Tavallaan paljon, tavallaan vähän

Jälleen ollaan toivon mukaan joitakin askelia lähempänä. Ovulaatiota odotellessa, ja toivon mukaan se osuu niin, ettei paras päivä alkion istuttamiselle osuisi sunnuntaiksi, jolloin klinikka on kiinni. Tiedämme varmaankin enemmän lähipäivinä. Viime viikolla oli tarkastuskäynti, ja ilmeisesti kaikki on sinänsä ihan mallillaan, mitä nyt vieläkin etenee hieman tavallista hitaammin.

Olin mukana käynnillä, vaikka periaatteessa kyse oli tosiaan lähinnä ultrasta tilanteen tarkistamiseksi. Minulla (tai meillä) oli nimittäin samalla kysymys lääkärille. Tässä viikkojen ja kuukausien varrella nimittäin tulimme ihmetelleeksi, että jos kerran minulta kuitenkin ihan kohtuullisesti vilkkaita siittiöitä löytyy, eikö olisi jotakin tapaa saada ne uiskentelemaan ulos omin voimin? Eihän se ihan pieni projekti kuitenkaan ole tuo hormonihoitojen kautta alkion istuttamiseen pääseminen, varsinkin jos sattuisi käymään niin huonosti, että kaikki vaiheet pitäisi käydä läpi useampaan kertaan. Kaksi alkiotahan meillä on pakkasessa, tavallaan paljon mutta tavallaan vähän… Mikä tarkalleen siis on mekaniikka, minkä vuoksi siittiöt eivät tule ulos, ja olisiko siihen olemassa jokin korjaus, kun joissakin azoospermiaa käsittelevissä artikkeleissa viitataan mahdollisiin leikkaustyyppisiin hoitoihin (esimerkiksi tässä Duodecimin artikkelissa, jos selviää siitä että noin puolet on latinaa)? Tästä olin hämmennyksissä.

Lääkärin mukaan minun kohdallani on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjimmiltaan kyse siitä, että tuotanto on liian vähäistä. Minkä syynä on melko varmasti se muutamaankin kertaan täällä mainittu poikkeava kromosomistoni. Eli siittiöitä syntyy ihan kivasti siihen nähden, että ne pitää poimia kivesbiopsialla, mutta jos ymmärsin oikein, surkean vähän verrattuna normaaliin tilanteeseen. Tavallaan paljon, tavallaan vähän. Se ei tietenkään ollut kovin ilahduttavaa kuultavaa. Lääkäri lisäsi, että tilannetta voisi noin teoriassa lähteä korjaamaan yrittämällä lisätä tuotantoa roimasti, mikä (noin länsimaisen lääketieteen valossa) tehokkaimmin hoituisi testosteronilisällä, kun arvot ovat minulla aavistuksen alakanttiin. Mutta paitsi että onnistuminen olisi kaikkea muuta kuin selvää, niin sillä hoidolla voi olla sivuvaikutuksia – mm. lisääntynyt eturauhassyövän riski, mikä ei nähdäkseni sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa, että aikanaan perinnöllisyyslääkäri sanoi minun kromosomipoikkeamani ehkä mahdollisesti kenties lisäävän kasvainten todennäköisyyttä. (Noihin kromosomeihin liittyen ei vielä tiedetä läheskään kaikkea, vaan moni asia on epäselvä, kuten silloin aikanaan täällä kirjoitin.)

Tällä rintamalla tuskin siis ryhdyn toimenpiteisiin näillä tiedoilla. Pitänee yrittää selvitä niillä keinoilla, mitä meillä on tässä ollut käytössä. Terveisiä siis jälleen rakkaille pikkuisillemme sinne pakastimeen, ja toivottavasti toinen teistä pääsee kasvamaan puolison lämpimään masuun jo pian!

Tyhjä

…on olo jotenkin edelleen. Suru ja pettymys ovat nyt kahden päivän jälkeen epämääräisempiä, vähän jossain verhon takana kun sitä kuitenkin yrittää jatkaa suht normaalia elämää. (Eilen urheilin ja kävimme elokuvissa myös.) Niin, se unelma ja toive oli tottakai epävarma, mutta hetki silti menee sen muskautumisesta toipuessa. Silti vaikka tiedän, että tämä ei ollut lopullinen tappio. Toivon mukaan se oli vain lyhyt viivytys, vaikka sitä on hankalaa nyt yrittää ajatella.

Paljon tässä tosiaan toivottiin ja unelmoitiin, ja varmaankin mentiin myös osin asioiden edelle, kuten voi päätellä puolison masulle juttelemisesta ja vauvakirjojen lukemisesta. Hölmöltähän se nyt tuntuu, jutteleminen ainakin. Melko varmasti teen silti samalla tavalla ensi kerralla. Saa nähdä, onko olo silloin epävarmempi vai luottavaisempi, kun se nytkin vaihteli. Välillä olin varma onnistumisesta, välillä taas se tuntui epätodennäköiseltä.

Tässä siis taas tilittelen ja avautuilen, vaikka kohta olisi kai aika katsoa eteenpäin. Varasimmekin jo ensi viikolle ajan lääkärille, jotta voimme tehdä suunnitelmat jatkosta – toivon mukaan jo nyt alkavassa kierrossa voitaisiin yrittää uudestaan, kunhan parhaat keinot on katsottu.

***

Kerrottakoon lopuksi vielä muutama sana tuosta kohtalon päivästä, kun viimeksi kykenin vain lyhyeen viestiin. Puoliso kävi siis aamulla verikokeessa, mutta koska hänen on vaikea päästä puhelimeen työaikana, tulosten kysyminen oli minun tehtävänä. Iltapäivällä soitin siis hoitajalle. Hän etsi tiedon puolison henkilötunnuksen perusteella, ja aika nopeasti se tulikin: ”valitettavasti tulos on negatiivinen”. Sain pidettyä itseni sen verran kasassa, että kysyin, onko mitään lisätietoja. Muuta ei ollut kuin että lugesteronin voi lopettaa, vuoto alkanee viimeistään viikon sisällä ja lääkärin kanssa voi sitten suunnitella seuraavia askelia kun olemme valmiita. Ääni taisi vähän särkyä, kun kiitin tiedoista. Puhelu ei ollut pitkä, mutta yksi elämäni surullisimpia varmasti. Monestakin syystä soisin, että toista samanlaista ei enää tulisi…

Istuin silloin töissä kahvihuoneessa, se kun oli tyhjillään. Kello oli puoli neljä, eikä minulla onneksi ollut enää paljoa pakottavan kiireellisiä töitä jäljellä. Jouduin vähän aikaa nojaamaan käsiin ja vetämään henkeä, ennen kuin pystyin palaamaan töihin. Yhden asian siinä vielä hoidin ja lähdin sitten.

Puoliso oli pyytänyt, että kertoisin tuloksen vasta sitten kun hän ehtii kotiin. Oli ehkä vielä surullisempaa kertoa. Mutta sillä tavalla sentään syli oli valmiina meille molemmille. Suru tuntui jonkin aikaa vielä suuremmalta kun siitä tuli yhteinen, mutta varmastikin yhdessä myös pääsemme parhaiten sen yli. Ja jonakin päivänä toivon mukaan saamme juhlia positiivista tulosta.

Negatiivinen

Kuten otsikko kertoo, emme saaneet sitä uutista jota toivoimme. Raskaustestin tulos oli negatiivinen. Tunteita ja ajatuksia on paljon, sanat aika lailla hukassa, mutta jos pari lausetta kuitenkin.

Tämä on tietysti valtava pettymys ja suru, sitä tuskin tarvitsee edes sanoa. Sitä on vaikeata kuvata tai määritellä sen tarkemmin. Eilisillasta meni puolet itkiessä. Surullisen lisäksi on muun muassa turhauttavaa ja tuntuu epäreilulta, että kaiken vaivan ja koettelemusten – ja hyvin menneiden välietappien – jälkeen tulos oli tämä. (Tietysti samalla tiedän, että monet ovat tällä tiellä joutuneet pettymään paljon useammin kuin me.)

Tänään on hieman helpompaa ehkä, tunteet vaihtelevat surun ja pessimismin ja toisaalta toivon ja määrätietoisuuden välillä. Tokihan me jatkamme ja yritämme uudestaan, kun pahimmasta on toivuttu. Onni onnettomuudessa ovat ne kaksi alkioa, jotka lepäävät ja odottavat pakkasessa – vaikka tässä kohtaa tuntuisi paljon luottavaisemmalta, jos niitä olisi enemmän. Onneksi kuitenkin edes ne kaksi. Muitakin ajatuksia lienee, ja varmaakin palaan niihin. Nyt yritetään huolehtia toisistamme.

Miehen rooli

Nyt ei varmaankaan ole mikään hyvä hetki murehtimisille, mutta puranpa siitä huolimatta tai juuri siksi yhden viime päivinä vaivanneen ajatuksen tännekin. Nimittäin nyt, kun mahdollinen raskaus on edes tämän verran konkreettista kuin se meillä tällä hetkellä on, konkretisoituu myös miehen asema / rooli / näkökulma tähän vaiheeseen, myös tähän piinapäivien odottamiseen. Olenhan yrittänyt tässä blogissa pitää miesnäkökulman esillä – no, väistämättäkin, kun minä tätä kerran kirjoitan.

Siinähän ei ole mitään yllättävää, että raskaana olemisen voi muista lääketieteen murroksista huolimatta hoitaa vain nainen, eikä se ole tietenkään myöskään kenenkään syytä. Se on vain väistämätöntä. Siitä kuitenkin seuraa, että miehelle jää sivustaseuraajan ja tukijan osa. Hetkittäin se tuntuu suorastaan ulkopuolisuudelta. Vaikka mahdollisen vauvan perimästä puolet on minun ja se on minullekin hyvin tärkeä, en voi tehdä sen hyvinvoinnin eteen sitäkään vähää kuin puoliso. Kaikki muutokset ja tuntemukset ovat myös hänen, minä voin vain kuulla niistä. Kun esimerkiksi työaikana olemme eri puolilla kaupunkia, alkio (ja toivon mukaan kohta sikiö) voi kulkea vain puolison mukana. Tasa-arvohenkisinkään isäkandidaatti ei pysty ottamaan omia vuorojaan.

Tottakai samaan aikaan tiedän myös, että raskaus (tai synnytys) ei ole pelkkää riemua, ja monessa asiassa tulen siis pääsemään helpommalla. Silti, kun ajatellaan sitä suhdetta mikä äidille ja lapselle väistämättä syntyy raskauden ja imetyksen aikana, tuntuu että isälle jää melkoinen takamatka yrittää päästä tasaveroiseksi ja yhtä läheiseksi vanhemmaksi. Ainakin jonkin aikaa se taitaa olla mahdotonta ja myöhemminkin haastavaa. Toisaalta tämä pohdinta on tietysti nyt vielä aika aikaista, mutta parempi kai miettiä asiaa edes vähän jo etukäteen kuin ahdistua siitä sitten jos tilanne tulisi ”yllättäen” eteen lapsen synnyttyä.

Samaan aikaan olen hieman huolissani itsessäni siitä, kuinka paljon nyt jo mietin alkion  – siis meillähän ei tosiaan vielä ole päästy edes raskaustestiin asti – hyvinvointia. Pitää yrittää sulatella tätäkin tässä jo etukäteen, ettei ajaudu ihan övereille ylihuolehtimiskierroksille sitten kun meillä vauva ennemmin tai myöhemmin on. (Niin, siihen uskallan jo aika lailla luottaa, että tämä onnistuu jos ei heti niin pian – mutta edelleen ne sormet ja varpaat ristissä ja puita koputellaan, vaikken taikauskoinen edes olekaan.)

Odotusta…

Yksi päivä alkion istutuksen jälkeen, kymmenisen jäljellä. Raskaustestiin siis. Asia on tottakai mielessä paljon. Ehkä ihan kokonaan ei vielä uskalla – vielä – heittäytyä siihen ajatukseen, että meille olisi vauva tulossa. Näissä asioissa kun mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Mutta onhan se ajatus tällä hetkellä paljon konkreettisempi kuin se on aiemmin ollut. Nytkin kun puoliso on poissa kotoa, en kaipaa vain häntä, vaan vähän myös pikkuistamme.

Olen päätellyt, että lukijakunnassa on paljon ihmisiä, joille tällainen odotustilanne on jossain muodossa tuttu. Olisinkin halunnut kysyä, miten te olette selvinneet näistä päivistä, kun ei voi kuin vain toivoa parasta ja laskeskella päiviä kalenterista (ja ehkä pohdiskella, mikä oire tulee kiinnittymisen tueksi annetusta progesteronista ja mikä voisi olla alkavasta raskaudesta, ja koska). Löytyykö hyviä vinkkejä? Tai ”ei näin” -kokemuksia?

Kuten kirjoitin eilen, suuria asioita on käsillä. Oli kyllä hienoa, että sain olla puolison mukana ja tukena, kun alkio siirrettiin. Olisi ollut kamalaa, jos en olisi saanut olla läsnä. On hieno tunne, kun kaikki tämä meille molemmille tärkeä tuntuu yhteiseltä – ja koetaan yhdessä.

Toimenpiteet

Meillä molemmilla oli sitten ”toimenpide”, kuten niitä kutsutaan, samana päivänä. Hyvin tapahtumarikas päivä, mutta ehkä voin yrittää tiivistää tilanteen aikajärjestyksessä.

Aamulla oli minulla ensin edessä siittiöiden poiminta. Puitteet ja operaatio olivat aika lailla samat kuin viimeksi. Tällä kertaa kaikki vain sujui hieman nopeammin, 20 minuutin sijasta vartissa. Ehkä myös ensimmäinen puudutuspiikki toimi hieman paremmin, koska sen jälkeen kipua ei juuri tuntunut (paitsi siinä ”reipas ote” -kohdassa) ja nyt jälkikäteenkin kipua ynnä verenvuotoa on ainakin toistaiseksi ensimmäistä kertaa vähemmän. Pieni ero oli myös siinä, että sain nyt kuulla, että yksi tyyppi oli heti liikkeellä.

Muutamaa tuntia myöhemmin oli puolison vuoro. Sain olla paikalla salissa, joka oli sama missä itse aamulla olin. Hänen operaationsa oli suurempi ja vaati tiukemmat mömmöt, jotka tosin näyttivät vaikuttavan häneen vähemmän kuin moniin. Kuulemma moni on siinä kohtaa aika tokkurassa, mutta ei minun kultani. Munarakkuloita kuitenkin tyhjennettiin sitten yksi kerrallaan eikä ylitsepääsemättömiä kipuja onneksi tullut – pahempia oli ennen operaatiota aamulla, ilmeisesti tässä pari päivää ennen otetun hormonin vuoksi, jonkinlainen ns. irrotuslääkekö se oli. Vasen munasarja oli hankala löytää, kuten aina. Hoitaja joutui painamaan ennestäänkin herkkää vatsaa, jotta rakkulat löytyivät ja saatettiin tyhjentää, mutta puoliso kesti senkin ihailtavan hyvin. Vasemmalta puolelta saatiin kymmenen rakkulaa ja oikealta taisi tulla vähän ylikin kymmenen.

Tämä vaihe meni siis lopulta hyvin, ymmärtääkseni. Siirryimme sitten noin tunniksi lepohuoneeseen. Minua itketti. Olin ja olen kovin kiitollinen ja ylpeä siitä, miten rakkaani on selvinnyt kaikista viime viikkojen koettelemuksista. Rehellisyyden nimissä pitää nimittäin myös kertoa, että tämä viikko on ollut raskas monin tavoin eikä kyyneliltä ole säästytty. Mutta tässä nyt ollaan, toivon mukaan jollakin tapaa voiton puolella.

Tapasimme vielä oman lääkärimme, joka poiminnakin teki, kun lepo oli levätty. Hän teki jälkitarkastuksen ja keskustelimme seuraavista vaiheista, jotka lienevätkin edessä pian. Sain myös kuulla, että laboratorio oli kehunut siittiöitä vilkkaiksi, mikä oli kyllä hienoa kuulla – ennen kaikkea toki tavoitteemme vuoksi, mutta myös siksi että syksyn koettelemusten vuoksi olin jotenkin varautunut paljon huonompaan tilanteeseen. Kai siinä jokin pala miehistä itsetuntoakin palailee, kun kuulee että uimarit ovatkin ihan reippaita, eivät vain jostain syystä tule ulos. Jännää, mutta niin se näyttää menevän.

Kuulimme, että munasoluja oli löytynyt seitsemän. Olimme toivoneet hiukan suurempaa määrää, mutta lääkäri oli rohkaiseva ja sanoi, että tulos on kuitenkin hyvä. Toivottavasti niistä ainakin muutama hedelmöittyisi. Olemme vitsailleet, että soluillamme on vähän kuin sellaiset Ensitreffit alttarilla: suoraan asiaan, kun siittiöt vielä injektoidaan suoraan munasolujen sisälle. Viikonlopun ajan levätään ja pidetään sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan parasta. Tulevaisuutemme on tässä osaksi klinikan laborantin käsissä, mutta hän varmaankin osaa asiansa. Ja jos kaikki on edelleen mennyt hyvin, ensi viikolla on sitten edessä alkion istutus. Nämä alkavat jo olla niin suuria asioita, ettei sitä oikein osaa enää edes ajatella… Mitäköhän soluillemme nyt kuuluu? Tuleeko jostakin niistä meidän ensimmäinen lapsemme? Voikaa hyvin siellä!

Muistoja ennakoinnista

Ajattelin tänään palata hetkeksi ajassa taaksepäin viime syksyyn, niihin aikoihin kun sain tietää, ettei minun mitä luultavimmin ole mahdollista saada lapsia tavanomaisin keinoin. Ensin selvisi, että siittiöt puuttuvat, sitten pian myös todennäköinen syy, osaksi poikkeava kromosomistoni. Silloin näytti mahdolliselta, jopa luultavalta, etten voi ylipäänsä saada biologisia lapsia. Sittemminhän uusi mahdollisuus löytyi, mutta tuolloin tilanne näytti synkältä. Olin periaatteessa kohdannut sen pahimman uutisen lasta haluavalle: todennäköisen hedelmättömyyden.

Sittemmin olen ehtinyt lukea ja kuulla yhtä ja toista näihin tilanteisiin liittyvää, ja yksi monista oppimistani asioista (ei kovin yllättävä, mutta kuitenkin) on, että tällainen tilanne on aikamoinen kriisi. Ehkä yksi elämän suurimmista. Kriisi se oli minullekin, oli vaikeita päiviä ja oli kyyneleitä ja epävarmuutta ja epätoivoa. Mutta lopulta tätä kaikkea oli ehkä vähemmän kuin voisi kuvitella, tai vähemmän kuin olen päätellyt monella muulla olevan. Miksi? Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun törmäsin eilen amerikkalaisen kohtalotoverin blogipostaukseen, jossa hän pohti hedelmättömyyttä miehen näkökulmasta ja esitti muutaman vinkin heidän puolisoilleen.

Näistä ohjeista päättelin, että tunnemyrskyt voivat olla paljon pahempiakin kuin meidän taloudessamme. Kohdasta yksi – ole kärsivällinen – huomasin, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että pariskunta on jo etukäteen valmis käyttämään tarvittavat keinot vauvan saamiseen. Minä, tai käsittääkseni me molemmat, olimme pohtineet asiaa jo etukäteen. Jollakin tavalla olin jo alusta asti varautunut siihen, että voimme joutua käyttämään suunnitelmaa B tai C. Aavistinko tilanteeni jopa etukäteen jotenkin? Sekö olisi selitys sille, että tutkimustuloksista seurannut kriisi ei ollut sittenkään niin valtava? Ja sille, että olin (olimme) melko nopeasti valmiita myös selvittämään hoitovaihtoehdot sen sijaan että ensin pitäisi surra valmiiksi?

Kohta kaksi vihasta tuntuu vielä etäisemmältä. Surullinen olen ollut kyllä, mutta vihainen aika vähän, enkä ainakaan puolisolleni. Sitä en osaa vannoa, ettenkö olisi jotain jonakin heikkona hetkenä häneen purkanut, mutta tuskin kovin usein ainakaan. Pitääpä kysyä, olenko. Kohdassa kolme mainittua ajatusta vajavaisesta miehekkyydestä olen tuntenut, mutta en koe puolison mitätöineen tunnettani vaikka hän lienee kyllä antanut ymmärtää, ettei minun tarvitsisi murehtia tuollaista. Kohta neljä – älä pakota miestä ilmaisemaan tunteita – ei myöskään tunnu kovin kriittiseltä. Olen kyllä alusta asti puhunut sen mitä olen osannut sanoiksi muotoilla, vaikka kaikki ei ollut heti valmiina. Ja osan samasta hieman toisin, tai lyhyemmin, tai pidemmin, kirjoitettuna täällä blogissani. En tietenkään voi väittää, että prosessi on valmis, ja ehkä ihan kaikelle ei ole niitä sanoja ainakaan vielä löytynyt.

Jää vielä kohta viisi: ota mies mukaan päätöksissä. Äärimmäisen tärkeä pointti, mutta eipä tästä kovin paljoa epäselvyyttä ole ollutkaan. Paitsi ehkä juuri tämän muille kertomisen osalta, jota kanssakirjoittaja käyttää ensimmäisenä esimerkkinä. Myönnettäköön nimittäin, että kerran syksyn aikana suutuin puolisolle, kun hän oli ollut ystäviensä suuntaan enemmän avoin kuin mihin itse siinä vaiheessa olin valmis. Sittemmin olen tottunut tähän tilanteeseen ja ajatellut asioita uusiksi omankin avoimuuteni suhteen, kuten olen eri vaiheissa tätä blogia maininnut.

Kollega onnistui joka tapauksessa herättämään ajatuksia, näemmä. Suosittelen siis kohtalotovereita kurkkaamaan kirjoituksen, jos ette sitä jo tehneet, ja olemaan samaa tai eri mieltä!

Jännitys tiivistyy

Hyvää uutta vuotta! Täällä ollaan taas, loma ja pieni matkakin on takana ja kohta on aika palata arkeen. Ja samalla ei-niin-arkeen, sillä hedelmöityshoitojemme on tarkoitus alkaa, ja sellaisessa tilanteessa olen kyllä aivan ensimmäistä kertaa. Suuresta asiasta on tottakai kyse. Hyvällä mielellä siis näistä kotipuolen kamalista keleistä huolimatta.

Varaus ensimmäiseen ultraan on ensi viikolle, mutta näissä hommissa aikataulut voivat muuttua nopeasti riippuen naisen kierrosta. Minä voisin mielelläni uhrautua olemaan useampien operaatioiden ja tarkkailujen kohteena, mutta tässä kohtaa lääketiedekään ei voi juuri vaikuttaa luonnon toimintaan. Niinpä taidan joutua olemaan välillä hieman sivuosassa tässä tulevina viikkoina. Mutta osallistun sen minkä voin.

Onhan se hieman erikoista, että vauvan valmistukseen tarvitaan hormoneja, neuloja ja lasimaljoja. Mutta kun se ei valitettavasti meidän kohdallamme muuten onnistu, niin näillä mennään. Matka on omalla tavallaan jännittävä, ja kuten jo aiemmin totesin, tilanteemme nyt on jo voitto verrattuna siihen mistä syksyllä aloitettiin.

Olisi kai jotenkin hienoa tai kaunista, jos olisimme saaneet onnistua raskaaksi tulemisessa ihan kahdestaan, perinteisin menetelmin. Ennen tätä tämän blogin käsittelemää uutta vaihetta ehdimme jo pari kertaa hetken luulla, että se olisi saattanut onnistua. Nyt siitä toiveesta on joutunut luopumaan, mutta se lienee aika pieni asia verrattuna siihen, jos lääkärin avustuksella vauvan kuitenkin saisimme.

Uusi vuosi, uusi toivo. Loppuun pyyntö: toivottakaa meille onnea!

Tuntemuksia

Elämässäni on aiemmin ollut pitkiä aikoja, varmaan vuosiakin, jolloin kaikki on edennyt arkisesti ja tavallisesti ilman suurempia käänteitä tai tunnemyrskyjä. Tämä syksy on niihin aikoihin verrattuna ollut melko värikästä ja tunteellista aikaa. Uutisia ja koettelemuksia ja toivonkipinöitä on osunut eteen monia. Lapsirakas olen ollut aina, mutta nykyisin vastaan tulevia lapsiperheitä tulee usein seurattua tavallistakin tarkemmin ja lähipiirin lapsellisten kuulumiset kiinnostavat entistäkin enemmän. Juuri äsken kotimatkani aikana ehdin ihmetellä polkupyöränsä päältä äidilleen itkukiukuttelevaa pikkutyttöä ja hetkeä myöhemmin kovin suloisia kaksosvauvoja ulkoilemassa rattaissa. Idylliä ja ei-niin-idylliä. Niitä molempia kai perhearki on.

Vielä yksi ajankohtainen tunne on se, että viime aikoina olen usein kärsinyt huonoa omaatuntoa siitä, että puolisoni joutuu kärsimään minun ”vikani” vuoksi. Paitsi että vauvan odotus on lykkäytynyt, hän on se joka joutuu syömään ja pistelemään kaiken maailman hormoneja ja vielä sitten operaatiopöydälle munasolujen poimintaa ja (toivottavasti) alkion istuttamista varten. Vaikka hän siis (niin paljon kuin voimme tietää) voisi hyvin tulla raskaaksi ilman hoitojakin, jos minä olisin ns. kunnossa. Epäreiluahan tämä on. Minun tässä kuuluisi käydä operaatioita läpi, ei hänen. No, onneksi hän ei kaikesta huolimatta ole ilmoittanut vaihtavansa miestä… Ja toki minuakin ainakin kerran vielä neuloilla tökitään.

Kun puoliso nyt kuitenkin onneksi on pysynyt vierelläni ja tavoite on yhteinen, niin loppiaisen jälkeen pääsemme siis yrittämään. Sitä ennen on edessä ansaittu pieni loma, jonka aikana en välttämättä ehdi paljoakaan tänne kirjoittaa. Mutta ensi vuonna viimeistään palaan taas asiaan. Varmuuden vuoksi siis toivotan jo nyt lukijoille hyvää joulua ja uutta vuotta! Meillä ainakin toiveet alkavalle vuodelle ovat suuret, ja toivottavasti myös mahdollisimman monia kohtalotovereistamme onnistaa.

Suuret suunnitelmat

Lääkäri on nyt tavattu ja meillä on aika tarkka suunnitelma jatkosta. Jos kaikki menee hyvin, loppiaisen jälkeen päästään sitten pikkuhiljaa yrittämään. Perinteisestä IVF-hoidosta ja sitten ICSI-injektiosta on kyse. Armas puoliso tässä valitettavasti joutuu kovemmalle, ensin keltarauhashormonia syömään ja sitten hormonipistoksia ja ultraääniä kestämään, kunnes sitten vielä poimitaan (toivon mukaan) joukko munasoluja maljalla hedelmöitettäväksi. Koska minun solujeni pakastaminen ei ollut mahdollista, minunkin pitää sitten h-hetkellä käydä vielä uudestaan läpi sama operaatio, jota viime viikolla kokeilin, eli siittiöiden poiminta.

On kuitenkin aika hienoa tietää selvä suunnitelma ja aikataulu, ja edelleen täytyy olla tyytyväinen siitä, kuinka olosuhteisiin nähden hyvin kaikki on viime viikkoina edennyt. Nyt saamme rauhassa viettää lomat, ja sen jälkeen mitä luultavimmin päästään pian asiaan. Niin paljon kuin voi tietää, meillä pitäisi olla – jälleen olosuhteisiin nähden – ihan hyvät mahdollisuudet onnistua, jos ei heti ensimmäisellä yrityksellä niin pian kuitenkin. Mutta mikäänhän ei tietenkään näissä asioissa ole etukäteen varmaa.

Kaikki konkretisoituu kuitenkin pikkuhiljaa siitä epätietoisuudesta, joka kuukausi-puolitoista sitten vielä vallitsi. Se tuo mieleen paljon uusia ajatuksia ja pohdintoja. Niihin varmastikin palaan, kun pohdinnat ovat valmiimpia… Yhden asian kuitenkin melko varmasti tiedämme: tässä vaiheessa tuskin lähdetään yrittämään kahdella alkiolla, sillä monestakin syystä lääkäri pitää tässä kohtaa yhtä varmempana ratkaisuna. Meillä kun esimerkiksi iän puolesta ei onneksi vielä ole tulenpalavaa kiirettä onnistua heti. Oma sisäinen vauvakuumekiire vain, mikä on tietysti aika suuri kiire sekin…