jonkin yhden vahvan ideologian tuputtamiselta. Jos siis pohdintaa omasta isyydestä ei vielä ole juuri harrastanut, tai jos käytännön lapsenhoivaamiseen kaipaa vielä tukea ja ohjeita, kirjaa voinee sekavuudesta huolimatta suositella. Kai sieltä tarvitsemansa lopulta löytää.

*****

Tässä samalla ajattelin jakaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, kun nyt viimeisen noin viikon aikana olemme pikkuhiljaa tehneet omaa odotustamme julkiseksi myös ei-niin-lähimmille-läheisille. Se on ollut jännittävää, tavallaan riemukastakin, kun asiasta voi nyt aika vapaasti puhua. Onnitteluja on saatu ja perinteisiä kommentteja ja kysymyksiä kuultu (koska laskettu aika, miten tuleva äiti voi, kannattaa nukkua varastoon, mitenkäs ne vaipanvaihdot, jne). Suosikkini niiden ulkopuolelta on ”hyvä kyllä, että sinä et ole vielä ihan ikäloppu, niin jaksat sitten kun lapsi on teini-ikäinen”. Siihen on oikeastaan aika vaikea lisätä mitään…

Vertailua

Olen huomannut kehittäneeni uuden harrastuksen: kun näen kaupungilla liikkuessa, tai vaikka liikennevälineessä istuessa, vanhempia pienten lasten kanssa, saatan ryhtyä (muka huomaamattomasti) tarkkailemaan ja vertailemaan heitä. Näyttääkö lapsi äidiltään/isältään? Tai kummalta enemmän, jos molemmat ovat paikalla? Onko heillä samoja eleitä tai sanavalintoja? Ehkä olen saattanut joskus tehdä tällaista ennenkin satunnaisesti, mutta viime aikoina se on ollut selvästi yleisempää ja tietoisempaa.

Arvelisin, että tämä ei ole sattumaa. Tietysti vauva- ja lapsiasiat kiinnostavat nyt tavallistakin enemmän, kun tässä odotusvaiheessa ollaan ja viikot laskettuun aikaan pikkuhiljaa vähenevät. Tarkemmin ottaen voi olla, että tässä kohtaa miettii myös sitä omaa tulevaa jälkikasvuaan: muistuttaako hän minua? Ja jos niin millä tavoin? Näyttääkö hän minulta? Mitä hän puolestaan ehkä perii vaimoltani? Varmastikin täytyy olla asioita, joissa hän tulee muistuttamaan minua, ja sitä jotenkin samaan aikaan vähän toivoo ja on toisaalta kauhuissaan… Toivottavasti hän ei saa ihan kaikkia vikojani. 🙂 Ja huh, mitä kaikkea pelottavaa vielä saankaan oppia itsestäni, kun näen omia ominaisuuksiani uudessa ihmisessä.

No, tämäkin kai on vain yksi pieni sivupolku tässä ehkä kaikkein suurimmassa elämänmuutoksessa. Eli jälleen kerran on suuria asioita mietittävänä, kuten aika lailla koko sen ajan minkä olen tätä blogia kirjoittanut. Eivätkä ne ole tästä ihan juuri pienenemässä.

Muuten täältä ei ole valtavasti uutta kerrottavaa. Puolisoa tosin väsymys ja pahoinvointi edelleen vaivaavat, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Mutta yritän ainakin omasta puolestani elätellä toivoa, että tilanne voisi helpottaa kun se kuuluisa ensimmäinen kolmannes on aivan juuri takana. Me nimittäin kohta pääsemme sinne viikolle 13, jolloin Pikkuisemme on monessa suhteessa jo aikamoisen pitkälle kehittynyt ja keskenmenon riski alkaa selvästi laskea. (Tietysti kun kyse on lapsettomuushoidoista ja kun se kromosomitestinkin tulos on vielä kuulematta, edelleen koputellaan perinteiseen tapaan erinäisiä käsillä olevia puumateriaaleja.) Tyytyväisenä siis kohti ensi viikkoa…

Kypäräpakko

Eilen liikuin pitkästä aikaa pyörällä, ja kesken matkan huomasin jättäneeni kypärän kotiin. Näin voi käydä, koska joudun tunnustamaan, että suurimman osan ikääni olen ajanut pääasiassa ilman. Nyt huomasin, että olo tuntui ihan uudella tavalla vaaralliselta ja jotenkin alastomalta. Melko varmasti tämä johtuu tästä tuoreesta elämänmuutoksesta: nyt jo asenne moneen asiaan muuttuu ihan ilman erillistä tietoista päätöstä. Siksi että on joku, joka tarvitsee minua. Isäänsä. (Toki varmasti rakas vaimoni tarvitsee minua myös, toivoisin että ainakin vähän, mutta erilaisella tavalla, aikuinen kun on.)

Tämä oli kohtuullisen merkittävä havainto ja vahva tunne silloin eilen: minun on pidettävä itsestäni entistäkin parempaa huolta, muiden vuoksi. Toki tällaisesta kuulee puhuttavan ja näkee kirjoitettavan, mutta kiinnostavaa silti oli huomata, kuinka konkreettisesti muutoksen tuntee. Ehkä jokin osa siitä kaikesta, joka saa meidät haluamaan lapsia, on tämä: voi tuntea itsensä välttämättömäksi jollekin, joka ei vielä selviä itse. Se on tavallaan itsekästäkin. Ehkä uskallan kuitenkin väittää, että tämä ei todellakaan ole ainoa syy, miksi olen niin onnellinen tästä tilanteesta, jossa nyt olemme, ja juttelen pienelle masuun aina iltaisin ja välillä muulloinkin.

Eihän tämä tosiaan ihan mikä tahansa tilanne ole. Minulla on varmaankin ollut mielessä erilaisia kuvitelmia tästä ainakin teini-iästä asti. Siitä hetkestä, kun minä ja (silloin vielä kuviteltu) puolisoni odotamme vauvaa. Kaikkina aikoina se ei suinkaan ole ollut välitön tavoite, vaan ajatus tulevasta, mutta kuitenkin aina suuri asia ja merkittävä toive ja tavoite. Nyt se on tässä, ja sitä on vielä hieman vaikea uskoa todeksi ja ymmärtää, vaikka se aika konkreettista nyt jo onkin. Ajatustyö jatkuu, ja onneksi aikaa vielä on ennen kuin helmikuu koittaa. Kaikkea tätä on kovin vaikea muotoilla sanoiksi, mutta ehkä voitte yrittää kuvitella, miten sisällä myllertää. Vieläpä sen jälkeen, kun viime syksynä oli täysin epävarmaa, voisinko lainkaan saada biologisia lapsia.

Kaikki on joka tapauksessa nyt alkanut kovin hyvin, ja toivottavasti jatkuu myös niin.