Minulla on teille salaisuus: me odotamme vauvaa! Hyss, ei saa vielä kertoa kenellekään, jos sopii. 🙂
Tarkemmin sanoen siis raskaustesti näytti plussaa, tai verikokeesta kun oli kyse, niin oikean hormonin sopivaa lukemaa. Uskomme siis, että tämä tarkoittaa pikkuisen pakastetun ja sulatetun rakkaamme voivan hyvin ja kasvavan. Huh, tätä toivottiin, mutta jotenkin yllätykseltä se tuntuu – ja valtavan hienolta tottakai, ei oikein ole edes sanoja kuinka hienolta! Lievästi ilmaistuna hyvällä mielellä tässä on oltu, ja puolison kestohymy vain parantaa sitä.
Tietysti matka on vielä pitkä edessä ja nyt ollaan niin alkuvaiheessa, että tunnetusti kaikkea voi tapahtua. Mutta jotenkin uskon, että kaikki on nyt siellä kauniissa kohdussa hyvin, kun on tähän asti päästy. Kuitenkin varmuuden vuoksi minun taustani (sen kromosomipoikkeaman) vuoksi sikiö on tarkoitus testata kun hieman pidemmälle päästään, sitä perinnöllisyyslääkäri aikanaan suositteli.
Paljon muutakin myllertää mielessä, pieniä ja suuria asioita. Se kai on luonnollista kenelle vain, joka saa tietää olevansa matkalla vanhemmaksi. Niin paljon on pohdittavaa, opeteltavaa, valittavaa, valmistauduttavaa. (Ja luultavasti sitten aikanaan ei kuitenkaan ole ollenkaan tarpeeksi valmistautunut.) Suuri mutta toivottu elämänmuutos taitaa nyt olla edessä! Mielessä ovat esimerkiksi aiemmin mainitsemani asioiden-edelle-menevät kysymykset ja muutamia uusia, kuten tuo sikiöseulonta. Ja neuvola- ja sairaalavalinnat jne, jne. Ja sitten on se melko perustavanlaatuinen tunne, jossa on varmaankin jotain kivikautta ja syvempää biologista perusviettiä, että minä todellakin olen kyennyt saamaan kumppanini raskaaksi. No, siihen tarvittiin avuksi muun muassa lääkäri, hoitajia ja laborantteja, mutta onnistuinpa kuitenkin!
Eilinen oli kyllä oikea piinapäivien piinapäivä. Puoliso kävi aamulla laboratoriossa ja iltapäiväksi odotettiin tulosta. Pikkuhiljaa päivän aikana jännitys ja pulssi kohosivat. En tiennyt mitä odottaa, ja rehellisesti sanottuna olin valmistautunut huonoihinkin uutisiin (sen verran kuin se nyt on mahdollista). Minun oli määrä soittaa klinikalle, koska puolison piti alunperin päästä töistä vasta sen sulkeutumisen jälkeen. Soitinkin, kahdesti: ensimmäisellä kerralla puhelu katkesi, toisella jouduin jonoon. Ilmeisesti kaikki ne koko Etelä-Suomen naiset, joilla oli alkionsiirto samana päivänä kuin meillä, olivat myös käyneet raskaustestissä samana päivänä! Samalla puoliso jo ilmoittikin päässeensä töistä etuajassa, ja hän siirtyi puhelinjonottamaan minun sijastani. Meni vielä parikymmentä minuuttia hermostuneessa odotuksessa. Luin jotain jalkapallouutisia saadakseni ajan kulumaan. Sitten puoliso vihdoin soitti. Ja ihan kuin odottamista ei jo olisi ollut tarpeeksi, yhteydessä oli ensin jokin vika, emmekä kuulleet toisiamme. Kun asia korjaantui, hän kysyi: ”Arvaa mitä?” Äänestä uskalsin toivoa, että uutiset olisivat hyviä, ja olivathan ne!
Huh, tämä on ehkä elämäni paras viikko kaiken koetun jälkeen (jos hyvin käy, vielä parempia on tulossa), ja ajatuksia olisi vaikka kuinka. Pitänee kuitenkin palata niihin myöhemmin, ettei tästä muodostu romaanin pituista postausta. Ainakin tässä on jo nyt eniten huutomerkkejä!!!
Vauvaa vaille isä 