Uuden elämän aloitus ja blogin lopetus

No niin. Tässä sitä ollaan. Kuten viimeksi kerroin, meille syntyi viime viikolla ihana tyttö. Hän on edelleen ihana. 🙂 Arki on tässä käynnistynyt, eikä mikään toistaiseksi vaikuta mitenkään ylivoimaiselta, vaikka vastasyntyneen hoitamisessa toki on puuhaakin. Ehkä olin varautunut pahempaankin, sillä on tässä silti ehtinyt jopa lukemaan lehteä ja nyt tyttären nukkuessa kirjoittamaan tänne. Ja hän voi hyvin, joten kaikki on hyvin.

Pitkä matka on tultu sieltä, mistä tämä blogi alkoi, se täytyy jälleen todeta. Onnellisen helpotuksen huokauksen kera. Silloin siis oli täysin epäselvää, onko minun mahdollista koskaan saada omia biologisia lapsia. Ja jos on, kuinka pitkät ja rankat hoidot pitäisi käydä läpi siihen päästäkseen. Nyt, noin puolitoista vuotta lapsettomuustutkimuksiin hakeutumisen jälkeen, meillä on terve biologisestikin oma tytär. Ei kai voi päätyä kuin siihen tulokseen, että lopulta olimme lähtökohtiin nähden todella onnekkaita, matka olisi voinut olla paljon raskaampi tai epäonnistua kokonaan. Nyt kuitenkin ollaan tässä – onnekkaita oikeastaan  millä tahansa mittapuulla. Meitä on nyt kolme, pieni suloinen rakas on tullut osaksi perhettämme, lumonnut meidät. Yritämme pitää hänestä hyvän huolen. Toivottavasti jonakin päivänä hän saa vielä pikkuveljen tai -siskon.

Odotus ja syntymän ihme, joista aikanaan jo tuossa ensimmäisessä postauksessa kirjoitin, on nyt sitten koettu. Ja olihan se aikamoista, ainutlaatuista. Ihmeellistä kyllä, mitä ihmisvartalo osaa. Synnytys oli melkoinen maraton, jossa yllätyksiä ja harmejakin tuli matkalla vastaan, mutta tärkeintä on etteivät äiti tai lapsi olleet missään vaiheessa vaarassa ja että lopulta ponnistusvaihe sujui kaikin puolin mainiosti. Molemmat osapuolet olivat sen jälkeen jokseenkin niin hyvävoimaisia kuin siinä kohtaa voi olla. Kuten viimeksi kerroin, olen todella kiitollinen rakkaalle vaimolleni hänen urakastaan – sekä odotuksesta että synnytyksestä – ja ehdottomasti erittäin ylpeä siitä, miten hän tästä kaikesta selvisi.

Unenpuutteenkin vuoksi synnytys meni välillä vähän sumussa, enkä tiedä, kuinka hyvin osaan kuvailla tuntojani. Sen voin sanoa, että laitokselle lähtiessä jännitin niin paljon, etten tiedä olenko toistaa kertaa sillä tavalla jännittänyt. Tästä kerroin vaimolle vasta jälkikäteen, mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin asian peittämään. Joka tapauksessa yritin parhaani mukaan auttaa ja tukea häntä, ja toivottavasti onnistuin olemaan edes jonkin verran hyödyksi. Matka oli tosiaan pitkä, mutta kun loppusuora alkoi häämöttää, minulla meinasi silmäkulma kostua jo etukäteen. Mehän emme tienneet vauvan sukupuolta etukäteen. Minä näin hänet ensimmäisenä, ja hihkaisin vaimolle yltyvien onnen kyynelten keskeltä ”se on tyttö!”. En ole ihan varma, kuuliko hän. Puoliso joutui sen verran koetukselle ja oli muutenkin ehkä siellä synnytyskuplan sisällä sillä tavalla, että välillä ulkomaailman tapahtumat kuulemma menivät hänellä aika lailla ohi. Pikkuinen pääsi sitten äidin syliin jokseenkin samantien ja ryhtyi aika pian syömään, eli siltäkin osin kaikki meni hyvin. Minä sain huolehtia ensimmäisestä kylvetyksestä pian sen jälkeen (kas kun hän ehti taitavasti tempaista maailmaan ensimmäiset kakkansa ennen kuin sai vaipan ylleen).

Sitten olemme tutustuneet toisiimme ensin sairaalassa ja nyt täällä kotona. Kai sen voi sanoa, että harva asia tuntuu hienommalta kuin oma lapsi sylissä. Sitä on vain vieläkin vähän vaikea uskoa todeksi. Hän on tosiaan ihan oikea vauva, meidän lapsemme. Hän on tosiaan nyt siinä. Tuoksuu vauvalta ja tuhisee, hymyilee välillä unissaan. Tarkkailee uteliaana maailmaa, kun on hereillä. Nukkuu paljon, mikä helpottaa meidän laskeutumistamme tähän tärkeään vanhempien tehtävään. Yrittää joskus nälkäisenä maistaa vähän isiäkin. On useimmiten onneksi kärsivällinen, kun harjoittelemme esimerkiksi uudenlaisen vaipan vaihtamista. On ihana ihan koko ajan. ❤

Tämä blogi kuitenkin alkoi lapsettomuusblogina, ja vaikka se sitten muuttui odotusblogiksi, niin nyt tuntuu siltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja tullut maaliin. Minähän olen nyt isä ja onneksi siis yksi niistä onnekkaista, jolle lapsettomuus ei ollut lopullinen tuomio. Nämä tekstit jäävät kuitenkin elämään tänne bittiavaruuteen. Niiden kirjoittamisesta ja lukijoiden viesteistä oli minulle lohtua raskaina hetkinä, ja apua ajatusten jäsentämisessä myös, ja tietysti iloa hyvinä hetkinä. Olen hyvin iloinen, jos niistä sattuisi olemaan hyötyä muille vertaistukena tai muuten vielä jatkossakin.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, että toivon mukaan näihin aikoihin minulla on lapsi sylissä ja hän saa itse myös kirjoittaa tänne omat ajatuksensa. Täytän nyt tämän lupauksen ja suunnitelman ja annan rakkaan tyttäreni päättää tämän blogin seuraaviin ajatuksiin:

”nb                              v v,zölp.”

Kuulostelua

Laskettu aika on ensi viikolla. Vauvamme voi edelleen hyvin ja ilmeisesti kasvaa hyvää vauhtia, mutta sen sijaan hän ei ole vielä osoittanut mitään konkreettisia merkkejä siitä, että hän haluaisi tässä lähipäivinä siirtyä jo katselemaan maailmaa yksiönsä ulkopuolella. Saapa nähdä, koska ja miten.

Olen täällä jo muutamaan otteeseen ihmetellyt Pikkuisemme liikkuvaisuutta, ja se jaksaa ihmetyttää meitä edelleen päivittäin. Kaikenlaista hän keksii. Osa hämmästyksestä taitaa johtua siitä, että vauvan liikkeet kaikesta päätellen näkyvät ja tuntuvat ulospäin tavallista selkeämmin. Usein pystyy jopa melko selvästi vatsan kulloisiakin muotoja katsomalla myös näkemään, missä asennossa hän siellä milloinkin köllii (tai riehuu). Pitkästä aikaa tuli myös varmuuden vuoksi kokeiltua, kuuluisiko hänen pulssinsa ulospäin. En ajatellut, että se välttämättä onnistuisi ainakaan kovin helposti, mutta kun vain painoin korvani masua vasten suunnilleen siihen kohtaan, missä arvelin vauvan keskivartalon olevan, se kuului heti ja selvästi ihan paljaalla korvalla. Rytmi oli (kuten asiaan kuuluu) sen verran nopea, että se erottuu äidin pulssista vaivatta. Aika hurjaa! Oletteko muut, meitä pidemmällä olevat kuulleet vauvan sydämen noin?

Vähän hurjaa, vaikka tietysti valtavan hienoa ja innostavaa, on tietysti myös tämä vaihe, jossa olemme. Elämä muuttuu ja perheemme saa uuden jäsenen aivan pian. Pienimmät vaatteet ovat järjestyksessä, hoitoalusta ja sänky valmiina, sairaalakassi jokseenkin valmiiksi pakattu. Yhä konkreettisemmaksi tulee ajan kuluessa – ja vauvan sykettä kuunnellessa! – että ihan kohta se pitkään odotettu hetki on tosiaan totista totta. Sitä on kuvitellut moneen kertaan, eikä se silti varmaankaan monessa kohtaa ole mitään, mitä olisi osannut kuvitella. Uusi ihminen, uusi perheenjäsen, ja elämäni muuttuu lopullisesti. En ole tavannut häntä vielä, vaikka jotakin hänestä jo tiedän ja olen hänelle jutellut, mutta varmaa on, että hän tulee olemaan tärkeä osa elämääni niin kauan kuin tällä planeetalla olen. Ihmeellistä, valtavan hienoa ja innostavaa, vähän hurjaa tämäkin. Lapsi ja hänen hyvinvointinsa tulee olemaan minun (ja vaimon, tietysti) vastuulla, mutta samaan aikaan minusta tulee monin tavoin riippuvainen pienestä tulokkaasta, vaikka hän ei mitään erityistä sen eteen tekisi. Eikä teekään, on vain.

Sattumalta yöpöydällä on nyt kesken muun muassa vanhemmuutta (vaikeissakin tilanteissa) käsittelevä Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu, jossa yksi päähenkilöistä toteaa vauvaikäisestä tyttärestään näin: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Hän taisi sanoa sen paremmin kuin olisin itse osannut, mutta olen vielä jatkanut asian pohtimista pidemmälle sen jälkeen kun nuo rivit luin. Tuleeko lapsestani onnellinen? Kuinka paljon minä voin sen eteen tehdä, kuinka paljon riippuu hänestä itsestään, muista, sattumasta? Miten se kaikki lopulta vaikuttaa minun elämääni, vaikka se ehkä on itsellenikin nyt toissijainen asia? Kuten usein viimeisten parin vuoden aikana, olen taas ehkä keskimääräistä kookkaampien asioiden äärellä.

Viime vuoden maaliskuussa, kun kaikki oli kesken ja ensimmäinen hoitoyritys epäonnistunut, kirjoitin tänne: ”Uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin.” Tällä tietoa ennuste ja lupaus on voimassa…

Unia ja näkyjä

Tässä muutama päivä sitten näin ehkä ensimmäistä kertaa unta vauvastamme. No, en muista läheskään kaikkia uniani, mutta tämä taisi joka tapauksessa olla ensimmäinen kerta jonka varmasti muistan. Se on siinä mielessä yllättävää, että vauva tottakai on mielessä paljon – luulisi asian tulevan uniinkin sitten usein, mutta näin ei ole ollut. Muistelisin, että silloinkin kun vaimokulta on ollut mukana unissani, hän ei ainakaan useimmiten ole ollut raskaana. Kysyin asiasta häneltä myös, eikä hänkään ole juuri nähnyt vauvaunia. Erikoista, hänellä vauva on varmasti mielessä vielä enemmän, kun Pikkuinen on koko ajan mukanakin. Voiko asia olla niin selkeä, ettei alitajunnalla ole mitään siihen liittyvää käsiteltävää? Mitenkäs teillä muilla jotka olette meitä edellä, oletteko nähnyt paljon vai vähän vauvaunia odotusaikana?

Niin, itse uni oli erikoinen ja epälooginen, kuten unet kai yleensä ovat. Muistan, että jostain syystä ilman sen suurempia unessa annettuja selityksiä vaimo ei ollut kertonut minulle synnytyksestä, vaan oli käynyt sairaalassa yksin. Uni sijoittui ehkä viikko tämän jälkeiseen aikaan, jolloin vasta ensimmäisen kerran tapasin lapsen jossakin kaupungilla/ulkona. Hän oli äitinsä kanssa vaunuissa (jollaisia meillä ei ole). Sain ottaa hänet syliini, ja katsoin häntä silmiin. Vauva ensin arasteli, kai siksi kun emme olleet tavanneet, mutta kohta hän katsoi takaisin. Ihan kaunis vauva hän muistaakseni oli. Erikoista kyllä, hän osasi jo joitakin yksittäisiä sanoja, ja kävimme siis vielä jonkinlaisen keskustelun, mutta en herättyäni enää muistanut sitä tarkemmin.

Myöhemmin tällä viikolla ”näin” vauvan pitkästä aikaa vähän konkreettisemmin, kun kävimme neuvolassa. Muuten käynnistä ei erityisempää, kunhan mittailtiin ja kyseltiin vointi, mutta neuvolan täti varmuuden vuoksi ultrasi Pikkuisemme, kun käsin koettelemalla ei päässyt ihan tarkkaan varmuuteen, miten päin hän on. No, pää alaspäin siellä ollaan kuten pitikin, ja ehkä toivon mukaan hän pysyy niin, vaikka muuten kyllä edelleen liikkuu paljon. Vähintäänkin kääntelee kylkeä, kuten neuvolan täti sen muotoili, ja huitoo raajoillaan ja siirtelee niitä eri puolille yksiötään. Tänäkin aamuna oli taas vilkasta. Vauvan näkeminen on nyt vähän erilaista kuin alkuraskaudesta, kun hän ei lähimainkaan enää mahdu kuvaan kokonaan, vaan pitää kurkkia yksi kohta kerrallaan. Tuossa on pää, tuossa sykkii sydän, siinä vieressä kulkee selkäranka…

Reilu kuukausi laskettuun aikaan. Eli taas jännitys tiivistyy, kuten tässä matkan varrella muutamaankin kertaan.

Sain potkut!

Tällä viikolla armas puolisoni alkoi ensimmäistä kertaa huomata tuntemuksia, joita hän arveli vauvan liikkeiksi. Pikkuhiljaa tulkinta vahvistui, ja eilen – yllättävän nopeasti oikeastaan! – minäkin pääsin kokemaan oman osuuteni.

Tavallaan harmillisesti hetki ei ollut otollisin mahdollinen tämän ainutlaatuisen tapauksen huomioimiseksi ja siitä nauttimiseksi. Olimme juuri ryhtyneet katsomaan elokuvaa sisarusteni kanssa, kun vaimo kuiskutteli, että vauva taitaa olla liikkeellä, ja kehotti minua laittamaan käteni masun päälle ja kokeilemaan, josko minäkin voisin tuntea sen. Ja totta tosiaan: ei mennyt kauaakaan, kun tunsin pienen mutta kuitenkin selkeän tökkäisyn. Sen täytyi olla meidän Pikkuisemme, joka potkaisi isiä! Tulee varmaankin vielä sellainen päivä, jolloin en ilahdu moisesta, mutta nyt kyllä ilahduin kovasti.

Liikkeet jatkuivat vielä jonkin aikaa, ja kohta tuntui esimerkiksi sellainen muljahdus, jonka varmaankin täytyi olla jonkin sortin kuperkeikka tai muu suurempi liike, ottaen huomioon kuinka pieni Pikkuisemme vielä tässä vaiheessa on (ehkä reilut 150 grammaa).

Keskittyminen elokuvaan oli vähän horjuvaa, kun mielessä oli vauveli ja historiallinen ensimmäinen fyysinen kontakti. Myöhemmin elokuvan aikana hänellä oli vielä toinen urheilujakso, jonka aikana ehdin taas tuntea pari liikettä. Hymyilytti.

Mahtava kokemus, ja siinä pienen sivuhämmennyksen ohessa tekee jälleen kerran tulevan pienen palan konkreettisemmaksi. Onneksi tätä iloa lienee myös edessä paljon lisää. Samalla vähenee jännitys siitä, miten masussa voidaan, kun ei joudu olemaan viikkokausia ilman tietoa vauvasta. Ensi viikolla meillä on myös neuvolakäynti jälleen edessä, joten ehkä uusia ajatuksia tai muuta uutta kerrottavaa tulee taas eteen.

Aamun bileet (148 BPM)

Tänään on ollut musiikillinen päivä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen erään viime vuosina tutuksi tulleen bändin tuoretta levyä, mutta tärkeimmän osuuden musiikillisuudesta koimme heti ensimmäiseksi aamulla.

Kuten aiemmin kirjoitin, yhden neuvolakäynnin peruuntumisen vuoksi meillä on mennyt aika pitkä aika siitä, kun on ollut mitään sellaista tarkastusta, missä saisimme jonkinlaisia elonmerkkejä rakkaasta Pikkuisesta. (Ellei omin voimin tässä viimeisen noin viikon aikana havaittua, jotenkuten näkyville ilmestynyttä hienoista vatsakummun alkua lasketa.) Niinpä olimme odottaneet innolla tämän aamun käyntiä neuvolalääkärillä.

Käynti ei ollut pitkä: lähinnä katsottiin, että tuleva äiti on suunnilleen kunnossa. Kohdunsuun tutkimisen yhteydessä lääkäri kuitenkin otti esille myös kuuntelulaitteen vauvan sykkeen kuuntelemiseksi – ja olisimmekin sitä varmasti pyytäneet, ellei niin olisi käynyt ilmankin. Laite taisi olla vanhemman mallinen kuin edellisellä ultra-käynnillämme Naistenklinikalla käytetty. Se piti mekkalaa, kun lääkäri etsi oikeaa kohtaa, kohisi ja kolisi. Sitten oikea kohta löytyi. Koko huone ja varmaankin pari naapurihuonettakin kaikui Pikkuisemme muutaman millin kokoisen sydämen lyönneistä. Se oli melkoista mekkalaa, vaikka aika ihanaa ja liikuttavaa mekkalaa. Kun tunnetusti tuonikäisillä syke on nopea, tällä erää meidän vauvelillamme 148, niin aikamoiset aamureivit sillä sai aikaan. Vaikka olo olikin riemukas, tässä kohtaa emme kuitenkaan ryhtyneet tanssimaan, vaan varsinkin vaimo (joka nyt ei kai muutenkaan olisi voinut tanssia, selällään kun oli) ennemminkin pyyhki liikutuksen ja helpotuksen kyyneliä.

Elo tulee varmasti tosiaan olemaan hieman helpompaa sitten, kun hän – ja toivottavasti pian sen jälkeen minäkin – voi tuntea vauvan liikkeet. Siihen varmaankin menee vielä ainakin muutama viikko. Nyt meillä on onneksi näköpiirissä näitä käyntejä hieman tiiviimmin, ja saamme siis parin viikon välein kuulla vauvan kuulumiset ja nähdäkin hänet ainakin syyskuun loppupuolella. Toivon mukaan pian sen jälkeen voidaankin sitten jo tunnustella hänen pieniä potkujaan.

Toistan itseäni, mutta on tämä kyllä ihmeellistä. Siellä se ihan kokonainen uusi ihminen kasvaa. Keväällä hän on täällä ja puolentoista vuoden päästä opettelee kanssamme ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, sitten menee kouluun, opiskelemaan, ehkä perustaa itse perheen… Vieläkin on totuteltavaa jo ajatukseen niistä ensimmäisistä viikoista ja kuukausista syntymän jälkeen, vaikka tämä niin kovin toivottu elämänmuutos onkin. Se on sen verran suuri, ettei sitä ehkä voikaan täysin ymmärtää etukäteen. Ei ainakaan ennen kuin tapaa sen perheen uuden jäsenen, pitelee häntä sylissä ja katsoo silmiin. Ehkä se sitten alkaa selvitä. Ehkä.

Odotusta, odotusta

Varmaan aika monessakin kielessä puhutaan ”odotuksesta” tai jostakin sentapaisesta, kun raskaus on käynnissä. Tokihan se on odotusta ja odottamista hyvin konkreettisestikin, kun luonto onneksi tarjoaa tuon noin yhdeksän kuukauden valmistautumisajan. Siinä on hyvätkin puolensa, vaikka joskus sen oman pienen rakkaan haluaisi syliin jo heti. Sitä kyllä odottaa.

Meillä odotellaan näinä aikoina moniakin asioita, aiheeseen liittyen. Ensinnäkin olisi mukavaa, jos armaani pahoinvoinnit jo hieman helpottaisivat, nyt kun viikoissa ollaan niin pitkällä, että oppikirjojen mukaan hormonimyrskyjen pitäisi vähän hellittää. No, ehkä vähän helpompaa keskimäärin jo onkin, mutta myös hankalia päiviä on edelleen joukossa. Yritän elätellä toiveita, että parempaan päin mennään.

Emme myöskään nyt muutamaan viikkoon ole saaneet juurikaan konkreettisia merkkejä Pienestä, kun neuvolakäyntikin siirtyi tältä viikolta. Pieni ei tietenkään kasvustaan huolimatta vielä ole niin suuri, että tuleva äiti voisi tuntea hänen tanssinsa ja potkuharjoituksensa. Siihen menee vielä viikkoja. Voi kai lähinnä olettaa, että hän voi edelleen hyvin, koska erityisiä merkkejä muustakaan ei ole. Mukavaa olisi kuitenkin vaihteeksi saada asiasta vähän tietoakin. Toivon mukaan ensi viikolla saamme. Eli sitäkin odotetaan…

Ja täydennykseksi juuri nyt odottelen vaimoa kotiin kuntosalilta. 🙂

Ajatuksia tulevasta

Ihmeellinen eilispäivä kuvineen teki tulevasta perheenlisäyksestä taas kerran hieman konkreettisempaa. Äsken katselin mittaa, että mitä se vajaan kuuden sentin mitta päästä peppuun tarkoittaisi. Pikkuisemme on jo paljon suurempi kuin muutama viikko sitten, mutta paljon on vielä kasvettavaa ennen helmikuuta!

Tässä samalla konkretisoituu erinäisiä ajatuksia omasta tulevaisuudesta. Tuskin mikään tässä on mitenkään ainutlaatuista, vaan ennemminkin päässä varmasti pyörii aika samantapaisia ajatuksia kuin monilla tulevilla isillä ja äideillä. Mutta nyt ne ajatukset ovat minun, johtuvat ihan oikeasta uudesta ihmisestä, joka kasvaa vaimoni hellässä huomassa, ja se tekee tästä kaikesta minulle kovin suurta vaikkei se uutta olisikaan. Sitäpaitsi: minulle tämä kaikki on uutta, aiemmin vain teorian tasolla pohdittua!

Niin valtavan hienoa ja onnellista kuin tämä aika onkin, moni asia myös jännittää ja jopa tavallaan melkein huolestuttaa. Tulee hetkiä, jolloin alkaa epäröidä, voinko tosiaan selvitä siitä, että vastuullani on pieni ihminen, joka ei vielä hetkeen pysty itse huolehtimaan itsestään, mutta onneksi meitä on kaksi. Ja jännittää kaikki se, miten oma elämä muuttuu – tavoin, jotka osaan ennustaa, ja varmasti monin, joita en osaa. Paljon on myös tehtävää ennen kuin vauvan olisi hyvä muuttaa tänne meille, mutta onneksi aikaakin on vielä jäljellä.

Ja sitten tulee hetkiä, jolloin meinaa painua kasaan ihan vain siitä valtavasta – ja valtavan hienosta – ajatuksesta, että me olemme todellakin tuomassa maailmaan ihan kokonaisen uuden ihmisen ajatuksineen ja tunteineen, ihmisen jolla on koko elämänsä edessä. Meidän perheeseemme, toivottavasti se on hänestä hyvä… Siitä ei ainakaan jää kiinni, etteikö uusi jäsen olisi rakastettu jo nyt.

Ihana köllijä

Aamuvarhaisella oli taas tänään suunta Naistenklinikalle ultraan ja verikokeeseen. Pieni oli tänään rauhallisemmalla tuulella ja suurimman osan aikaa vain kölli, mutta olipahan sitten helpompi tarkastaa hänen vointinsa ja viime viikkojen kasvu ja kehitys. Kätilö oli oikein mukavanoloinen, kuvasi siinä sitten kaikki tarpeelliset suunnat ja tarkasti kaiken sen mitä tässä kohtaa kuuluu tarkastaa, ja kuvasi sitten pilttiämme epäilemättä hyvin täsmällisellä lääketieteellisellä termillä ”ihana”. 🙂 No, kai tästä sitten pitää päätellä, että hän voi edelleenkin hyvin. Kokokin oli edelleen hieman todellista ikää edellä.

Jännää kyllä, sydämen lyöntejä ei nää enää niin helposti kuin ihan ensimmäisellä kerralla, mutta sen sijaan sain ensimmäistä kertaa kuulla ne. Aikamoista rummutusta, pulssi 157, mikä on tuonikäiselle kai aika normaali. Niskaturvotus oli edelleen normaalin pieni ja muukin kehitys tähän saakka viittaisi asioiden etenevän kuten kuuluukin. Kun kätilö häiritsi pikkuisen rauhaa törkkäämällä hieman kohtua, pikkuinen vähän ”loikkasi” (melkein huolestutti, että toivottavasti hän ei pelästynyt kovin), ja vilkutteli sitten meille. Ei tansseja kuitenkaan tällä kertaa.

Vaikeata tässä olisi olla enää tyytyväisempi, mutta samaan aikaan mielessä on vielä se, että kromosomitestin verikoe otettiin nyt ja tulosta saamme vielä odottaa. Noin kaksi viikkoa siihen pitäisi mennä. Sitä siis vielä jännitämme. Positiivista on se, että asia hoitui samalla käynnillä.

Nyt illalla, juuri äsken vielä tuijotin haltioituneena pienen murusemme kuvaa, jossa sivuprofiilista erottuu selvästi nenä ja suu, ehkä korvat ja minun mielestäni myös kiinniolevat silmät. Aika huikeaa. En voi kuin toivoa samaa kokemusta teille, jotka ette niin pitkälle ole vielä päässeet, toivottavasti mahdollisimman monia onnistaa…

Katso kuva! Ja äänestä!

Meillä oli useammastakin syystä hieman huolta, onko pikkuisellamme varmasti kaikki hyvin, joten hän pääsi poseeraamaan kuvassa varmuuden vuoksi vielä ylimääräisen kerran. Huolet osoittautuivatkin sitten turhiksi, sillä hän tanssi ja vilkutteli ultran aikana, kuten kuvasta näkyy (tältä osin hän ei näemmä tule kameraa vierastaviin vanhempiinsa, ehkä tosin tanssia rakastavaan äitiinsä). Kuten kai muutkin ikätoverinsa, pikkuinen näyttää aika lailla avaruusolennolta tässä kohtaa, mutta oli kasvanut jo ikänsä mukaista keskikokoa suuremmaksi lähelle neljää senttiä.

Muutenkin uutiset olivat hyviä: tässä vaiheessa sikiöstä näkee jo yhtä ja toista, ja lääkärin mukaan ”jos kysyt, mikä voisi olla paremmin, niin ei mikään”. Niskaturvotus oli normaalin pientä, ja myös muun muassa nenäluun kehitys viittaa siihen, että kaiken pitäisi olla kunnossa eikä esim. Downin syndrooman tyyppinen vamma liene todennäköinen – verikoe on kuitenkin yhä edessä. Kaikki muukin on kehittynyt normaalisti aivopuoliskoista vatsanpeitteisiin. Onnen kyyneliähän siinä meinasi pukata.

Mieliala onkin ollut nyt erityisen korkealla, ja käynniltä muistoksi saatuja kuvia katselee mielellään. Kaikki tuntuu taas astetta konkreettisemmalta, ja näitä ns. vaarallisimpia viikkoja on koko ajan vähemmän jäljellä. Kohta toivottavasti armaan puolison olokin helpottaa, väsymystä ja pahoinvointia on nyt riittänyt onnen lisäksi.

Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa edelleen lueskellut. Aiemmin mainitsemani artikkelikokoelma isyyden kokemuksista on kahlattu läpi, ja se oli ehkä hieman akateeminen tilastoineen ja yhteiskunnallisine muutoksineen, mutta herätti kuitenkin ajatuksia. Opin myös, että keskiluokkaiset (check) ja korkeasti koulutetut (check) isät pohtivat isyyttään muita enemmän. Ja jos tämä jo sai tuntemaan itsensä vähemmän ainutlaatuiseksi, eilen luin myös uutisen, jossa mainittiin, että pelkästään Kiinassa viime vuonna 50 miljoonaa pariskuntaa kärsi lapsettomuudesta… Huh.

Ja siitä puheen ollen, nythän näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä blogi on muuttumassa odotusblogiksi. Minua mietityttää, onko sellaiselle kysyntää, niitä kun riittää – kiinnostaisivatko minun jaaritukseni ketään, vaikka sanottavaa ehkä olisi? Heittäydyn nyt populistisen interaktiiviseksi ja kysyn teiltä. Toivotteko jatkoa vai riittääkö tämä? Alla voi äänestää (edit: äänestys on suljettu 26.7.2015), ja mielellään saa myös kirjoittaa kommentteja! Pohdin sitten tulevaisuutta tulosten ja omien tuntemusteni pohjalta.

Kypäräpakko

Eilen liikuin pitkästä aikaa pyörällä, ja kesken matkan huomasin jättäneeni kypärän kotiin. Näin voi käydä, koska joudun tunnustamaan, että suurimman osan ikääni olen ajanut pääasiassa ilman. Nyt huomasin, että olo tuntui ihan uudella tavalla vaaralliselta ja jotenkin alastomalta. Melko varmasti tämä johtuu tästä tuoreesta elämänmuutoksesta: nyt jo asenne moneen asiaan muuttuu ihan ilman erillistä tietoista päätöstä. Siksi että on joku, joka tarvitsee minua. Isäänsä. (Toki varmasti rakas vaimoni tarvitsee minua myös, toivoisin että ainakin vähän, mutta erilaisella tavalla, aikuinen kun on.)

Tämä oli kohtuullisen merkittävä havainto ja vahva tunne silloin eilen: minun on pidettävä itsestäni entistäkin parempaa huolta, muiden vuoksi. Toki tällaisesta kuulee puhuttavan ja näkee kirjoitettavan, mutta kiinnostavaa silti oli huomata, kuinka konkreettisesti muutoksen tuntee. Ehkä jokin osa siitä kaikesta, joka saa meidät haluamaan lapsia, on tämä: voi tuntea itsensä välttämättömäksi jollekin, joka ei vielä selviä itse. Se on tavallaan itsekästäkin. Ehkä uskallan kuitenkin väittää, että tämä ei todellakaan ole ainoa syy, miksi olen niin onnellinen tästä tilanteesta, jossa nyt olemme, ja juttelen pienelle masuun aina iltaisin ja välillä muulloinkin.

Eihän tämä tosiaan ihan mikä tahansa tilanne ole. Minulla on varmaankin ollut mielessä erilaisia kuvitelmia tästä ainakin teini-iästä asti. Siitä hetkestä, kun minä ja (silloin vielä kuviteltu) puolisoni odotamme vauvaa. Kaikkina aikoina se ei suinkaan ole ollut välitön tavoite, vaan ajatus tulevasta, mutta kuitenkin aina suuri asia ja merkittävä toive ja tavoite. Nyt se on tässä, ja sitä on vielä hieman vaikea uskoa todeksi ja ymmärtää, vaikka se aika konkreettista nyt jo onkin. Ajatustyö jatkuu, ja onneksi aikaa vielä on ennen kuin helmikuu koittaa. Kaikkea tätä on kovin vaikea muotoilla sanoiksi, mutta ehkä voitte yrittää kuvitella, miten sisällä myllertää. Vieläpä sen jälkeen, kun viime syksynä oli täysin epävarmaa, voisinko lainkaan saada biologisia lapsia.

Kaikki on joka tapauksessa nyt alkanut kovin hyvin, ja toivottavasti jatkuu myös niin.