Näytelmä: Äitikortti

Jaetaanpa viime viikon kuulumisia vielä sen verran, että ehdimme myös vaimokullan kanssa käydä Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän Äitikortti. Koska sen teemat ovat monessa kohtaa samat kuin tämän blogin, ajattelin jakaa pari ajatusta siltä varalta, että joku lukijoista olisi myös kiinnostunut.

Päädyimme katsomaan Äitikorttia pitkälti Hesarin kehuvan arvostelun vuoksi (jutussa muuten toimittaja innostui pohtimaan vanhemmuutta muutenkin kuin vain tämän näytelmän kautta). Kehut ovat osin ansaittujakin, vaikken ehkä ihan yhtä innoissaan osannut olla. Näytelmässä oli kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista, osin tuttua pohdintaa ja jotain uutta, ja muutamia kieltämättä aikamoisen hauskoja kohtia. Ensimmäinen puoliaika käsittelee ”lapsenhankinnan” harkintaa, sen vaikeuksia ja vanhemmuuteen valmistautumista. Lapsettomuus tai ainakin se tilanne, kun toivottu raskaus ei noin vain alakaan, saa oman osionsa. Toisella puoliajalla sitten synnytetään ja eletään vauvan kanssa. Meidän mielestämme riemukkaimmat kohdat olivat siellä, muun muassa vaihtoehtoinen näkökulma pienten lasten nukkumiseen, erilaisten äitien kohtaaminen leikkipuistossa ja tietysti itselleni pian läheinen teema eli isän rooli synnytyksessä.

Paljon muutakin sekaan mahtuu, minkä selittänee, että näytelmän taustalla on toimittaja/kirjailija Anu Silfverbergin esseekokoelma. Sitä en vielä ole lukenut, mutta ehkä jos vielä joskus ehdin lukemaan ja osuu kohdalle, kahlaan sen mielelläni läpi… Monipuolista vanhemmuuden pohdintaa karnevaalihengessä mutta välillä vakavamminkin on siis tarjolla. Näemmä Kansallisteatteri on järjestänyt huhtikuulle vauvanäytöksenkin, eli vauvojen kanssa saa mennä jos lippuja on vielä jäljellä! Uskoisinkin, että kaikkein eniten näytelmästä saa irti, jos oma kokemus lapsen odottamista ja pienen lapsen hoitamisesta on vielä tuore. Jos taas kärvistelee lapsettomuuden kanssa, tässä on hieman vertaistukea, mutta vastapainoksi joutuu käymään läpi myös melkoisen määrän vauva-aiheita, onneakin.

Perinteistä juonta Äitikortissa ei ole, vaan se on joukko musiikilla höystettyjä kohtauksia.

Näytelmässä toistui monitulkintainen ajatus siitä, että vanhemmuus on elämää. Ei siis esimerkiksi työtä. Ajatuksessa on ehkä jotain lohdullistakin. Annan kokonaisuudelle neljä kestovaippaa/kantoliinaa/omasuosikkivälineesitähän.

Tulos ja jatko

Viime syksynä kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä postauksessa: ”Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta.”

Nyt tosiaan näyttää vahvasti siltä, että lapsen odottamisesta tämän tulevan isän on lähikuukaudet kirjoitettava (unohtamatta kuitenkaan, että pari niitä ns. vaaran viikkoja on vielä jäljellä). On välillä edelleen hieman vaikea uskoa ja ymmärtää, kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka suuri muutos on käyty ja käynnissä siihen verrattuna, mistä syksyllä aloitettiin. Silloin oli siis täysin epäselvää, olisiko minun koskaan mahdollista saada biologisia lapsia. Nyt sellainen kasvaa rakkaan vaimoni sisällä, emmekä voisi olla onnellisempia – vaikka toki jännittää myös, monenlaisten muiden tunteiden lisäksi. Silloin ensimmäisessä blogikirjoituksessani toivon hyviä uutisia, ja nyt viimeisten parin kuukauden aikana olemme saaneet niitä roppakaupalla, vaikka sitä ennen vastoinkäymisiä ja surujakin oli matkan varrella.

Kiitos siis onnelle, kiitos lääkärillemme ja kiitos ihanalle (ja onneksi hedelmälliselle, toisin kuin minä) puolisolle!

Tästä näemmä tuli tällainen luonnollinen välitilinpäätöksen kohta. Ei siis lopullisen, koska näyttäisi siltä, että tämä blogi jatkuu vielä. En tiedä, kirjoitanko aina kovin usein, mutta raskauden etenemisessä ja isyyteen valmistautumisessa varmasti tulee vielä eteen ajatuksia, joita voisin jakaa. Ja toivottavasti kaikki aiemmin kirjoittamani voi tulevaisuudessakin toimia jonkinlaisena vertaistukena heille, joilla lapsettomuus on osa elämää (enkä ole unohtanut, että itsekin olen lapseton ainakin vielä noin seitsemän kuukautta). Toivottavasti mahdollisimman moni teistä saa vielä toivomansa!

Lopuksi julkaisen vielä alla nöyrien kiitosten kera viime viestini äänestyksen tulokset. Kysymys oli siis ”Lukisitko tätä blogia odotusblogina?” Jatkaminen sai vahvemman kannatuksen kuin osasin odottaakaan, ja se on yksi olennainen syy siihen, että aion vielä kirjoittaa. Voi toki olla, että osa heistä, joille on tällä hetkellä tärkeämpää tai tarpeellisempaa lukea lapsettomuuskokemuksista, on jo siirtynyt muualle. Mutta joka tapauksessa: kiitos ja palataan!

Kyllä		84%
Fifty-sixty		8%
En, luen mieluummin lapsettomuudesta		8%
En, odotusblogeja on jo niin paljon		0%

Näkökulmanmuutos

Kuten viimeksi kirjoitin, alkuviikon mahtiuutisen jälkeen mielessä pyörii yhtä ja toista pientä ja suurta. Ajattelin aloittaa niiden purkamisen yhdestä aika lailla samantien tapahtuneesta muutoksesta.

Nimittäin, tähän lapsettoman elämään – sitähän tässä on vietetty, enkä vielä ainakaan noin kahdeksaan kuukauteen voi laskea itseäni kokonaan pois tästä viiteryhmästä – kai aika olennaisena piirteenä monilla kuuluvat erilaiset ikävät tunteet silloin, kun näkee pienten lasten vanhempia tai kauniita vauvamasuja. Ainakaan aina niistä ei iloitse, vaikka kuinka pitäisi lapsista, kun mukana on kateutta ja surua ja ”miksei meillä” -tunteita. Olen tainnut muutamaan otteeseen tässä blogissa mainita näistä omistakin tuntemuksistani.

Kuitenkin ainakin tällä hetkellä, heti siitä alkaen kun kuulin raskaustestin tuloksen, oma näkökulmani on jo muuttunut. Vauvojen söpöydestä voi taas helposti nauttia ja iloiset lapset tekevät minutkin iloiseksi. Toivotan mielessäni onnea kaikille kaupungilla näkemilleni pyöreävatsaisille tuleville äideille. Ei ole edes vaikeaa. Muutama tunti raskaustestin tuloksen kuulemisen jälkeen satuin istumaan metrossa, jossa vieressäni istui isä ehkä 6–7-vuotiaan pojan kanssa pelaamassa yhdessä kännykkäpeliä. Oletettavasti vähän hymyillen mietin, että ehkä minä voin ”pian” myös tehdä samalla tavalla asioita lapseni (jopa lasteni?) kanssa. Näin nopeasti se näkökulma muuttuu.

Samaten puolison kirjastosta löytämää tuleville isille tarkoitettua kirjaa lukee nyt hieman erilaisin ajatuksin ja ihan uudenlaisella konkretialla verrattuna muutaman kuukauden takaiseen.

Nyt pitää sitten edelleen toivoa, että tämä tilanne pysyy ja kaikki menee meillä hyvin. Uskon siihen kyllä. Ja toivon kaikille teille samassa tilanteessa oleville samaa onnea!

Päivityksiä ja unia

Tämän viikon ”lääkärintarkastus” ei tuonut erityisen paljon aiempaa parempia uutisia, harmi kyllä. Lääkkeellisestä avusta huolimatta myös tästä kierrosta on tulossa hidas, siltä ainakin ultrassa näyttäisi. Joudumme palaamaan myöhemmin asiaan sen suhteen, tuleeko suotuisia edellytyksiä alkion istuttamiselle tälläkään kertaa. Yritetään nyt kuitenkin kaikesta huolimatta uskoa siihen, että parempaan oltaisiin menossa.

Yksi signaali voisi antaa toivoa: nyt on meillä molemmilla vapaapäivän kunniaksi kerrankin yksi hyvin ja pitkään nukuttu yö takana. Tässäkin pitää nyt taas koputella puita ja kaikenlaisia muitakin materiaaleja eikä nuoleskella ennen tipahtamisia, mutta jospa kävisi niin hyvin, että tästä alkaisi suunta parempaan. Se varmasti parantaisi monella tavoin vointia ja jaksamista – ennen kaikkea siis armaan puolisoni, joka on muutenkin joutunut paljon minua kovemmalle – ja ehkä sitten myös kropan toimintaa ja vastaanottavaisuutta sille suurelle toiveellemme. Toivotaan siis kauniita unia myös seuraaville öille… Siitä sitten askel kerrallaan eteenpäin. Babysteps, sanoisi ameriikkalainen.

Taas ensi kuuhun.

Vuoristorataa tämä on ollut viime syksystä. Ensin huonoja ja vielä huonompia uutisia, sitten askel askeleelta toivoa ja tammikuussa hoidoissa vaikeuksista huolimatta menestystä, ja lopulta epäonnistuminen. Ja nyt jo toisen kerran sen jälkeen katseiden siirto seuraavaan kuukauteen, koska luonto ei vieläkään suonut meille otollisia olosuhteita seuraavalle yritykselle. Eli ovulaatiota ei tässäkään kierrossa näytä tulevan, eikä pakastetun alkion siirtoa siis mitä todennäköisimmin kannata yrittää. Rakas puolisoni on ehkä joutunut tässä niin koviin koetuksiin, ettei kaikki vieläkään toimi normaalisti, tai sitten se on sattumaa, mutta tässä kuitenkin ollaan.

Vaikea tässä on sanoa – tai siis kirjoittaa – kovin paljoa enempää. Harmittaa ja surettaa tietysti, ja taisin olla töissä aika hiljainen ja / tai kärttyisä uutisten kuulemisen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan siis ole juuri mitään, mitä sen varsinaisen suuren tavoitteemme eteen voisi tehdä ainakaan pariin viikkoon. Pitäisikö ehkä siis unohtaa koko asia hetkeksi (jos sellainen nyt edes olisi mahdollista)? Tai keskittyä tekemään sen mitä voi olosuhteiden parantamiseksi (aika paljon sitä on tässä kyllä viime kuukausien aikana jo mietitty)? Jotain muuta? Minulla ei nyt juurikaan ole vastauksia. Mutta ehkä lähdemme vähän ulos, kun aurinkokin sentään paistaa ja kevät näyttää tulevan, ja mietitään sen jälkeen sitten näitä tai jotain aivan muuta.

Ensi kuuhun

Päivityksenä aiempaan, ovulaatiota ei edelleenkään kuulunut, ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen olemme suunnanneet suosiolla katseet ensi kuuhun. Olosuhteet eivät nyt vielä ole otolliset, joten on moniakin syitä pitää pieni hengähdystauko ja odottaa suosiollisempia aikoja.

Viimeksi kirjoittamani siitä, että kuukauden odotus on suru ja pettymys, on periaatteessa edelleen voimassa, mutta nyt tämä oli kuitenkin perusteltu ratkaisu. Haikeaa, mutta koitetaan kestää ja jälleen jatkaa eteenpäin – ja uskoa, että ensi kuussa on sitten kaikki tarpeellinen kohdallaan ja paljon paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Tähtäin on siinä vaikeassa tempussa, josta viimeksi mainitsin: jatkaa elämää, rentoutua, laskea stressitasoja. No, tänään kävimme ex tempore -kahvilatreffeillä, kun molemmilla on vapaa ilta…

Tällä välillä myös luin loppuun sen aiemmin mainitsemani raskaus- ja synnytysopaskirjan. Se oli jäänyt joksikin aikaa, kun raskaustestin tulos ei ollut toivottu, mutta palasin siihen taas. Nyt olen sitten täysinoppinut ja valmis kaikkeen! (Hah, vitsi vitsi, haittaaks se? Eli suunnilleen valmis kunnes elämä opettaa, ettei mikään kirjoissa pidäkään paikkaansa, jos toivon mukaan tässä kevään aikana kuitenkin saisimme sen kuuluisan plussan vielä.)

Negatiivinen

Kuten otsikko kertoo, emme saaneet sitä uutista jota toivoimme. Raskaustestin tulos oli negatiivinen. Tunteita ja ajatuksia on paljon, sanat aika lailla hukassa, mutta jos pari lausetta kuitenkin.

Tämä on tietysti valtava pettymys ja suru, sitä tuskin tarvitsee edes sanoa. Sitä on vaikeata kuvata tai määritellä sen tarkemmin. Eilisillasta meni puolet itkiessä. Surullisen lisäksi on muun muassa turhauttavaa ja tuntuu epäreilulta, että kaiken vaivan ja koettelemusten – ja hyvin menneiden välietappien – jälkeen tulos oli tämä. (Tietysti samalla tiedän, että monet ovat tällä tiellä joutuneet pettymään paljon useammin kuin me.)

Tänään on hieman helpompaa ehkä, tunteet vaihtelevat surun ja pessimismin ja toisaalta toivon ja määrätietoisuuden välillä. Tokihan me jatkamme ja yritämme uudestaan, kun pahimmasta on toivuttu. Onni onnettomuudessa ovat ne kaksi alkioa, jotka lepäävät ja odottavat pakkasessa – vaikka tässä kohtaa tuntuisi paljon luottavaisemmalta, jos niitä olisi enemmän. Onneksi kuitenkin edes ne kaksi. Muitakin ajatuksia lienee, ja varmaakin palaan niihin. Nyt yritetään huolehtia toisistamme.

Hidastuksen tarve – ja tuen

Ensimmäiset ultraäänet ovat tulossa ja jännitys siis tiivistyy edelleen. Tuntuisi, että tarvetta olisi keskittymisrauhalle ja kaiken ylimääräisen stressin välttämiselle, mutta onnistuuko se? Ei tietenkään, harvalla varmaankin eikä ainakaan meillä, harmi kyllä. Töissä on hoppua, yhtä ja toista muuta osuu näihin samoihin aikoihin, elämä jatkuu joka puolella eikä odota. Ei kellekään olisi jäänyt nurkkiin jonkinlaista ”pysäytä muu maailma” -nappia, jota voisimme lainata?

Viimeksi kirjoitin, että minun pitää varmistaa, etten tässä matkan varrella ole purkanut suuttumuksia puolisoon. No, siihen kysymykseen vastaus oli ei, mutta se johti hyvin tarpeelliseen keskusteluun silti – raskaaseenkin, mutta toivottavasti osaan nyt ottaa tästä opiksi. Huomasin näet, että (varmaankin siksi että vika löytyi minusta) tässä kaikessa on tullut keskityttyä kuitenkin liikaa minun tunteisiini. Minun olisi pitänyt ymmärtää useammin ja hanakammin kysyä myös armaani ajatuksista ja tunteista, mutta minä hölmö en tajunnut. Hän taas kai ajatteli, että on parempi olla vaivaamatta minua huolillaan nyt. Mutta kriisi ei tietenkään koettele yksin minua, eivätkä tulevan prosessin koettelemukset varsinkaan, ja pitäisihän minun vähintään yhtä lailla tukea häntä kuin hän on tukenut minua.

Yritän huolehtia siitä paremmin tästä eteenpäin, ja entistä suuremmalla syyllä nyt kun hän joutuu tässä alkavassa yrityksessämme venymään enemmän kuin minä (mikä on edelleenkin epäreilua). Hän on ansainnut sen ja enemmänkin. Toivon mukaan onnistuin välittämään tämän ajatuksen kun puhuimme.

Suuret suunnitelmat

Lääkäri on nyt tavattu ja meillä on aika tarkka suunnitelma jatkosta. Jos kaikki menee hyvin, loppiaisen jälkeen päästään sitten pikkuhiljaa yrittämään. Perinteisestä IVF-hoidosta ja sitten ICSI-injektiosta on kyse. Armas puoliso tässä valitettavasti joutuu kovemmalle, ensin keltarauhashormonia syömään ja sitten hormonipistoksia ja ultraääniä kestämään, kunnes sitten vielä poimitaan (toivon mukaan) joukko munasoluja maljalla hedelmöitettäväksi. Koska minun solujeni pakastaminen ei ollut mahdollista, minunkin pitää sitten h-hetkellä käydä vielä uudestaan läpi sama operaatio, jota viime viikolla kokeilin, eli siittiöiden poiminta.

On kuitenkin aika hienoa tietää selvä suunnitelma ja aikataulu, ja edelleen täytyy olla tyytyväinen siitä, kuinka olosuhteisiin nähden hyvin kaikki on viime viikkoina edennyt. Nyt saamme rauhassa viettää lomat, ja sen jälkeen mitä luultavimmin päästään pian asiaan. Niin paljon kuin voi tietää, meillä pitäisi olla – jälleen olosuhteisiin nähden – ihan hyvät mahdollisuudet onnistua, jos ei heti ensimmäisellä yrityksellä niin pian kuitenkin. Mutta mikäänhän ei tietenkään näissä asioissa ole etukäteen varmaa.

Kaikki konkretisoituu kuitenkin pikkuhiljaa siitä epätietoisuudesta, joka kuukausi-puolitoista sitten vielä vallitsi. Se tuo mieleen paljon uusia ajatuksia ja pohdintoja. Niihin varmastikin palaan, kun pohdinnat ovat valmiimpia… Yhden asian kuitenkin melko varmasti tiedämme: tässä vaiheessa tuskin lähdetään yrittämään kahdella alkiolla, sillä monestakin syystä lääkäri pitää tässä kohtaa yhtä varmempana ratkaisuna. Meillä kun esimerkiksi iän puolesta ei onneksi vielä ole tulenpalavaa kiirettä onnistua heti. Oma sisäinen vauvakuumekiire vain, mikä on tietysti aika suuri kiire sekin…

Perimä

Olen sattuneista syistä miettinyt viime kuukausina useaan kertaan ja eri näkökulmista perimää: omaani ja mahdollisten tulevien lasten. Geenejä, kromosomeja, todennäköisyyksiä, vaikutuksia. Mikä olisi hyvä? Ja onko sitä edes järkevää miettiä, kun sattumalla on kuitenkin kaikissa vaihtoehdoissa aika suuri osuus?

Kirjoitin viimeksi, että perimänkin puolesta ”kokonaan oma” vauva olisi ensisijainen toiveemme. Miksi? Kai siihen biologia/vietit vievät, ja jokin tunne että kaikki on yksinkertaisempaa niin, ehkä myös se että tuntemattoman luovuttajan persoonasta ei käsittääkseni saa tietää mitään (vain tyyliin silmien ja hiusten väri jne. ovat tietoja, joita saajille kerrotaan). Omilla soluilla siis ensisijaisesti yritämme. Mutta ovatko minun geenini muka jotenkin paremmat kuin Mr. Tuntemattoman? Hänen kohdallaan on sentään kartoitettu paitsi näytteen laatu, myös muun muassa että perinnöllisiä sairauksia ei luovuttajalta tai lähiomaisilta löydy. Jo pelkästään se on enemmän kuin voin sanoa itsestäni. Mistäs sen tietää, jos luovuttaja olisi myös vaikkapa komeampi/älykkäämpi/vähemmän rasittava tyyppi…

Onnekasta tosin on se, että poikkeavat kromosomini, jotka mitä luultavimmin ovat syy tähän tähänastiseen lapsettomuuteeni, eivät sellaisenaan voi periytyä. Tätä en tainnut hoksata aiemmin tänne kirjoittaakaan. Syynä on se, että koska kyse on ns. mosaikismista, eli osa soluista on normaaleja ja osassa on poikkeama, poikkeamani on syntynyt vasta jonkin aikaa hedelmöittymisen jälkeen, joskin luultavasti melko varhain sikiöaikana. Olen siis saanut alkuni aivan normaalina ja kokonaisena soluna, mutta jossakin kohtaa jakautumista yhdestä solusta on jäänyt y-kromosomi puuttumaan, ja se solu on kuitenkin sitten vielä jakautunut eteenpäin. Tavalla tai toisella virheellisesti jakautuneita soluja tulee kaikille ihmisille jatkuvasti, koska soluja on lukemattomat määrät ja ne jakautuvat vielä aikuisenakin. Minulla huono onni oli se, että yksi tällainen virhe tapahtui niin varhain, ja se virheellinen solu pystyi vielä jakautumaan eteenpäin – pahasti virheelliset solut eivät yleensä enää juuri jakaudu, olen ymmärtänyt.

Toivottavaa olisi, ja arkijärjellä luultavaakin, että jos hedelmöitys minun soluillani onnistuu, tekijänä on yksi enemmistöstä eli normaaleista soluista. Jos kaikki menee hyvin siitä eteenpäin, lapsella pitäisi olla asiat paremmin kuin minulla. Minä esimerkiksi olen keskimääräistä lyhyempi, mihin perinnöllisyyslääkärin mukaan kromosomini ovat luultavasti ainakin jonkin verran vaikuttaneet. Tätä pulmaa lapsella ei olisi, koska mosaikismi ei syntytapansa vuoksi voi periytyä. Siksi myöskään sen aiheuttamaa haittaa hänen lisääntymiselleen sitten aikanaan ei pitäisi olla, toisin kuin minulla. Perinnöllisyyslääkärin mukaan voi tosin olla hieman kohonnut riski sille, että sikiöllä olisi jollakin muulla tavalla poikkeavat kromosomit, joten tätä asiaa pitää erityisen tarkkaan seurata kohdallamme.

Tällä viikolla olen joka tapauksessa edelleen onnellinen siitä mahdollisuudesta, että minulla vielä voisi olla oma biologinen lapsi. Vaikka sitä ei voi tietää, mitä hänelle periytyisi minulta ja mitä puolisoltani, se kai sitten otetaan vastaan mitä luonto (lääkärin avustuksella) suo. Ja yritetään parhaamme mukaan tarjota hyvä ja onnellinen koti.