Odotusta…

Yksi päivä alkion istutuksen jälkeen, kymmenisen jäljellä. Raskaustestiin siis. Asia on tottakai mielessä paljon. Ehkä ihan kokonaan ei vielä uskalla – vielä – heittäytyä siihen ajatukseen, että meille olisi vauva tulossa. Näissä asioissa kun mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Mutta onhan se ajatus tällä hetkellä paljon konkreettisempi kuin se on aiemmin ollut. Nytkin kun puoliso on poissa kotoa, en kaipaa vain häntä, vaan vähän myös pikkuistamme.

Olen päätellyt, että lukijakunnassa on paljon ihmisiä, joille tällainen odotustilanne on jossain muodossa tuttu. Olisinkin halunnut kysyä, miten te olette selvinneet näistä päivistä, kun ei voi kuin vain toivoa parasta ja laskeskella päiviä kalenterista (ja ehkä pohdiskella, mikä oire tulee kiinnittymisen tueksi annetusta progesteronista ja mikä voisi olla alkavasta raskaudesta, ja koska). Löytyykö hyviä vinkkejä? Tai ”ei näin” -kokemuksia?

Kuten kirjoitin eilen, suuria asioita on käsillä. Oli kyllä hienoa, että sain olla puolison mukana ja tukena, kun alkio siirrettiin. Olisi ollut kamalaa, jos en olisi saanut olla läsnä. On hieno tunne, kun kaikki tämä meille molemmille tärkeä tuntuu yhteiseltä – ja koetaan yhdessä.

Tarrasukkia

Sellaisia on kuulemma tapana toivotella hedelmöityshoidoissa oleville näillä Intterwebin tanhuvilla, vaikka huonostipa minä niitä tunnen… Meillä on nyt se vaihe, nimittäin tärkein ensin: tänään on istutettu meidän ikioma alkiomme!

Lääkäri sanoi heti oven avatessaan, että ”hyviä uutisia”. Niitähän jo aikanaan ensimmäisessä kirjoituksessani kaipasin! Siinä kyllä leveä hymy tuli kasvoille jo heti ennen kuin ehti edes istua, ja piti puolisoakin paijata, sillä tottakai olimme jännittäneet tulosta kovasti. Viikonlopun aikanahan emme väliaikatietoja saaneet.

Hyvät uutiset olivat lyhykäisyydessään seuraavat: Seitsemästä munasolusta viisi oli hyviä, kaksi ilmeisesti paljastui jotenkin ”tyhjiksi” kuorittaessa. Viidestä peräti neljä hedelmöittyi, joten kyllä meillä aika hyviä soluja täytyy olla! Neljästä sitten oli kasvanut kolme hyvältä vaikuttavaa alkiota. Lääkäri totesi, että näistä kaksi on voitu pakastaa ja yksi istutettaisiin heti (kuten oli suunniteltu, jos kaikki menisi hyvin). Melko lailla samantien siirryimmekin toimenpidesaliin.

Sain taas olla mukana, ja hyvä niin, sillä hetki oli tietysti minullekin hyvin tärkeä. Operaatio oli aika nopea. Yksi vähän ohuen pillin näköinen katetri (tai mikä struutta nyt olikaan?) sijoitettiin kohtuun ja etsittiin sieltä oikea kohta. Sitten kun kaikki oli valmista, naapurihuoneesta tuotiin vielä toisella samannäköisellä vempeleellä alkiomme, ja se vietiin ensimmäisen läpi suoraan oikeaan kohtaan. Hetkessä alkio olikin siirretty – näimme ultraäänen ruudulla pienen pölähdyksen, joka oli kai alkion mukana tullutta nestettä. Itse alkio on toki liian pieni nähtäväksi ilman mikroskooppia. Laborantti viereisessä huoneessa kuitenkin vielä tarkisti, että alkiota ei siellä välineessä enää ollut, joten uskomme ja luotamme että hän on omalla paikallaan kiinni kohdun seinämässä.

Nämä ovat kyllä sanoinkuvaamattoman suuria asioita ja suuria hetkiä. Onni on suuri siitä, että kaikki on tähän asti mennyt näin hyvin ja että meillä pitäisi olla hyvä mahdollisuus onnistua. Nyt pitää vain edelleen koputella kaikkia mahdollisia puita ja pitää sormet ja varpaat entistäkin tiukemmin ristissä, sillä nyt emme voi tehdä enää paljoakaan muuta kuin uskoa ja toivoa ja odottaa. Ensi viikon lopulla olisi suunnitteilla sitten raskaustesti – pitkiä päiviä on taas sitä ennen edessä! Ei tässä silti oikein voi muuta kuin olla hyvällä mielellä. Kävin muutaman tunnin töissä, vaikka keskittyminen oli vähän hankalaa. Kotiin tullessa piti sitten melkein ensimmäiseksi jutella pikkuiselle ja toivoa, että hänellä on kaikki hyvin. Ehkä on vähän aikaista, mutta sanoin silti, että ”täällä on sinun isi”. En ole sitä sanaa ennen tämänkään verran konkreettisesti voinut itsestäni käyttää, ja herkistihän se, kaiken muun ohessa… Aikamoinen päivä, jälleen.

(…)

Kerrottakoon lopuksi vielä, että jännityksentäyteinen viikonloppumme meni aika lailla lepäillessä. Katsoimme elokuvia ja välillä sitten lähetimme lämpimiä ajatuksia klinikalla kasvaville rakkaille pikkuisillemme. Paljon he olivat mielessä. Nyt tiedämme heistä vähän enemmän ja yksi, toivon mukaan, pääsee jo kasvamaan puolison masun lämmössä. Kaikenlaista kolotusta ja kremppaa puolisolla tässä viikonloppuna vielä oli, mutta ymmärtääkseni olo on kuitenkin kokonaisuutena parempi kuin hormonihoitoviikkojen ikävimpinä aikoina (etenkin toimenpidepäivän aamuna kipuja oli paljon). Ja paranee koko ajan.

Alussa

Lyhyt päivitys vain: ensimmäinen ultraääni on takana, ja kaikki on toistaiseksi etenemässä suunnitelmien mukaan. On siis alkanut se kierros, jonka aikana me nyt sitten yritämme ensimmäistä kertaa saada vauvan alulle näillä uusilla keinoilla. Paljon käyntejä edessä lähiviikkoina, puolisolla eniten. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Pian alkaa hormonien pistäminen, ja ensimmäiseksi toivotaan sopivaa määrää munasoluja poimittavaksi. Näitä siis tässä vaiheessa jännitetään.

No, kyllä tässä todellisuudessa jännitetään jo paljon muutakin… Mielenkiintoisia aikoja kyllä, huh. Päivistä taitaa tulla samaan aikaan koko ajan pidempiä ja jotenkin kiireisempiä. Sen varmaankin näemme paremmin tässä nyt tulevina viikkoina. Voisimmeko me olla niitä onnekkaita, joilla tämä onnistuu?

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen

Moni epävarmuus on selvinnyt sen jälkeen, kun aloitin tämän blogin. Tiedämme paljon enemmän siitä, mikä on kohdallamme mahdollista ja mikä ei. Meillä on jo suunnitelmakin siitä, miten voisimme saada raskauden alkuun, kuten viimeksi kerroin. Tälle matkalle tyypillistä on kuitenkin se, että epävarmuus on aina mukana.

Hedelmättömyyshoidoissa onnistuminen ei kai koskaan ole varmaa, eikä se siis sitä ole meilläkään. Vaikka viime viikkoina olemme saaneet paljon hyviä uutisia, suurimpana sen että saamme yrittää omilla soluilla, usein mieli ajautuu miettimään niitä epävarmuuksia. Mikä kaikki voi mennä pieleen? Niitä kohtia on valitettavan monta. Epävarmuus siis jatkuu: jonkin matkaa on päästy eteenpäin ja kartalla on näkyvissä reitiltä pari seuraavaa kylää, mutta siitä eteenpäin ei varmaa tietoa ole.

No, ehkä tämä kaikki lopulta valmistaa myös vanhemmuuteen – jos ja kun sinne tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin vielä päästään. Varautuminen, epävarmuuden sieto ja joskus improvisointi saattavat olla tarpeen silloinkin.

Yritys olisi kuitenkin nyt keskittyä positiiviseen. Saamme pitää pienen loman ja sen jälkeen meillä on valtavan hieno mahdollisuus päästä suureen (mutta pieneen) tavoitteeseemme. Ja jos se ei jostain syystä heti onnistuisi, voimme yrittää uudestaan. Pakkohan se on uskoa, että kyllä me onnistumme. Elämme jännittäviä aikoja…

Ehkä vähän hukassa

Ensi viikolla on siis edessä uusia tutkimuksia. Tässä sitä odotellessa tunnen tänään olevani vähän hukassa.

Edellisessä postauksessani totesin, että lähete ultraääneen oli minulle aika hankala ymmärtää ja suunnittelin kysyväni googlelta, tuolta kaikkien alojen asiantuntijalta, mitä ihmettä on gonadijäte. Tulos oli kuitenkin laiha. Suomenkielisellä hakusanalla löysin vain oman blogini (hyvä minä!). Gonadit ovat ilmeisesti yksinkertaisesti sama kuin kivekset, kuten arvelinkin, mutta epäselväksi jäi minkälaista jätettä ne kenties voivat tuottaa. Toivottavasti ei kovin vaarallista ongelmajätettä… Yritin arvailla englanninkielistä termiä, mutten tainnut osua oikeaan, tai sitten asiasta ei ole artikkeleja maailmallakaan. Arvoitukseksi siis jäi ainakin vielä – ehkä ultran tekevä lääkäri osaa sitten aikanaan kertoa minulle, mitä oikein etsii.

Posti toi myös paperiversion lausunnosta, jonka aiemmin sain perinnöllisyyslääkäriltä. Jonkinlaisella aasinsillalla voisin yhdistää tähän siitä yhden kohdan: kuulemma sellainen kromosomipoikkeama, joka minulla on, löydetään esimerkiksi Tanskassa kerran viidessä vuodessa, eli Euroopassa ehkä muutamalta kymmeneltä mieheltä vuodessa. Kaikkia tapauksia ei oletettavasti koskaan tulla tutkineeksi, mutta ilmeisesti kuulun aika harvalukuiseen joukkoon. Voisi laskea, että meitä lienee Suomessa ylipäänsä vain muutama, ehkä kymmenkunta (ellei sitten kovinkin suuri osuus tapauksista jää piiloon). Tämä kuitenkin samalla on osa selitystä sille, miksi perinnöllisyyslääkäri pystyi sanomaan tilanteestani niin vähän mitään varmaa: tietoa on vähän, eivätkä esimerkiksi täällä Suomessa eri tahot tilastoi löytämäänsä, puhumattakaan mitä kenellekin kromosoimeistaan on seurannut.

Nyt sitten testaillaan, koeporaillaan ja toivotaan parasta.

Voin siis yrittää ainakin tuntea itseni jotenkin erityiseksi, tässä ehkä vähän hukassa ollessani.

Jos

Nyt on ”oma” lääkäri jälleen tavattu hedelmällisyysklinikalla. Tilanne on käyty läpi, vaihtoehtoja pohdittu, ja nyt meillä on suunnitelma, joka pääosin vastaa sitä mitä itse etukäteen pähkäilimme. Voinee virallisesti sanoa, että olemme matkalla kohti hedelmöityshoitoja.

Vaihe yksi on se, että jossain vaiheessa (luultavasti jo lähiviikkoina) minuun tehdään jonkin sortin koeporauksia, jotka hyvällä onnella sittenkin osuvat, kröhöm, siittiösuoneen. Pahoittelut tästä järkyttävästä sanankäytöstä… Mutta tästä eteenpäin ei sitten olekaan enää mitään varmaa.

Jos kävisi niin onnekkaasti, että saalis on runsas, se voidaan pakastaa tulevaa käyttöä varten.

Jos löytyy edes jotakin, pitää ehkä tehdä toinen neulanpistely sitten kun puolison hormonihoidot on käynnistetty ja on aika poimia munasolut, jotta niitä voitaisiin sitten heti hedelmöittää.

Jos ei löydy mitään, voidaan kuitenkin yrittää sitten sillä toisella kerralla, tai luovuttaa ja siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos toisellakaan yrityksellä ei löydy mitään, on aika varmasti aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos niin käy, voidaan pakastaa munasolut tai – jos siihen on jo etukäteen varauduttu – käyttää heti luovutettuja soluja.

Jos siis siittiöitä jossakin vaiheessa löytyy, käytetään mikroinjektiota, mutta jos hedelmöitystä ei sitten tapahdukaan, voi taas olla aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos hedelmöitys kuitenkin onnistuu, on pohdittava millä keinolla varmistamme sikiön terveyden (vaikka poikkeamien riskin pitäisikin olla vain hieman kohonnut).

Jos siittiöitä ja munasoluja on tarpeeksi, meillä saattaa ehkä olla mahdollisuus yrittää useamman kerran ilman uusia hormonihoitokuureja tai uusia koeporauksia.

Saatoin unohtaakin muutaman jossin, mutta monta niitä on. Vahva usko kuitenkin on siihen, että tavalla tai toisella onnistumme – viimeistään luovuttajan avulla. Mutta aikaa tähän voi mennä. Nyt valmistaudumme tammikuuhun, tämänhetkisen suunnitelman mukaan.

Tällä kiireisellä viikolla on ollut muutakin ohjelmaa, ja niistä ainakin yhteen palaan seuraavissa kirjoituksissa varmaankin pian…

Odottavan aika

Kun pariskunta onnistuu saamaan raskauden alulle, sanotaan että he odottavat. Moneen kertaan toistettu lisäys tähän on, että lapsettomuudesta tai alentuneesta hedelmällisyydestä kärsivien odotus on paljon pidempi kuin se kuuluisa yhdeksän kuukautta.

Niin meilläkin. Myöhemmin ehkä odotetaan hoitoja ja raskaustestin tuloksia, ja epäilemättä ne ajat voivat olla raastavia. Mutta tällä hetkellä siis odotetaan vastausta siihen, mitä vaihtoehtoja meillä on, ja perinnöllisyyslääkärin aikaan on vielä pari viikkoa. Onneksi päivä on tiedossa, mutta raskaita nämä päivät voivat silti olla.

Lisäksi odottaminen toki koettelee itseni lisäksi puolisoa, kun hänkin joutuu odottamaan minun tuloksiani: onko siemenilläni jotakin tehtävissä vai ei, ja oikeastaan ennemmin ja ensin että onko niitä ylipäänsä olemassa. Suren hänenkin puolestaan sitä pitenevää aikaa, jona raskaus on vasta tulevaisuuden toive. Tässä tarvittaisiin aika paljon voimia, joita voi joskus olla vaikeata löytää työkiireiden keskellä. Pitää yrittää keskittyä tavoitteeseen ja etsiä voima sieltä. Odotusta odottaessa.