Jännitys tiivistyy

Hyvää uutta vuotta! Täällä ollaan taas, loma ja pieni matkakin on takana ja kohta on aika palata arkeen. Ja samalla ei-niin-arkeen, sillä hedelmöityshoitojemme on tarkoitus alkaa, ja sellaisessa tilanteessa olen kyllä aivan ensimmäistä kertaa. Suuresta asiasta on tottakai kyse. Hyvällä mielellä siis näistä kotipuolen kamalista keleistä huolimatta.

Varaus ensimmäiseen ultraan on ensi viikolle, mutta näissä hommissa aikataulut voivat muuttua nopeasti riippuen naisen kierrosta. Minä voisin mielelläni uhrautua olemaan useampien operaatioiden ja tarkkailujen kohteena, mutta tässä kohtaa lääketiedekään ei voi juuri vaikuttaa luonnon toimintaan. Niinpä taidan joutua olemaan välillä hieman sivuosassa tässä tulevina viikkoina. Mutta osallistun sen minkä voin.

Onhan se hieman erikoista, että vauvan valmistukseen tarvitaan hormoneja, neuloja ja lasimaljoja. Mutta kun se ei valitettavasti meidän kohdallamme muuten onnistu, niin näillä mennään. Matka on omalla tavallaan jännittävä, ja kuten jo aiemmin totesin, tilanteemme nyt on jo voitto verrattuna siihen mistä syksyllä aloitettiin.

Olisi kai jotenkin hienoa tai kaunista, jos olisimme saaneet onnistua raskaaksi tulemisessa ihan kahdestaan, perinteisin menetelmin. Ennen tätä tämän blogin käsittelemää uutta vaihetta ehdimme jo pari kertaa hetken luulla, että se olisi saattanut onnistua. Nyt siitä toiveesta on joutunut luopumaan, mutta se lienee aika pieni asia verrattuna siihen, jos lääkärin avustuksella vauvan kuitenkin saisimme.

Uusi vuosi, uusi toivo. Loppuun pyyntö: toivottakaa meille onnea!

Suuret suunnitelmat

Lääkäri on nyt tavattu ja meillä on aika tarkka suunnitelma jatkosta. Jos kaikki menee hyvin, loppiaisen jälkeen päästään sitten pikkuhiljaa yrittämään. Perinteisestä IVF-hoidosta ja sitten ICSI-injektiosta on kyse. Armas puoliso tässä valitettavasti joutuu kovemmalle, ensin keltarauhashormonia syömään ja sitten hormonipistoksia ja ultraääniä kestämään, kunnes sitten vielä poimitaan (toivon mukaan) joukko munasoluja maljalla hedelmöitettäväksi. Koska minun solujeni pakastaminen ei ollut mahdollista, minunkin pitää sitten h-hetkellä käydä vielä uudestaan läpi sama operaatio, jota viime viikolla kokeilin, eli siittiöiden poiminta.

On kuitenkin aika hienoa tietää selvä suunnitelma ja aikataulu, ja edelleen täytyy olla tyytyväinen siitä, kuinka olosuhteisiin nähden hyvin kaikki on viime viikkoina edennyt. Nyt saamme rauhassa viettää lomat, ja sen jälkeen mitä luultavimmin päästään pian asiaan. Niin paljon kuin voi tietää, meillä pitäisi olla – jälleen olosuhteisiin nähden – ihan hyvät mahdollisuudet onnistua, jos ei heti ensimmäisellä yrityksellä niin pian kuitenkin. Mutta mikäänhän ei tietenkään näissä asioissa ole etukäteen varmaa.

Kaikki konkretisoituu kuitenkin pikkuhiljaa siitä epätietoisuudesta, joka kuukausi-puolitoista sitten vielä vallitsi. Se tuo mieleen paljon uusia ajatuksia ja pohdintoja. Niihin varmastikin palaan, kun pohdinnat ovat valmiimpia… Yhden asian kuitenkin melko varmasti tiedämme: tässä vaiheessa tuskin lähdetään yrittämään kahdella alkiolla, sillä monestakin syystä lääkäri pitää tässä kohtaa yhtä varmempana ratkaisuna. Meillä kun esimerkiksi iän puolesta ei onneksi vielä ole tulenpalavaa kiirettä onnistua heti. Oma sisäinen vauvakuumekiire vain, mikä on tietysti aika suuri kiire sekin…

Mustelmilla mutta onnellinen

Päivä on kulunut menestyksekkäästä operaatiosta, kipua on nyt vähemmän vaikka komeahko mustelma (ehkä toisesta niistä puudutuspiikeistä) säilyy varmasti vielä jonkin aikaa ja liikunta, saunomis-, yms. kielto on päällä viikonloppuun asti. Ilo tuloksesta varmasti säilyy pitempään. Vaikka tietenkään ei ole vielä varmaa, että onnistuisimme saamaan lapsen minun soluillani tehdyllä hoidolla, niin jo mahdollisuus yrittää on aikamoinen voitto. Eilinen oli siis varmastikin yksi elämäni onnellisimpiä päiviä. Meillä oli illalla oikein mukavat treffitkin merkkipäivän kunniaksi, oli tietysti aika helppoa olla hyvällä mielellä.

En halua vähäisimmässäkään määrin väheksyä luovutetuilla soluilla alkuun saatuja lapsia, en todellakaan, olinhan itsekin siihen vaihtoehtoon jo valmistautunut – olen vieläkin, pakko olla, ja lapsi olisi enemmän kuin rakas niinkin. Mutta kai se jotenkin aika monilla meistä tuntuu kuitenkin parhaalta vaihtoehdolta, jos jälkikasvu on geenienkin puolesta ”kokonaan oma”. (Toivottavasti kukaan, jolle se ei ole ollut mahdollista, ei pahastu tästä pohdinnasta.) En tiedä, pystynkö selittämään tai perustelemaan sitä kovin hyvin. Mutta tuleva vauva on jotenkin helpompi kuvitellakin niin. Viime viikkoina sitä ei ole oikein edes uskaltanut tehdä, se unelma on laitettu syrjään. Nyt asiaa uskaltaa taas ainakin varovasti ajatella. Toivoa on ja tulevista kuukausista tulee tärkeitä ja jännittäviä. Mitä uusi vuosi 2015 tuokaan meille?

Eilen illalla, kun uni ei oikein meinannut tulla, tuli myös mietittyä lääketiedettä ja aikaa jota elämme. On pakko olla aika kiitollinen mahdollisuuksista, joita meillä on Suomessa nykyisin. Takavuosina, tai monessa maassa vieläkin, ei välttämättä olisi ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin adoptiojono. Sitäkään vaihtoehtoa en tietenkään halua lainkaan väheksyä, ja varmasti se on täysin mahdollinen tie meilläkin jos kävisikin niin, että hoidot eivät onnistu. Me kuitenkin toivomme ensisijaisesti omia lapsia, ja siihen siis nyt ensimmäisenä tähdätään ja käytetään ne keinot, joita on olemassa.

Ensi viikolla käymme tilanteen läpi oman lääkärimme kanssa ja teemme tarkemmat suunnitelmat tammikuulle. Sitä en eilen lähtiessäni klinikalta vielä tiennyt, oliko siittiöitä tarpeeksi pakastamiseen. Jos oli, niitä voidaan sitten käyttää. Jos ei, minun pitää vielä käydä sama operaatio läpi uudestaan kun aika on oikea. Ei tuota muuten kyllä kovin mielellään montaa kertaa kävisi läpi, mutta jos tavoitteemme sitä vaatii, niin minua saa kyllä taas tökkiä neuloilla.

Löytyi!

Tuli niitä kaivattuja hyviä uutisia! Operaatio on nyt käyty, ja tulos oli hieno: siittiöitä löytyi, ja lääkärin mukaan niitä pitäisi pystyä käyttämään hoidoissa myöhemmin. Tämä on suuri asia jatkomme kannalta. Ja tarkoittaa siis sitä, että minulla on sittenkin vielä toivoa tulla myös biologiseksi isäksi. Rehellisyyden nimissä olin jo täysin varautunut siihen, että se olisi mahdotonta, ja yllättynyt näin hyvästä tuloksesta.

Siltä varalta, että jollakulla on sama tie (kivesbiopsia siittiöiden löytämiseksi) edessä, tai muuten kiinnostaa, kerron hieman tapahtuneesta. Saavuin etäisesti hammaslääkärin vastaanottohuonetta muistuttavaan tilaan, jossa odotti jo kaksi hoitajaa. He pyysivät minua riisumaan housut ja asettumaan ”leikkauspöydälle” – no, sekin ehkä vähän muistutti hammaslääkärin tuolia, tai sänkyäkin enemmän kuin pöytää. He puhdistivat ns. kohdealueen, ja sitten lääkäri saapui paikalle.

Tämä lienee muuten ensimmäinen kerta, kun olen kätellyt jonkun ja esitellyt itseni alapää paljaana. (Ellen sitten joskus tyyliin 1-2-vuotiaana ole jotenkin onnistunut yltämään tällaiseen saavutukseen, mitä epäilen.) Kaikkea tässä kyllä kokee.

Seuraavaksi lääkäri teki paikallispuudutuksen. Hän kertoi, että luukun takana viereisessä huoneessa on biologi, joka tutkii näytteen heti mikroskoopilla. Puudutuspiikki oli melko kivulias (ja niitä tuli kaksi), mutta oletettavasti auttoi myöhemmin. Kun neulanreiän verenvuoto oli tyrehtynyt ja aine vaikuttanut muutaman minuutin, ryhdyttiin toimeen. Se, mihin puudutus ei auttanut, on että näytteenottoon tarvitaan aika reipas ote boltsista, jotta se pysyy paikallaan. Näytteen ottamista taas en sitten edes huomannut muusta kuin että laite päästi napsauksen – sieltä joku neula kai vain käväisee salamannopeasti nappaamassa palan. Siinä puudutus siis toimi. Sitten taas pidettiin tuppoa paikallaan ja odoteltiin samalla tuloksia viereisestä huoneesta.

Sieltä tulikin pian huikkaus: ”Täällä on aika paljon liikkumattomia”. Liikkumaton on kuitenkin eri kuin eloton, kuulemma aika usein menee hetki ennen kuin tyypit lähtevät uiskentelemaan. Tässä vaiheessa lääkäri jo sanoikin, että tämä on hyvä tulos ja näillä päästään tekemään hoitoja – sitä oli vähän vaikea uskoa ja ymmärtää heti!

Kun sitten kohta sain nousta ja pukea, tuli naapurihuoneesta vielä toinen huikkaus: ”Nyt ne liikkuvat.” Kyllä siinä jo hymyilytti vaikka oikeaa nyyttiä, mistä pala kairattiin, vähän kivisti. En tosiaan olisi osannut odottaa näin hyvää tulosta.

Koko operaatiossa meni noin 20 minuuttia. Tuppo jäi paikalleen ja minun käskettiin istua vielä toiset 20 minuuttia odotustilassa jalat ristissä, jotta verenvuoto näytereiästä varmasti tyrehtyy. Sitten lähdin ja soitin heti paremmalle puoliskolle hyvät uutiset. Tämä oli kyllä paras mahdollinen merkkipäivän lahja!

Ensi viikolla teemme suunnitelmat oman lääkärin kanssa, mutta uudestaan joutuu sitten vielä tammikuussa jännittämään, miten hoidoissa käy. Samaan aikaan vähän pelottaa eikä malttaisi odottaa. Se on kai tätä monien lapsettomien arkea, vaikka tänään tunnen itseni hieman vähemmän lapsettomaksi kuin eilen.

Löytyykö jotain?

Tällä viikolla jännitys tiivistyy, eikä kyse ole joulun odotuksesta vaan hieman suuremmista asioista: tarkoitus olisi, että olen pian viisaampi siitä, onko minun mahdollista saada biologisia lapsia vai ei. No, tavallaan koko tämän blogin kirjoittamisen ajan on askel kerrallaan selvitetty tätä asiaa – muiden asioiden ohella – mutta nyt se on vielä konkreettisempaa.

Edessä on siis toimenpide, jossa minua ymmärtääkseni tökitään neulalla siittiöiden etsimiseksi, noin yksinkertaistettuna. Tuloksesta riippuu sitten aika paljon. Se luultavasti määrittää aika vahvasti tulevat vaihtoehtomme, kuten kirjoitin aiemmin. Tosiaan, jännittää, ja mielialat vaihtelevat sen suhteen, uskallanko odottaa hyvää tulosta. Operaatio osuu sattumalta merkkipäivällemme, joten toivottavasti se toisi onnea ja saisimme lisää juhlittavaa. Jos tulos on huono, pitää sitten kai yrittää jotenkin viettää mukava juhlailta siitä huolimatta. En vielä osaa ennakoida, kuinka vaikeaa se olisi (joskin on minulla siinä välissä päivä aikaa yritä koota itseni). Ja tietysti pitää tässä kohtaa yrittää olla toiveikas. Kunpa saisimme kuulla jotakin positiivista…

Samalla olen tällä viikolla taas ihmetellyt muun maailman uutisia, lapsiteemaan liittyen tietysti eniten Oulun vauvasurmien oikeudenkäyntiä. Tapahtumien lukeminen oli aika raskasta ja surullista ja suututtavaakin, mutten sitten osannut olla lukemattakaan. On tämä maailma kyllä erikoinen paikka, lievästi ilmaistuna.