Lueskelin tässä eilispäivänä jotakin ns. aiheeseen liittyvää, ja tuli mieleen, että tosiaan: olemme tässä kohta siirtymässä siihen uuteen kategoriaan, joka jo vuosikymmenet on tuntunut olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa ja poliitikkojen vaalipuheiden ytimessä: meistä tulee lapsiperhe.
Tänä vuonna jotenkin vain tuntuu siltä, että pitääkö tuosta asenteesta pian puhua menneessä aikamuodossa. Päivähoidosta ja koulutuksesta leikataan, epäselvää on korkeintaan että kuinka paljon. Työelämän leikkauksetkin kohdistuvat moniin vanhempiin. Yhteiskunnan nykyisen johdon asenne on viedä maailmaa siihen suuntaan, että pärjätköön kukin omillaan. No, tottakai täytyy myöntää, että perhevapaita myöten moni asia on Suomessa silti edelleen paremmin kuin monessa maassa, mutta suunta mietityttää, ja pahaa pelkään, että hyvin pärjäävien ja ei-niin-hyvin pärjäävien perheiden – ja siis lasten! – väliset erot tulevan näillä keinoin väistämättä kasvamaan.
Sitä huomaa monessakin asiassa miettivänsä aiempaa kauemmas tulevaisuuteen nyt. Ihmekös tuo toisaalta, kun oman lapsen elämä tuo monille kaukaisemmillekin asioille ihan uuden merkityksen.
Se lapsi siellä masussa kasvaa edelleen, hyvää vauhtia ilmeisesti. Ja potkiskelee ja myllertää kuten ennenkin (tietysti kun vauva kasvaa, liikkeetkin ovat tavallaan suurempia). Vaimokulta siinä joutuu sitten pikkuhiljaa kovemmille, kun sekä kannettavaa että etenevän raskauden tuomaa kolotusta on yhä enemmän. Mahtavaa sitä on kuitenkin tutustua Pikkuiseen ja ihmetellä hänen puuhiaan, toivon mukaan reilun kahden kuukauden päästä hän sitten pääsee jo tutustumaan tänne ulkomaailmaan ja meidän pienen lapsiperheemme keskipisteeksi…
Vauvaa vaille isä 