Elokuva odotuksen ratoksi

Piinaviikot ovat edelleen käynnissä, ja viikonlopun yli pitäisi vielä yrittää selvitä ennen kuin viime viikon siirron tulos tiedetään. Aika on kuitenkin tähän saakka tuntunut kuluvan melko nopeasti, osin siksi että työt ja eräiden kekkerien järjestäminen ovat pitäneet kiireisenä.

Muutama päivä tulimme vihdoin katsoneeksi vanhemmuusaiheeseen liittyvän elokuvan Isänsä poika, josta Anni vinkkasi tämän blogin kommenteissa jo useampi kuukausi sitten (kiitos vinkistä!). Nyt se sattui sopivasti kohdalle. Elokuvan teemat olivat meille/minulle vielä ajankohtaisempia silloin, kun oli vielä epävarmaa pystynkö minä lainkaan saamaan biologisia lapsia, mutta kiinnostava se oli edelleen.

Paljastamatta juonesta liikaa voi kertoa, että kyse on vanhemmista, jotka kuulevat että heidän kuusivuotias poikansa onkin aikanaan vaihtunut synnytyssairaalassa. Biologinen lapsi on sitten kasvanut eri perheessä. Tämä selviää jo elokuvan alussa, ja itse tarina on sitten muun muassa pohdintaa tulevista ratkaisuista ja siinä sivussa siitä, mitä vanhemmuus on: perimää, kasvatusta ja yhteistä historiaa, ehkä molempia? Tämä pohdinta kipukohtineenkin on kyllä ihan onnistunutta, ja kuten saattaa arvata kun elokuvasta on kyse, päähenkilönä oleva isä oppii matkan varrella yhtä ja toista. Minua ilahdutti, että Japanin kulttuurin ymmärtääkseni pääosin edelleen perinteisistä sukupuolirooleista huolimatta juuri kaksi erilaista isää olivat tässä tarinan keskiössä. Enemmänkin voisin pohtia, mutta sitten paljastaisin jo liikaa juonesta. Kohtalotovereille – ja isille ja isäksi toivoville yleisemminkin – tätä pätkää voi varmasti suositella, ja ehkä erityisesti heille, joilla saattaa olla edessä lahjoitettujen solujen käyttö tai adoptioprosessi. Joudun tässä kohtaa suosittelemaan videovuokraamoa tai nettielokuvapalveluja (ainakin Netflixistä löytyy), sillä täällä pääkaupunkiseudulla DVD:tä saisi kirjastosta jonottaa ikuisuuden…

Kaunis kohtu / Asioiden edellä

Ajattelin tässä alkaneiden piinaviikkojen (siis raskaustestin odotuksen) kunniaksi jatkaa vielä parilla random-ajatuksella, jotka yritän tässä yhdistää aasinsillalla tai ehkä ilman.

Ensin yksi haja-ajatus eiliseltä, jonka silloin unohdin kirjoittaa. Lääkäri on matkan varrella usein kehunut, että armaalla puolisollani on ”kaunis kohtu”. En tiedä, ehkä hän sanoo niin kaikille, mutta tottakai sen täytyy minun rakkaani kohdalla olla totta. 🙂 Vaikken kyllä ainakaan vielä ole päässyt perille, minkälaisia kauneusihanteita tai -vaatimuksia kohtuihin kohdistuu (ja onhan se tavallaan vähän kohtuutonta jos kohdistuu, olenpas hauska tänään). Tämä nyt kuitenkin tuli mieleen johdantona siihen, että eilen ihan ensimmäisen kerran onnistuin ultran näytöltä erottamaan puolison kohdun. Kun huomasin sen ääriviivat, asia näyttikin yllättäen ihan selvältä. Aiemmin en ole sitä onnistunut bongaamaan vaikka erinäisiä kertoja olen ollut mukana kun ultraa tehdään, kaikki näytöllä on vaikuttanut aika sekavalta mustavalkoiselta lukuunottamatta munarakkuloita, jotka kyllä erottaa selvästi kun niitä etsitään. (Ja tätä prosessia ennen en siis ole koskaan ollut mukana gynekologilla tms, miksipä olisin, joten en ole vastaavia ultra-kuvia ennen tätä ikää nähnyt.) Olikohan tämä nyt hyväkin saavutus – siis miehelle – vai olisiko minun pitänyt onnistua bongaamaan kohtu jo aikaa sitten?

Toinen eilen ja tänään mielessä pyörinyt asia on se, että nyt kun on tähän vaiheeseen päästy – eli pitkästä aikaa selkeästi askelia eteenpäin – meinaa ajatus karata välillä jo vahvasti asioiden edelle. Ja sitten soimaan itseäni siitä, ettei sillä tavalla saisi karata. Kun paljon jännitystä on ihan käsillä olevissa tilanteissakin.

Silti ainakin hetkellisesti sitä ehtii pohtia kaikenlaista, kuten:

• Jos raskaus nyt alkaisi, meille jäisi vielä yksi alkio pakkaseen, ja voisikohan edes teoriassa olla mahdollista että siitä joskus aikanaan syntyisi vielä nuorempi sisarus? No, jollain todennäköisyydellä niin kai voisi käydä. Mutta roimasti asioiden edellähän tässä oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, saattaisimme pian tarvita hieman toisenlaisen kodin, ehkä muutaman neliön suuremmankin mielellään. Mutta hieman asioiden edellä tässäkin oltaisiin.
• Jos raskaus nyt alkaisi, niin vauva kai sitten syntyisi ensi talvena, kenties helmikuussa. Mutta jonkin verran asioiden edellä tässäkin taas oltaisiin.
• Minkäköhänlaiseen maailmaan lapsemme mahtaisi syntyä, jos uuden hallituksen linjaukset erinäisistä heikennyksistä lapsiperheiden asemaan ja esim. päivähoitoon toteutuvat. No, jossain määrin asioiden edellä tässäkin oltaisiin, mutta maailma kyllä muuttuu vaikka meille tulisi vauva vasta myöhemmin.
• Ja niin edelleen, pienempiä ja suurempia asioita.

Mutta nyt on ehkä aika taas kieltää itseltäni tällainen pallottelu, vaikka jonkinlaista mahdolliseen vanhemmuuteen valmistautumista sekin kai on, mitä kaikkea mieli alkaa tässä käsitellä. Takaisin nykyhetkeen!

Toisenlainen yritys

Uusi kuukausi on käynnissä ja kuten hieman osattiin ennakoidakin, tällä kertaa yritämme lääkkeillä avustettuna, kun kaksi edelistä kiertoa ei tuottanut otollisia olosuhteita. Toivottavasti tämä auttaa, vaikka hieman mietityttää se, mistä viimeksi kirjoitin: hyvä jos saamme ovulaation, mutta olisiko parempi jos olosuhteet olisivat muutenkin paremmat? No, toki puolison univaikeuksia yritetään korjata tässä samalla edelleenkin koko ajan eri keinoin.

Yritetään siis nyt ensisijaisesti uskoa, että tällä kertaa päästään yrittämään ja se myös onnistuu. Samaan aikaan edellinen kappale vie minut myös toisiin kysymyksiin, joita viime päivinä olen jostain syystä tullut pyöritelleeksi taas vaihteen vuoksi enemmän kuin tässä välillä. Painaa nimittäin taas se tosiasia, kuinka paljon puolisoni on joutunut kärsimään sen seurauksena, että minussa on tämä vika. Arvelisin, että kaikkein ikävin asia hänen kannaltaan on se, että lapsitoiveemme on viivästynyt jo näinkin paljon – se on tietysti asia, jota minäkin suren myös omasta puolestani, vaikka toivon että pian asia korjaantuu. Sen lisäksi on sitten esimerkiksi ne tammi-helmikuun raskaat hoidot piikkeineen, kipuineen ja muine sivuvaikutuksineen. Ja töiden järjestely, että ehtii käydä kaikilla niillä lääkärikäynneillä, joita tämä on vaatinut. Ja epäilemättä tällä kaikella on myös ainakin jokin osa niissä univaikeuksissa, jotka viime kuukausina ovat olleet esillä usein täällä ja siis arjessamme myös.

Paljon syitä olisi siis sanoa, että olisipa niin paljon helpompaa ja mukavampaa, jos voisimme saada lapsia ihan perinteisin keinoin. Mutta eipä näitä asioita pääse valitsemaan.

En tiedä, osaanko sanoa tästä mitään sen viisaampaa, eikä tähän murehtimiseeni varsinaista ratkaisua taida olla. Ellei sitten tavallaan tämä, että tässä aiheesta kirjoitan, ja että puolisollekin asiasta mainitsin. Rakkaani ei ole minua syyttänyt, ei edes silloin jos olen suututtanut hänet jollain muulla asialla. Ei vaikka ihan hyvin voisi syyttää. Olen kai onnekas.

Pienet kullanmurusemme, kaksi alkiota, ovat olleet pakastimessa nyt noin kolme kuukautta. Toivottavasti toinen heistä pääsee lämpimään jo pian…

Keinotekoista?

Edellinen kirjoitukseni sai muutamankin teistä lukijoista kommentoimaan ja ottamaan esille alkion siirtämisen lääkkeillä avustettuun kiertoon. Meillähän on nyt kahdesti odotettu luonnollisen kierron otollista hetkeä, jota ei sitten ole tullutkaan. Pointti on tietysti perusteltu, ja tottakai avustetun kierron mahdollisuus on ollut meillä esillä ja tiedossa koko ajan, kun siis samassa kierrossa munasolujen poiminnan kanssa tehty alkion siirto ei onnistunut silloin tammi-helmikuussa.

Kuten yhteen kommenttiin jo vastasinkin, silloin aikanaan lääkäri suositti (sillä tiedolla mitä silloin oli käytettävissä) luonnollisen kierron kokeilemista, ja meidän oli silloin helppo olla samaa mieltä. Monestakin syystä emme haluaisi joutua piikittelemään hormoneja yhtään enempää kuin on pakko (tarkemmin sanoen puoliso ei halua, eihän se minua suoraan koske, mutta minun on helppo olla samaa mieltä hänen perusteistaan).

Nyt on sitten kuitenkin kahdesti käynyt näin: ei ovulaatiota, emmekä siis päässeet edes yrittämään. Olisi tavallaan helppo sanoa, että on tehty virhe ja väärä valinta, ja pitäisi nyt siis valita toisin. Kenties, mutta en ole siitä aivan varma. En ehkä ymmärrä näistä asioista kovinkaan paljoa, eikä miehenä ehkä pitäisi sanoa paljoakaan, mutta minusta yksi selkeä näkökulma tähän lienee se, että ns. luonto yrittää kertoa meille, etteivät olosuhteet nyt ole hyvät – ehkä alkion istutus ei siis olisi onnistunut, vaikka lääkkeiden avulla ovulaatio olisi saatu tulemaan ja kierron pituus lyhennettyä lähemmäs normaalia. Perustelen tätä ajatusta sillä, että ennen hoitojen aloittamista armaan puolisoni lähtökohdat olivat joka kuukausi mainiot, kun niitä lääkärikäynneillä ja kotitesteillä seurattiin: ovulaatio tuli kuten pitikin, limakalvot kasvoivat hyvin jne. Nyt siis näin ei ole ollut. Luultavasti tekemistä on joko niillä kuitenkin aika rankoilla hoidoilla, täälläkin pariin otteeseen mainitsemillani univaikeuksilla (ja niiden syillä ja seurauksilla) tai ehkä vielä todennäköisemmin molemmilla, ja molempiin liittyvällä stressillä. Osansa voi olla sattumallakin, mutta nähdäkseni lopputulos on sama: olosuhteet eivät nyt ole parhaat mahdolliset. Ja ilman uusia rankkoja hoitoja meillä on vain ne kaksi pakastealkiota jäljellä.

Ehkä siis on niin, että siirrytään lääkkeillä avustettuun kiertoon tai ei, ensin pitäisi toipua näistä muista ikävyyksistä? Kai se onnistumisen mahdollisuutta väkisinkin lisäisi. Eli jos tiivistän ja kärjistän, niin auttaisiko ”keinotekoinen” ovulaatio, jos muut edellytykset raskauden alkamiselle eivät juuri nyt ole hyvät? Tiedän, että se on monia muita auttanut, mutta auttaisiko meitä? Tämän viimeisen käänteen jälkeen emme ole päässeet keskustelemaan asiasta kovin syvällisesti oman lääkärimme kanssa, joten tämä on nyt tällaista amatöörin höpöttelyä. Mutta koska teissä lukijoissakin on ihmisiä, joilla kaikesta päätellen on näistä hoitojen eri käänteistä enemmän omakohtaista kokemusta kuin meillä, saatan taas oppia jotain kun tämän julkaisen!

Taas ensi kuuhun.

Vuoristorataa tämä on ollut viime syksystä. Ensin huonoja ja vielä huonompia uutisia, sitten askel askeleelta toivoa ja tammikuussa hoidoissa vaikeuksista huolimatta menestystä, ja lopulta epäonnistuminen. Ja nyt jo toisen kerran sen jälkeen katseiden siirto seuraavaan kuukauteen, koska luonto ei vieläkään suonut meille otollisia olosuhteita seuraavalle yritykselle. Eli ovulaatiota ei tässäkään kierrossa näytä tulevan, eikä pakastetun alkion siirtoa siis mitä todennäköisimmin kannata yrittää. Rakas puolisoni on ehkä joutunut tässä niin koviin koetuksiin, ettei kaikki vieläkään toimi normaalisti, tai sitten se on sattumaa, mutta tässä kuitenkin ollaan.

Vaikea tässä on sanoa – tai siis kirjoittaa – kovin paljoa enempää. Harmittaa ja surettaa tietysti, ja taisin olla töissä aika hiljainen ja / tai kärttyisä uutisten kuulemisen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan siis ole juuri mitään, mitä sen varsinaisen suuren tavoitteemme eteen voisi tehdä ainakaan pariin viikkoon. Pitäisikö ehkä siis unohtaa koko asia hetkeksi (jos sellainen nyt edes olisi mahdollista)? Tai keskittyä tekemään sen mitä voi olosuhteiden parantamiseksi (aika paljon sitä on tässä kyllä viime kuukausien aikana jo mietitty)? Jotain muuta? Minulla ei nyt juurikaan ole vastauksia. Mutta ehkä lähdemme vähän ulos, kun aurinkokin sentään paistaa ja kevät näyttää tulevan, ja mietitään sen jälkeen sitten näitä tai jotain aivan muuta.

Ensi kuuhun

Päivityksenä aiempaan, ovulaatiota ei edelleenkään kuulunut, ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen olemme suunnanneet suosiolla katseet ensi kuuhun. Olosuhteet eivät nyt vielä ole otolliset, joten on moniakin syitä pitää pieni hengähdystauko ja odottaa suosiollisempia aikoja.

Viimeksi kirjoittamani siitä, että kuukauden odotus on suru ja pettymys, on periaatteessa edelleen voimassa, mutta nyt tämä oli kuitenkin perusteltu ratkaisu. Haikeaa, mutta koitetaan kestää ja jälleen jatkaa eteenpäin – ja uskoa, että ensi kuussa on sitten kaikki tarpeellinen kohdallaan ja paljon paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Tähtäin on siinä vaikeassa tempussa, josta viimeksi mainitsin: jatkaa elämää, rentoutua, laskea stressitasoja. No, tänään kävimme ex tempore -kahvilatreffeillä, kun molemmilla on vapaa ilta…

Tällä välillä myös luin loppuun sen aiemmin mainitsemani raskaus- ja synnytysopaskirjan. Se oli jäänyt joksikin aikaa, kun raskaustestin tulos ei ollut toivottu, mutta palasin siihen taas. Nyt olen sitten täysinoppinut ja valmis kaikkeen! (Hah, vitsi vitsi, haittaaks se? Eli suunnilleen valmis kunnes elämä opettaa, ettei mikään kirjoissa pidäkään paikkaansa, jos toivon mukaan tässä kevään aikana kuitenkin saisimme sen kuuluisan plussan vielä.)

Stressitiloja

Kierron päiviä alkaa olla takana jo sen verran tässä kuussa, että käy koko ajan epävarmemmaksi, mahtaako ovulaatiota tulla lainkaan. Katsotaan ja toivotaan nyt vielä, mutta kuukauden viivytys olisi kyllä kova takaisku ja suru.

Ei sitä toisaalta liikaa voi ihmetelläkään, jos niin kävisi – sen verran koville puolison kroppa joutui viime kuun hoidoissa. En tiedä onko se sitten sattumaa, mutta kumpikaan meistä ei muutenkaan ole ollut missään kaikkien aikojen huippukunnossa viime kuukausina: sairastumisia pukkaa, milloin mitäkin, vireystilat ovat mitä ovat ja varsinkin puolisolla on murheita myös unensaannin kanssa. Tänään taas mietityttää, onko stressillä kuinka suuri osuus näissä. Jonkinlainen melko varmasti, sanoisin. Ja nytkin on jotenkin flunssainen olo.

Tällaisina aikoina on tietysti helpommin sanottu kuin tehty yrittää rentoutua ja olla hyvällä mielellä ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. Tiedossa on, että se luultavasti edistäisi raskauden todennäköisyyttäkin, jos stressitasot olisivat mahdollisimman matalalla, mutta vaikka yrittäisi, se ei noin vain onnistu. Ja toki muu elämä, esimerkiksi työ, lastaa vielä omia paineitaan näiden lapsettomuushoitojen päälle. Varmaankin moni kohtalotovereista on myös kokenut hyvinkin stressaavia aikoja? Ja se on ehkä näkynyt eri tavoin?

Nyt kuitenkin odotellaan vielä hetki, josko jonain aamuna ovulaatiotesti antaisi yllätyshymynaaman. Ellei, niin pitää taas koota itseä hetki ja rakennella sitten jälleen kerran uusia suunnitelmia seuraavalle kuulle.

P.S. Näitä tämän Kuopion tapauksen kaltaisia uutisia ei kyllä haluaisi nähdä – ei koskaan, mutta etenkään tässä kohtaa. Mielenterveysongelmista kai oli kyse, mutta silti tuo ratkaisu tunteeseen epäonnistumisesta kasvattajana vei kyllä epätoivon partaalle, kun uutisen eilen luin. Sanattomaksi vetää, jälleen kerran.

Hiljaiseloa?

Eipä ole tullut hetkeen kirjoitettua, kun uusia kuulumisia vauvatoiverintamalta ei juuri ole ollut. On siis eletty muuta elämää, toivuttu menneistä ja odoteltu oikeaa hetkeä tulevalle. Tänään oli ultran aika, joten saimme hieman lisätietoa: ovulaatio tuskin tulee vielä ihan lähipäivinä, eli ilmeisesti edelliskuun hormonikuurit hidastavat tätä kiertoa. Se on kai yleistä, sillä näin lääkäri jo edellisellä käynnillämme ennakoi ehkä käyvän.

Toivottavasti kyse on kuitenkin tosiaan vain pienestä viivytyksestä. Vahvasti elätämme toivoa, että pääsisimme yrittämään alkion istuttamista tässä kierrossa – olisi kova takaisku joutua taas odottamaan seuraavaan. Toivotaan siis, että sellaiseen ei jouduttaisi.

Tällä välillä olemme yrittäneet käyttää ajan hyvin, no, mahdollisuuksien mukaan ainakin, kun aina on nuo työt häiritsemässä elämää ja silleen… Viikonloppuna pidimme pienen miniloman, joka alkuväsymyksen jälkeen oli oikein onnistunut. Teimme mukavia asioita yhdessä ja söimme hyvin – ainakin minusta viikonloppu oli erittäin hieno ja varmasti tässä kohtaa meille tärkeä ja hyödyllinen, samaa mieltä puolisokin ymmärtääkseni oli.

Nyt sitten taas odotellaan ainakin pieni hetki. Pientä kärsimättömyyttä alkaa taas tuntua, kun parin viikon takainen suru alkaa olla vähän kauempana, ja melkein jo tuntuu jotain etiäisiä siitäkin jännityksestä, jossa eletään sitten alkion istuttamisen (jos ja toivon mukaan kun se esimerkiksi ensi viikolla tapahtuisi) jälkeen. Ehkä ei siis ihan pelkkää hiljaiseloa kuitenkaan?

Odotusta ja jännityksen tiivistymistä, osa N

Kaksi päivää raskaustestiin, ja pää on melko tyhjä. Osansa tässä voi olla myös univaikeuksilla, jotka ovat koetelleet etenkin puolisoa ja vaihdellen myös minua viime viikkoina.

Mitä voisi odottaa? Oireista ja merkeistä on vaikea sanoa mitään, kun kaikki vaihtelee päivästä toiseen ja on vaikea tietää, mikä johtuu lääkityksistä ja mikä voisi johtua jostakin muusta. Tässä matkan varrella oli muutama hyvin hankalakin päivä turvotuksen ja kivun kanssa, ehkä niiden munarakkuloiden kasvattelun jäljiltä. Tilanne onneksi helpotti lopulta itsestään.

Mutta toivoa pidetään joka tapauksessa yllä ja yritetään uskoa kirjaimellisesti positiiviseen tulokseen. Kai on ainakin pakko uskoa, että se on mahdollinen. Edelleen olen myös jutellut pikkuiselle – luin juuri äsken raskaus- ja vauvaopaskirjasta, ettei sikiö varsinaisesti kuule ennen kuin vasta noin neljän kuukauden päästä (jos siis nyt olisi alkuun päästy), mutta ainakin höpötykseni viihdyttävät puolisoa. Ja jos ei vielä, niin pian ehkä siellä masussakin saatetaan jotenkin aistia, että täällä ulkona on joku joka välittää, jollain tavalla. Niin uskoisin…

Kuten yltä jo paljastuikin, yksi tämän odotusajan ajanviete on ollut ns. alan kirjallisuus. Vaikka en nyt sentään ihan kaikesta täysin pihalla ole ollut ennenkään, niin olen oppinut yhtä ja toista raskaudesta sekä sikiön ja odottavan äidin anatomiasta. On se luonto ja naisen vartalo kyllä aika ihmeellinen asia: mihin kaikkeen se pystyykään, ja millainen onkin yksityiskohtien määrä. Samalla, kun on viime kuukausina perehtynyt lapsettomuusasioihin ja nyt sitten vähän sikiöstä huolehtimiseen ja raskauden riskeihin, hetkittäin ihmetyttää miten joskus takavuosisatoina on terveitä ihmisiä maailmaan syntynyt laisinkaan… No, tämä oli tietysti kärjistys ja se mainittu kirjakaan ei ole mitenkään tiukkapipoinen, vaikka myös vältettäviä harrastuksia, ruokia jne. esillä pitääkin.

Jatkan siis lukuharjoituksia ja palaan taas asiaan. Toistan itseäni, mutta aika jännittäviä aikoja!

Miehen rooli

Nyt ei varmaankaan ole mikään hyvä hetki murehtimisille, mutta puranpa siitä huolimatta tai juuri siksi yhden viime päivinä vaivanneen ajatuksen tännekin. Nimittäin nyt, kun mahdollinen raskaus on edes tämän verran konkreettista kuin se meillä tällä hetkellä on, konkretisoituu myös miehen asema / rooli / näkökulma tähän vaiheeseen, myös tähän piinapäivien odottamiseen. Olenhan yrittänyt tässä blogissa pitää miesnäkökulman esillä – no, väistämättäkin, kun minä tätä kerran kirjoitan.

Siinähän ei ole mitään yllättävää, että raskaana olemisen voi muista lääketieteen murroksista huolimatta hoitaa vain nainen, eikä se ole tietenkään myöskään kenenkään syytä. Se on vain väistämätöntä. Siitä kuitenkin seuraa, että miehelle jää sivustaseuraajan ja tukijan osa. Hetkittäin se tuntuu suorastaan ulkopuolisuudelta. Vaikka mahdollisen vauvan perimästä puolet on minun ja se on minullekin hyvin tärkeä, en voi tehdä sen hyvinvoinnin eteen sitäkään vähää kuin puoliso. Kaikki muutokset ja tuntemukset ovat myös hänen, minä voin vain kuulla niistä. Kun esimerkiksi työaikana olemme eri puolilla kaupunkia, alkio (ja toivon mukaan kohta sikiö) voi kulkea vain puolison mukana. Tasa-arvohenkisinkään isäkandidaatti ei pysty ottamaan omia vuorojaan.

Tottakai samaan aikaan tiedän myös, että raskaus (tai synnytys) ei ole pelkkää riemua, ja monessa asiassa tulen siis pääsemään helpommalla. Silti, kun ajatellaan sitä suhdetta mikä äidille ja lapselle väistämättä syntyy raskauden ja imetyksen aikana, tuntuu että isälle jää melkoinen takamatka yrittää päästä tasaveroiseksi ja yhtä läheiseksi vanhemmaksi. Ainakin jonkin aikaa se taitaa olla mahdotonta ja myöhemminkin haastavaa. Toisaalta tämä pohdinta on tietysti nyt vielä aika aikaista, mutta parempi kai miettiä asiaa edes vähän jo etukäteen kuin ahdistua siitä sitten jos tilanne tulisi ”yllättäen” eteen lapsen synnyttyä.

Samaan aikaan olen hieman huolissani itsessäni siitä, kuinka paljon nyt jo mietin alkion  – siis meillähän ei tosiaan vielä ole päästy edes raskaustestiin asti – hyvinvointia. Pitää yrittää sulatella tätäkin tässä jo etukäteen, ettei ajaudu ihan övereille ylihuolehtimiskierroksille sitten kun meillä vauva ennemmin tai myöhemmin on. (Niin, siihen uskallan jo aika lailla luottaa, että tämä onnistuu jos ei heti niin pian – mutta edelleen ne sormet ja varpaat ristissä ja puita koputellaan, vaikken taikauskoinen edes olekaan.)