Ihana köllijä

Aamuvarhaisella oli taas tänään suunta Naistenklinikalle ultraan ja verikokeeseen. Pieni oli tänään rauhallisemmalla tuulella ja suurimman osan aikaa vain kölli, mutta olipahan sitten helpompi tarkastaa hänen vointinsa ja viime viikkojen kasvu ja kehitys. Kätilö oli oikein mukavanoloinen, kuvasi siinä sitten kaikki tarpeelliset suunnat ja tarkasti kaiken sen mitä tässä kohtaa kuuluu tarkastaa, ja kuvasi sitten pilttiämme epäilemättä hyvin täsmällisellä lääketieteellisellä termillä ”ihana”. 🙂 No, kai tästä sitten pitää päätellä, että hän voi edelleenkin hyvin. Kokokin oli edelleen hieman todellista ikää edellä.

Jännää kyllä, sydämen lyöntejä ei nää enää niin helposti kuin ihan ensimmäisellä kerralla, mutta sen sijaan sain ensimmäistä kertaa kuulla ne. Aikamoista rummutusta, pulssi 157, mikä on tuonikäiselle kai aika normaali. Niskaturvotus oli edelleen normaalin pieni ja muukin kehitys tähän saakka viittaisi asioiden etenevän kuten kuuluukin. Kun kätilö häiritsi pikkuisen rauhaa törkkäämällä hieman kohtua, pikkuinen vähän ”loikkasi” (melkein huolestutti, että toivottavasti hän ei pelästynyt kovin), ja vilkutteli sitten meille. Ei tansseja kuitenkaan tällä kertaa.

Vaikeata tässä olisi olla enää tyytyväisempi, mutta samaan aikaan mielessä on vielä se, että kromosomitestin verikoe otettiin nyt ja tulosta saamme vielä odottaa. Noin kaksi viikkoa siihen pitäisi mennä. Sitä siis vielä jännitämme. Positiivista on se, että asia hoitui samalla käynnillä.

Nyt illalla, juuri äsken vielä tuijotin haltioituneena pienen murusemme kuvaa, jossa sivuprofiilista erottuu selvästi nenä ja suu, ehkä korvat ja minun mielestäni myös kiinniolevat silmät. Aika huikeaa. En voi kuin toivoa samaa kokemusta teille, jotka ette niin pitkälle ole vielä päässeet, toivottavasti mahdollisimman monia onnistaa…

Katso kuva! Ja äänestä!

Meillä oli useammastakin syystä hieman huolta, onko pikkuisellamme varmasti kaikki hyvin, joten hän pääsi poseeraamaan kuvassa varmuuden vuoksi vielä ylimääräisen kerran. Huolet osoittautuivatkin sitten turhiksi, sillä hän tanssi ja vilkutteli ultran aikana, kuten kuvasta näkyy (tältä osin hän ei näemmä tule kameraa vierastaviin vanhempiinsa, ehkä tosin tanssia rakastavaan äitiinsä). Kuten kai muutkin ikätoverinsa, pikkuinen näyttää aika lailla avaruusolennolta tässä kohtaa, mutta oli kasvanut jo ikänsä mukaista keskikokoa suuremmaksi lähelle neljää senttiä.

Muutenkin uutiset olivat hyviä: tässä vaiheessa sikiöstä näkee jo yhtä ja toista, ja lääkärin mukaan ”jos kysyt, mikä voisi olla paremmin, niin ei mikään”. Niskaturvotus oli normaalin pientä, ja myös muun muassa nenäluun kehitys viittaa siihen, että kaiken pitäisi olla kunnossa eikä esim. Downin syndrooman tyyppinen vamma liene todennäköinen – verikoe on kuitenkin yhä edessä. Kaikki muukin on kehittynyt normaalisti aivopuoliskoista vatsanpeitteisiin. Onnen kyyneliähän siinä meinasi pukata.

Mieliala onkin ollut nyt erityisen korkealla, ja käynniltä muistoksi saatuja kuvia katselee mielellään. Kaikki tuntuu taas astetta konkreettisemmalta, ja näitä ns. vaarallisimpia viikkoja on koko ajan vähemmän jäljellä. Kohta toivottavasti armaan puolison olokin helpottaa, väsymystä ja pahoinvointia on nyt riittänyt onnen lisäksi.

Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa edelleen lueskellut. Aiemmin mainitsemani artikkelikokoelma isyyden kokemuksista on kahlattu läpi, ja se oli ehkä hieman akateeminen tilastoineen ja yhteiskunnallisine muutoksineen, mutta herätti kuitenkin ajatuksia. Opin myös, että keskiluokkaiset (check) ja korkeasti koulutetut (check) isät pohtivat isyyttään muita enemmän. Ja jos tämä jo sai tuntemaan itsensä vähemmän ainutlaatuiseksi, eilen luin myös uutisen, jossa mainittiin, että pelkästään Kiinassa viime vuonna 50 miljoonaa pariskuntaa kärsi lapsettomuudesta… Huh.

Ja siitä puheen ollen, nythän näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä blogi on muuttumassa odotusblogiksi. Minua mietityttää, onko sellaiselle kysyntää, niitä kun riittää – kiinnostaisivatko minun jaaritukseni ketään, vaikka sanottavaa ehkä olisi? Heittäydyn nyt populistisen interaktiiviseksi ja kysyn teiltä. Toivotteko jatkoa vai riittääkö tämä? Alla voi äänestää (edit: äänestys on suljettu 26.7.2015), ja mielellään saa myös kirjoittaa kommentteja! Pohdin sitten tulevaisuutta tulosten ja omien tuntemusteni pohjalta.

Tasapainottelua ja opiskelua

Viime päiviä on leimannut tasapainottelu innon/tulevaan valmistautumisen ja toisaalta ”vasta ollaan viikolla 8” -itselle muistuttelun välillä. Syitä tähän on paitsi raskauden olemassaolo sinänsä ja oma siihen ajatukseen totuttelu, tällä viikolla myös neuvola, visiitti Naistenklinikalla sekä taas kerran erinäiset kirjat.

Ensimmäinen neuvolakäyntimme hieman lykkääntyi, mutta on nyt takana. Kuten moni asia tässä tähän saakka lyhyen matkan varrella, se tuntui tärkeän lisäksi hieman jotenkin epätodelliselta. Että tässä sitä tosiaan istutaan neuvolassa hoitajan oven takana odottelemassa. Itse käynti ei ollut maata mullistava: kartoitettiin lähtötilannetta, tarkasteltiin vanhempien terveydentilaa (enemmän äidin kuin minun, tosin) ja annettiin ohjeita ruokavalioon ja liikuntaan (enemmän äidille kuin minulle, tosin). Moni asia oli jo tuttu, ja kun hoitaja – tulevan vakituisen neuvolatätimme sijainen – ei keksinyt kovin suuria huolenaiheita meidän kohdaltamme, käynnissä ei ollut sen ihmeempää dramatiikkaa. Näin isäkandidaattina voin olla tyytyväinen ainakin siihen, että minutkin kuitenkin kohtuullisesti huomioitiin, vaikka tässä kohtaa pikkuisen terveyteen vaikuttavat toki enemmän äidin elämäntavat. Joskus kun kuulee kauhutarinoita, ettei miestä aina juuri huomata ja hänen ohitseen saatetaan puhua. Paljon jäi kuitenkin muistettavaa tulevista käynneistä ja kokeista jne, tai ainakin äkkiseltään se tuntui paljolta.

Samalle päivälle osui myös visiitti Naistenklinikalle, sikiölääketieteen keskukseen. Meille kun tosiaan aikanaan suositeltiin tavallista tarkempia tutkimuksia minun kromosomipoikkeamani vuoksi, kuten olen aiemmin jo maininnutkin. Oli hienoa, että pääsimme sinne näinkin nopeasti, ja tässä jälleen suuri osa kiitoksesta menee armaan puolisoni aktiivisuudelle jo ennen neuvolakäyntiä. Keskustelimme siellä sitten toisen perinnöllisyyslääkärin kanssa, ja taisi käydä niin että keskustelu alkoi ihan samalla ihmisen kromosomeja esittelevällä kansiolla, jonka myös Norio-keskuksen lääkäri aikanaan avasi eteemme viime vuoden puolella… Nyt kuitenkin jatkettiin aika suoraan mahdollisiin poikkeamiin, joita sikiöllä noin teoriassa voisi olla, todennäköisyyksiin (sen vähän kuin niistä jotain voi sanoa) ja mahdollisiin seurauksiin. Ja tutkimusvaihtoehtoihin.

Aiemmin kirjoitin, että olemme pitäneet ykkösvaihtoehtona äidin verestä tehtävää tutkimusta, koska se ei aiheuta edes sitä pientä keskenmenon riskiä, mikä lapsivesi- ja istukkatutkimuksiin voi liittyä. Kuten PW aiemman postaukseni kommenteissa mainitsi (kiitos siitä!) verikokeessa on se huono puoli, että se ei ole yhtä kattava, vaan katsoo vain tiettyjä kromosomipoikkemia. Lopulta keskustelun jälkeen päädyimme kuitenkin siihen vaihtoehtoon, koska ne poikkeamat, joiden kanssa lapsi yleensä voi selvitä syntymään asti, testi aika lailla kattaa. Lääkäri suostui tähän myös aika lailla mukisematta, mikä on sinänsä hienoa, koska ilmeisesti tätä kalliimpaa verikoevaihtoehtoa ei julkiselta puolelta noin vain saa. Saimme myös samantien ajan kyseiseen verikokeeseen ja ultraääneen elokuun alkuun. Oikeastaan lopputulos oli siis kaikilta osin toivottu.

Samalla olo oli ristiriitainen, sillä oman tulevan lapsen mahdollisista vaikeistakin kehitysvammoista puhuminen on tottakai aika raskasta, vaikka osin järjellä ja osin tunteella yritän pysyä ajatuksessa, että todennäköisyys on pieni. Minulla ei myöskään ole mitään täysin selkeitä tai ehdottomia vastauksia siihen, mitä sitten jos se pieni todennäköisyys osuisikin kohdallemme. Lähtökohtaisesti varmasti kynnys ajatuksellekin raskauden keskeyttämisestä on korkea, ja toisaalta lapsen etu pitää yrittää ottaa huomioon niin hyvin kuin se nyt mahdollista on toisen puolesta, mutta enempää en oikein osaa sanoa – eikä asiaa oikeastaan haluaisi kovin paljoa edes ajatella etukäteen.

Samaan aikaan kun tosiaan ollaan vasta viikolla kahdeksan, me molemmat olemme taas innostuneet kuitenkin vierailemaan kirjastossa. Yhden vauvanhoitokirjan sain myöskin ehkä aavistuksen asioiden edelle innostuneelta äidiltäni, mutta menköön, koska sitä puoltahan ei tuossa aiemmin mainitsemassani Isä syntymässä -kirjassa juuri ollut. Pöydillä on lisäksi muun muassa yksi nykypäivän isyyttä pohtiva artikkelikokoelma ja puolison löytämä mainiolta vaikuttava tuore etunimiopas. Juuri nyt tuo viimeksimainittu innostaa eniten, pitää vähän yrittää hillitä itseään… Mutta ehkä näistä lisää myöhemmin, jos syntyy ajatuksia jotka arvelen jakamisen väärteiksi.

Kirja: Isä syntymässä, Hanna Hirvonen

Tässä samalla kun toinen puoli minusta pikkuhiljaa valmistautuu perheen kasvuun ja toinen muistuttelee, ettei pidä mennä liikaa asioiden edelle kun ollaan vasta viikolla seitsemän (edelleen siis koputellaan kaikkia mahdollisia puumateriaaleja, että raskaus jatkuu yhtä hyvin kuin on alkanut), olen ehtinyt lukea. Loma kun on. Ajattelin jakaa yhden lukukokemuksen täällä etenkin isille ja sellaiseksi toivoville.

Myönnettäköön tosin, että tämäkin oli armaan puolisoni kirjastolöytö, jonka kyllä luin mielelläni. Kyseessä on siis tosiaan otsikossa mainittu kirja Isä syntymässä, jonka lähtökohta on siitä vaarallinen, että se on äidin (ja synnytysvalmentajan) kirjoittama kirja isille. Tästä huolimatta kirjaa voi suositella, koska nähdäkseni se välttää kohtuullisesti saarnaamisen ja pysyy sopivasti ”isän puolella” tarjoten kuitenkin hyödyllistä tietoa.

Alku sai minut epäileväksi, sillä kirjoittaja tykkää viljellä myös huumoria, mikä aiheen ja lähtökohdat huomioiden voisi tarkoittaa aika korkeaa vaivaannuttavuuden riskiä. Lopulta teksti kuitenkin eteni hyvin ja suurin osa huumorista oli ihan iloksi.

Kirjan alaotsikko on ”vauvan odotus, syntymä ja hoito”. Itselleni jäi kuitenkin olo, että kirja keskittyi selvästi eniten synnytykseen: tiedonjakamiseen valmistautumisen helpottamiseksi, eri vaihtoehtoihin, ja isän rooliin – rooleihin? –  sen suuren päivän aikana. Tästä teemasta koinkin oppineeni eniten. Amerikkalaisista elokuvista kun ei selvästikään opi aivan kaikkea synnytyksistä! Vaikka mahdolliset vaikeudetkin otettiin huomioon, minulle kokonaisuus oli myös aika rohkaiseva. Sen sijaan raskausvaihe kirjasta solahti ohi melko nopeasti ja hoito-osuus on sitäkin lyhyempi. Muutamia käytännön vinkkejä sieltäkin toki löytyi. Vauvanhoidon kattavat perusteet ja syventävä materiaali on kuitenkin etsittävä muualta, mutta eipä siinä kai mitään, kun aineistoa on kyllä maailma väärällään.

Ensi viikolla ajattelinkin mennä itse kirjastoon etsimään sopivaa lisäopintomateriaalia…

Kypäräpakko

Eilen liikuin pitkästä aikaa pyörällä, ja kesken matkan huomasin jättäneeni kypärän kotiin. Näin voi käydä, koska joudun tunnustamaan, että suurimman osan ikääni olen ajanut pääasiassa ilman. Nyt huomasin, että olo tuntui ihan uudella tavalla vaaralliselta ja jotenkin alastomalta. Melko varmasti tämä johtuu tästä tuoreesta elämänmuutoksesta: nyt jo asenne moneen asiaan muuttuu ihan ilman erillistä tietoista päätöstä. Siksi että on joku, joka tarvitsee minua. Isäänsä. (Toki varmasti rakas vaimoni tarvitsee minua myös, toivoisin että ainakin vähän, mutta erilaisella tavalla, aikuinen kun on.)

Tämä oli kohtuullisen merkittävä havainto ja vahva tunne silloin eilen: minun on pidettävä itsestäni entistäkin parempaa huolta, muiden vuoksi. Toki tällaisesta kuulee puhuttavan ja näkee kirjoitettavan, mutta kiinnostavaa silti oli huomata, kuinka konkreettisesti muutoksen tuntee. Ehkä jokin osa siitä kaikesta, joka saa meidät haluamaan lapsia, on tämä: voi tuntea itsensä välttämättömäksi jollekin, joka ei vielä selviä itse. Se on tavallaan itsekästäkin. Ehkä uskallan kuitenkin väittää, että tämä ei todellakaan ole ainoa syy, miksi olen niin onnellinen tästä tilanteesta, jossa nyt olemme, ja juttelen pienelle masuun aina iltaisin ja välillä muulloinkin.

Eihän tämä tosiaan ihan mikä tahansa tilanne ole. Minulla on varmaankin ollut mielessä erilaisia kuvitelmia tästä ainakin teini-iästä asti. Siitä hetkestä, kun minä ja (silloin vielä kuviteltu) puolisoni odotamme vauvaa. Kaikkina aikoina se ei suinkaan ole ollut välitön tavoite, vaan ajatus tulevasta, mutta kuitenkin aina suuri asia ja merkittävä toive ja tavoite. Nyt se on tässä, ja sitä on vielä hieman vaikea uskoa todeksi ja ymmärtää, vaikka se aika konkreettista nyt jo onkin. Ajatustyö jatkuu, ja onneksi aikaa vielä on ennen kuin helmikuu koittaa. Kaikkea tätä on kovin vaikea muotoilla sanoiksi, mutta ehkä voitte yrittää kuvitella, miten sisällä myllertää. Vieläpä sen jälkeen, kun viime syksynä oli täysin epävarmaa, voisinko lainkaan saada biologisia lapsia.

Kaikki on joka tapauksessa nyt alkanut kovin hyvin, ja toivottavasti jatkuu myös niin.

9,4 milliä

Saanko esitellä: pikkuisemme!

Ensimmäistä kertaa ultrassa käyty siis, ja olihan se hienoa. Varsinkin kun kaikki oli hyvin, niillä merkeillä joita tässä vaiheessa voi tarkkailla. Vauvelimme on sen kokoinen kuin tässä (laskennallisesti) seitsemännellä viikolla pitääkin ja pieni sydän pamppaili reippaasti – minullakaan ei ollut mitään vaikeuksia erottaa sitä näytöltä, vaikka pieni on vielä kovin pieni. Tarkalleen 9,4 milliä ja sydän sitten, jaa, ehkä millin. Sen sykkimistä olisin mielelläni katsonut pidempäänkin, mutta varmuuden vuoksi kuvausajat kai sitten pidetään lyhyinä. Mahtavaa se oli silti!

Samalla tämä elämänmuutos muuttui taas yhden askeleen konkreettisemmaksi. Ilmeisesti tässä ollaan isäksi tulossa, ja sille on ennustettu ajankohtakin: helmikuussa.

Jälleen hieno päivä siis ja mieliala korkealla! Kävihän sitä jotenkin mielessä pelkojakin, että mitä jos jotain olisi pielessä tai jotenkin siellä ei ketään olisikaan. Mutta pääosin olin ennen ultraa luottavaisin mielin, ja onneksi ihan aiheesta. Puolisolla alkaa raskausoireitakin olla lisääntyvässä määrin, mikä omalla tavallaan viittasi siihen, että varmaankin pieni voi hyvin. Ihan alussa oireita ei juuri ollut, paitsi jonkinlaisia vihlaisuja.

Muutaman päivän päästä on edessä lähiterveyskeskuksen neuvola. Lähitulevaisuudessa on vielä tietysti jännityksiä, kun alkuvaiheessa yhä ollaan ja kun minun kromosomisotkujeni vuoksi pikkuisemme kromosomit on vielä hyvä tutkia. Yritämme saada järjestettyä uuden äidin verestä tehtävän tutkimuksen (sitä tarjotaan näemmä nykyään monissa paikoissa, kuten täällä) perinteisten lapsivedestä tai istukasta tehtävien sijasta, se kun on sikiölle turvallinen. Ellemme saa sitä julkiselta puolelta, tehdään sitten paluu klinikalle. Mutta nämä ovat sitten myöhempien viikkojen pohdintoja…

Kesä

Helsingissä taitaa olla vuoden tähän asti lämpimin päivä, ja se sattumalta lupaa meille kesälomaa. Lähiviikkoina päivitykset saattavat siis olla harvassa, vaikka asiaa olisikin. Palaan kuitenkin tänne näppäimistön ääreen viimeistään kun meillä on ensimmäinen raskausultra klinikalla ja pian sen jälkeen ensimmäinen neuvolakäynti lähiterveyskeskuksessamme. Jännää! Odotan kyllä innolla, varsinkin kun opin kuinka kehittynyt – vaikka pieni – jo siellä 7-8 viikon paikkeilla oleva sikiö on, jos ja kun sinne asti pääsemme. Kuulemma viikolla 8 sikiö on 2,5 sentin pituinen, sen sydän sykkii ja muidenkin elinten alkeet ovat muodostuneet, samoin kuin raajojen ja jopa hampaiden. Onpa kehitys kyllä nopeaa näinä viikkoina! Me olemme laskutavasta riippuen kai jossain viikon 5 tai 6 paikkeilla nyt, ja rakas pikkuisemme lienee muutaman millin pituinen.

Viikko on siis ollut hieno, ja tällä hetkellä on valtavan paljon hyviä asioita odotettavana. Eikä tietysti vähiten kaikki tähän alkavaan vauvanodotukseemme liittyvä. (On muuten kieltämättä paljon mukavampaa tämä odotus kuin esimerkiksi seuraavan kierron alkamisen tai raskaustestin tuloksen odotus, mutta odotus on edelleen pysyvä teema. Toivottavasti mahdollisimman moni niistä lukijoista, jotka vielä odottavat ensimmäistä plussaansa, saisivat kokea tämän muutoksen mahdollisimman pian.)

Kun aloitin kesästä, ehkä kirjoitan tännekin muistiin sen erikoisen yksityiskohdan, että raskaustestipäivänä eli Hyvien Uutisten Päivänä Helsingissä yhtäkkiä ukkosti, vaikka oli viileää eikä sääennusteissa moista ollut ollenkaan veikkailtu. En yleensä ole taikauskoinen, mutta silloin jäin miettimään, oliko kyseessä jokin enne johonkin suuntaan. No, myöhemmin iltapäivällä, kun kuulimme uutiset, aurinko oli jo tulossa esiin, ja illalla paistoi täydeltä terältä, kuten tänäänkin. Sen kunniaksi täältä tähän!

Näkökulmanmuutos

Kuten viimeksi kirjoitin, alkuviikon mahtiuutisen jälkeen mielessä pyörii yhtä ja toista pientä ja suurta. Ajattelin aloittaa niiden purkamisen yhdestä aika lailla samantien tapahtuneesta muutoksesta.

Nimittäin, tähän lapsettoman elämään – sitähän tässä on vietetty, enkä vielä ainakaan noin kahdeksaan kuukauteen voi laskea itseäni kokonaan pois tästä viiteryhmästä – kai aika olennaisena piirteenä monilla kuuluvat erilaiset ikävät tunteet silloin, kun näkee pienten lasten vanhempia tai kauniita vauvamasuja. Ainakaan aina niistä ei iloitse, vaikka kuinka pitäisi lapsista, kun mukana on kateutta ja surua ja ”miksei meillä” -tunteita. Olen tainnut muutamaan otteeseen tässä blogissa mainita näistä omistakin tuntemuksistani.

Kuitenkin ainakin tällä hetkellä, heti siitä alkaen kun kuulin raskaustestin tuloksen, oma näkökulmani on jo muuttunut. Vauvojen söpöydestä voi taas helposti nauttia ja iloiset lapset tekevät minutkin iloiseksi. Toivotan mielessäni onnea kaikille kaupungilla näkemilleni pyöreävatsaisille tuleville äideille. Ei ole edes vaikeaa. Muutama tunti raskaustestin tuloksen kuulemisen jälkeen satuin istumaan metrossa, jossa vieressäni istui isä ehkä 6–7-vuotiaan pojan kanssa pelaamassa yhdessä kännykkäpeliä. Oletettavasti vähän hymyillen mietin, että ehkä minä voin ”pian” myös tehdä samalla tavalla asioita lapseni (jopa lasteni?) kanssa. Näin nopeasti se näkökulma muuttuu.

Samaten puolison kirjastosta löytämää tuleville isille tarkoitettua kirjaa lukee nyt hieman erilaisin ajatuksin ja ihan uudenlaisella konkretialla verrattuna muutaman kuukauden takaiseen.

Nyt pitää sitten edelleen toivoa, että tämä tilanne pysyy ja kaikki menee meillä hyvin. Uskon siihen kyllä. Ja toivon kaikille teille samassa tilanteessa oleville samaa onnea!

Pieni salaisuus

Minulla on teille salaisuus: me odotamme vauvaa! Hyss, ei saa vielä kertoa kenellekään, jos sopii. 🙂

Tarkemmin sanoen siis raskaustesti näytti plussaa, tai verikokeesta kun oli kyse, niin oikean hormonin sopivaa lukemaa. Uskomme siis, että tämä tarkoittaa pikkuisen pakastetun ja sulatetun rakkaamme voivan hyvin ja kasvavan. Huh, tätä toivottiin, mutta jotenkin yllätykseltä se tuntuu – ja valtavan hienolta tottakai, ei oikein ole edes sanoja kuinka hienolta! Lievästi ilmaistuna hyvällä mielellä tässä on oltu, ja puolison kestohymy vain parantaa sitä.

Tietysti matka on vielä pitkä edessä ja nyt ollaan niin alkuvaiheessa, että tunnetusti kaikkea voi tapahtua. Mutta jotenkin uskon, että kaikki on nyt siellä kauniissa kohdussa hyvin, kun on tähän asti päästy. Kuitenkin varmuuden vuoksi minun taustani (sen kromosomipoikkeaman) vuoksi sikiö on tarkoitus testata kun hieman pidemmälle päästään, sitä perinnöllisyyslääkäri aikanaan suositteli.

Paljon muutakin myllertää mielessä, pieniä ja suuria asioita. Se kai on luonnollista kenelle vain, joka saa tietää olevansa matkalla vanhemmaksi. Niin paljon on pohdittavaa, opeteltavaa, valittavaa, valmistauduttavaa. (Ja luultavasti sitten aikanaan ei kuitenkaan ole ollenkaan tarpeeksi valmistautunut.) Suuri mutta toivottu elämänmuutos taitaa nyt olla edessä! Mielessä ovat esimerkiksi aiemmin mainitsemani asioiden-edelle-menevät kysymykset ja muutamia uusia, kuten tuo sikiöseulonta. Ja neuvola- ja sairaalavalinnat jne, jne. Ja sitten on se melko perustavanlaatuinen tunne, jossa on varmaankin jotain kivikautta ja syvempää biologista perusviettiä, että minä todellakin olen kyennyt saamaan kumppanini raskaaksi. No, siihen tarvittiin avuksi muun muassa lääkäri, hoitajia ja laborantteja, mutta onnistuinpa kuitenkin!

Eilinen oli kyllä oikea piinapäivien piinapäivä. Puoliso kävi aamulla laboratoriossa ja iltapäiväksi odotettiin tulosta. Pikkuhiljaa päivän aikana jännitys ja pulssi kohosivat. En tiennyt mitä odottaa, ja rehellisesti sanottuna olin valmistautunut huonoihinkin uutisiin (sen verran kuin se nyt on mahdollista). Minun oli määrä soittaa klinikalle, koska puolison piti alunperin päästä töistä vasta sen sulkeutumisen jälkeen. Soitinkin, kahdesti: ensimmäisellä kerralla puhelu katkesi, toisella jouduin jonoon. Ilmeisesti kaikki ne koko Etelä-Suomen naiset, joilla oli alkionsiirto samana päivänä kuin meillä, olivat myös käyneet raskaustestissä samana päivänä! Samalla puoliso jo ilmoittikin päässeensä töistä etuajassa, ja hän siirtyi puhelinjonottamaan minun sijastani. Meni vielä parikymmentä minuuttia hermostuneessa odotuksessa. Luin jotain jalkapallouutisia saadakseni ajan kulumaan. Sitten puoliso vihdoin soitti. Ja ihan kuin odottamista ei jo olisi ollut tarpeeksi, yhteydessä oli ensin jokin vika, emmekä kuulleet toisiamme. Kun asia korjaantui, hän kysyi: ”Arvaa mitä?” Äänestä uskalsin toivoa, että uutiset olisivat hyviä, ja olivathan ne!

Huh, tämä on ehkä elämäni paras viikko kaiken koetun jälkeen (jos hyvin käy, vielä parempia on tulossa), ja ajatuksia olisi vaikka kuinka. Pitänee kuitenkin palata niihin myöhemmin, ettei tästä muodostu romaanin pituista postausta. Ainakin tässä on jo nyt eniten huutomerkkejä!!!