Avainsana-arkisto: Lapsettomuus

Mustelmilla mutta onnellinen

Päivä on kulunut menestyksekkäästä operaatiosta, kipua on nyt vähemmän vaikka komeahko mustelma (ehkä toisesta niistä puudutuspiikeistä) säilyy varmasti vielä jonkin aikaa ja liikunta, saunomis-, yms. kielto on päällä viikonloppuun asti. Ilo tuloksesta varmasti säilyy pitempään. Vaikka tietenkään ei ole vielä varmaa, että onnistuisimme saamaan lapsen minun soluillani tehdyllä hoidolla, niin jo mahdollisuus yrittää on aikamoinen voitto. Eilinen oli siis varmastikin yksi elämäni onnellisimpiä päiviä. Meillä oli illalla oikein mukavat treffitkin merkkipäivän kunniaksi, oli tietysti aika helppoa olla hyvällä mielellä.

En halua vähäisimmässäkään määrin väheksyä luovutetuilla soluilla alkuun saatuja lapsia, en todellakaan, olinhan itsekin siihen vaihtoehtoon jo valmistautunut – olen vieläkin, pakko olla, ja lapsi olisi enemmän kuin rakas niinkin. Mutta kai se jotenkin aika monilla meistä tuntuu kuitenkin parhaalta vaihtoehdolta, jos jälkikasvu on geenienkin puolesta ”kokonaan oma”. (Toivottavasti kukaan, jolle se ei ole ollut mahdollista, ei pahastu tästä pohdinnasta.) En tiedä, pystynkö selittämään tai perustelemaan sitä kovin hyvin. Mutta tuleva vauva on jotenkin helpompi kuvitellakin niin. Viime viikkoina sitä ei ole oikein edes uskaltanut tehdä, se unelma on laitettu syrjään. Nyt asiaa uskaltaa taas ainakin varovasti ajatella. Toivoa on ja tulevista kuukausista tulee tärkeitä ja jännittäviä. Mitä uusi vuosi 2015 tuokaan meille?

Eilen illalla, kun uni ei oikein meinannut tulla, tuli myös mietittyä lääketiedettä ja aikaa jota elämme. On pakko olla aika kiitollinen mahdollisuuksista, joita meillä on Suomessa nykyisin. Takavuosina, tai monessa maassa vieläkin, ei välttämättä olisi ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin adoptiojono. Sitäkään vaihtoehtoa en tietenkään halua lainkaan väheksyä, ja varmasti se on täysin mahdollinen tie meilläkin jos kävisikin niin, että hoidot eivät onnistu. Me kuitenkin toivomme ensisijaisesti omia lapsia, ja siihen siis nyt ensimmäisenä tähdätään ja käytetään ne keinot, joita on olemassa.

Ensi viikolla käymme tilanteen läpi oman lääkärimme kanssa ja teemme tarkemmat suunnitelmat tammikuulle. Sitä en eilen lähtiessäni klinikalta vielä tiennyt, oliko siittiöitä tarpeeksi pakastamiseen. Jos oli, niitä voidaan sitten käyttää. Jos ei, minun pitää vielä käydä sama operaatio läpi uudestaan kun aika on oikea. Ei tuota muuten kyllä kovin mielellään montaa kertaa kävisi läpi, mutta jos tavoitteemme sitä vaatii, niin minua saa kyllä taas tökkiä neuloilla.

Kotona oikeaan aikaan

Olen ymmärtänyt, että asiaa tuntemattomien ajattelemattomat kommentit ovat yksi lapsettomien kesto-ongelmia (ja varmaankin blogien kestoaiheita). Taisin eilen kohdata ensimmäisen esimerkin tästä sen jälkeen kun tämä oma tilanne alkoi kuukausi sitten seljetä. Vaikka en kovin pahasti ehtinyt mieltäni pahoittaa, jaanpa tarinan kuitenkin tässä.

Olin työmatkalla ja päivän päätteeksi palaverissa, jonka muita osanottajia en ennestään tuntenut. Kun varsinaiset asiat oli käsitelty ja ryhdyimme pakkaamaan tavaroita, tulivat lapset puheeksi (varmaankin siksi, että yhdellä osallistujalla oli arviolta vajaan vuoden ikäinen poikansa mukana ja hänen puuhistaan siinä luonnollisesti juteltiin). Joku muista naisista kysyi, onko meilläkin lapsia. Vastasin suunnilleen ”ei vielä, mutta toivottavasti jossakin vaiheessa” – yllättävässä tilanteessa yritin säveltää jonkin sopivan keskitien ympäripyöreydestä ja avoimuudesta, kun en siinä tosiaan sydänystävien joukossa ollut.

Varmaankin siksi, että olin matkoilla, sain vastaukseksi että ”sinun pitää sitten muistaa olla kotona oikeaan aikaan” ja hyväntahtoista naureskelua. En sitten sattuneesta syystä vastannut siihen enää sen kummempia. Tavallaan teki mieli todeta, ettei se välttämättä ole kaikille niin helppoa, mutta jätin sanomatta kun junakin odotti. Ehkä olisi pitänyt sanoa?

Lapsitoiveet ja vauvakuume ovat minulle jo pitkältä ajalta tuttuja asioita, mutta tämä lapsettomaksi itsensä kutsuminen on vielä aika uutta. Tiesin tottakai, ettei lapsia useinkaan saa alulle nappia painamalla, mutten osannut ennakoida ihan tällaista tilannetta. Vaikkei eilinen minulle mitään kriisiä aiheuttanutkaan, se tuo huomion: ainakin osa minusta näyttää olevan jo nyt valmis kampanjoimaan tämän uuden viiteryhmäni puolesta. Vaikkapa nyt juuri ajattelemattomia kommentteja vastaan muidenkin vasten tahtoaan lapsettomien puolesta, vaikka pidän puheita hyvin pienenä murheena itse asiaan – lapsettomuuteen – verrattuna. (Toisaalta omasta halustaan lapsettomilla on myös varmasti hölmöistä kommenteista omat, toisenlaiset kokemuksensa.)

Vielä minusta ei ole tullut järjestöaktiivia enkä ole tämän julkisemmin ottanut kantaa näihin asioihin, mutta mistäs sen tietää. Yllätinhän itseni jo silläkin, että perustin tämän blogin.

Yksityisyys

Olen perinteisesti ollut yksityisyydestäni aika tarkka ihminen, joskus varmasti liiankin, se lienee hyvä myöntää heti tähän kärkeen. Tämäkin taitaa olla osa monen lapsettoman kokemusta ainakin jos hoitoihin lähtee: monia osia yksityisyydestä katoaa tavoilla, joita ei aiemmin olisi osannut edes ajatella.

Jo klinikan esitietolomakkeessa mennään paitsi terveyshistoriaan, elämäntapoihin ja parisuhteen historiaan, myös vaikkapa siihen kuinka usein olemme sillai, mitä en normaalisti käsittelisi edes lähimpien ystävien kanssa. Tähän on toki syy, joten kiltisti vastasin.

Nyt kun sitten vikaa löytyi ja nimenomaan minusta, pääsen ihan kokonaan uusiin elämyksiin. En tiedä, onko tämä naisille yhtään helpompaa, kun heille sentään gynekologikäynnit ovat ennestään tuttuja. Minulle keskustelut kassiosastostani ja niiden tutkiminen ovat aika paljon enemmän uutta – vauvaiän jälkeen muistelisin niitä tutkitun kerran, asevelvollisuusiässä. Nyt taidan joutua tottumaan niiden ronkkimiseen eri muodoissa. Posti toi tänään lähetteen seuraavaan vaiheeseen, jossa minua ultraäänikuvaillaan (se ilo on edessä ensi viikolla). ”Löytyykö gonadijätettä extragonadiaalisesti uä-tutkimuksella. Samalla kivesten konsistenssin määritys”, siinä lukee. Taidan kohta vähän googletella, jotta ymmärtäisin jotakin äskeisestä, mutta boltsit tässä ovat pelissä joka tapauksessa, sen kyllä tiedän. Ja sen toki myös kestän, tavoite mielessä ja sen voimalla, mutta aika kamalalta tällainen olisi vielä jokin aika sitten tuntunut.

Niin, ajatukseni ovat monessa kohtaa jo muuttuneet ja olen suosiolla (tai ainakin melkein suosiolla) luopunut jo monesta asiasta, joita aiemmin olisin pitänyt yksityisinä. Tutkittakoon nyyttejäni, jos kerran niin tarvitsee tehdä. Ja siitä, etten pysty saamaan lapsia ainakaan omin avuin, myös pikkuhiljaa kerron ystävilleni jo tässä kohdassa, kun heitä tapaan. Siinäkin hieman yllätän itseni, mutta olen kai sitten pikkuhiljaa oppinut että on parempi puhua vaikka vähän hävettäisikin. Ylittelen taas niitä muureja kuten joskus aiemmin jo kirjoitin. Aina se ei ole helppoa enkä ihan kaikesta yksityisyydenkaipuustani ole tainnut vielä luopua, mutta aika monessa kohdassa olen jo asettanut tärkeämmän asian edelle.

No, tämä blogi pysyy kuitenkin nimettömänä, sitä en ajatellut vielä muuttaa…

Ei otsikkoa

Vielä yksi ajatus tälle pitkälle ja monivaiheiselle viikolle.

En ole montaa kertaa koko elämässäni itkenyt jonkin uutisen vuoksi, mutta tänään se oli aika lähellä. Kuulin Kuopion lapsisurmasta eilen, ja surulliseksi se sai jo silloin, mutta jotenkin yksi yksityiskohta sai lopulta tänään kyyneleet silmäkulmiini: kuolleet lapsiparat olivat vain 2,5 vuotta ja 1,5 kuukautta vanhoja.

Silläkin riskillä, etten luultavasti sano mitään kovin uutta, ja tietämättä mikä ihmeellinen epätoivo tai muu syy tähän tapahtuneeseen on voinut johtaa: kyllä tämä maailman epäreiluus joskus menee sietokyvyn rajoille. Suurin kärsimys on tänään tietenkin näiden lasten lähiomaisilla. Mutta samaan aikaan meitä on paljon, jotka emme mitään haluaisi enempää kuin lapsia, joista voisimme pitää hyvän huolen. Emmekä saa. Ja sitten toisaalla on niin paljon lapsia, joita ei haluta, tai jotka kuolevat nälkään tai länsimaissa helposti hoidettaviin sairauksiin – tai sitten oman vanhempansa kädestä, kuten nyt.

Miksi, miksi, miksi? Miten tämä voi mennä näin?

Samantapaisia tapauksia on nyt ollut tänä syksynä Suomessa useampia, ja tänäänkin uutisissa on nostettu esille lastensuojelun tila. Nähdäkseni ihan syystä, olisi sitten näiden tapausten estäminen ollut mahdollista tai ei. Päätän siis häpeämättömään poliittiseen kannanottoon: kyllä, lastensuojelulle tarvitaan sellaiset resurssit, että siellä voidaan selvitä niistä tehtävistä jotka heille kuuluvat, mutta ennaltaehkäisevää työtä tarvittaisiin ehkä vielä kipeämmin. Helsingissä sellaista sentään on, mutta kovin pienillä resursseilla. Panostus varhaiseen apuun sitä tarvitseville voisi paitsi säästää paljon veroeuroja kalliimmaksi tulevasta lastensuojelusta, ennen kaikkea paljon inhimillistä kärsimystä (lapsilta ja vanhemmilta). Ehkä joskus myös jonkun lapsen hengen, ja yksikin olisi valtavan paljon.

Jos

Nyt on ”oma” lääkäri jälleen tavattu hedelmällisyysklinikalla. Tilanne on käyty läpi, vaihtoehtoja pohdittu, ja nyt meillä on suunnitelma, joka pääosin vastaa sitä mitä itse etukäteen pähkäilimme. Voinee virallisesti sanoa, että olemme matkalla kohti hedelmöityshoitoja.

Vaihe yksi on se, että jossain vaiheessa (luultavasti jo lähiviikkoina) minuun tehdään jonkin sortin koeporauksia, jotka hyvällä onnella sittenkin osuvat, kröhöm, siittiösuoneen. Pahoittelut tästä järkyttävästä sanankäytöstä… Mutta tästä eteenpäin ei sitten olekaan enää mitään varmaa.

Jos kävisi niin onnekkaasti, että saalis on runsas, se voidaan pakastaa tulevaa käyttöä varten.

Jos löytyy edes jotakin, pitää ehkä tehdä toinen neulanpistely sitten kun puolison hormonihoidot on käynnistetty ja on aika poimia munasolut, jotta niitä voitaisiin sitten heti hedelmöittää.

Jos ei löydy mitään, voidaan kuitenkin yrittää sitten sillä toisella kerralla, tai luovuttaa ja siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos toisellakaan yrityksellä ei löydy mitään, on aika varmasti aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos niin käy, voidaan pakastaa munasolut tai – jos siihen on jo etukäteen varauduttu – käyttää heti luovutettuja soluja.

Jos siis siittiöitä jossakin vaiheessa löytyy, käytetään mikroinjektiota, mutta jos hedelmöitystä ei sitten tapahdukaan, voi taas olla aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos hedelmöitys kuitenkin onnistuu, on pohdittava millä keinolla varmistamme sikiön terveyden (vaikka poikkeamien riskin pitäisikin olla vain hieman kohonnut).

Jos siittiöitä ja munasoluja on tarpeeksi, meillä saattaa ehkä olla mahdollisuus yrittää useamman kerran ilman uusia hormonihoitokuureja tai uusia koeporauksia.

Saatoin unohtaakin muutaman jossin, mutta monta niitä on. Vahva usko kuitenkin on siihen, että tavalla tai toisella onnistumme – viimeistään luovuttajan avulla. Mutta aikaa tähän voi mennä. Nyt valmistaudumme tammikuuhun, tämänhetkisen suunnitelman mukaan.

Tällä kiireisellä viikolla on ollut muutakin ohjelmaa, ja niistä ainakin yhteen palaan seuraavissa kirjoituksissa varmaankin pian…

Vauvakuumeen historiaa

En tiedä, kuinka yleistä sellainen on, mutta muistan kärsineeni jonkinlaisesta vauvakuumeesta jo joskus myöhäisteini-ikäisenä. No, ne olivat tietysti kaukaisia ja viattomia nuoruuden vuosia, ja sen verran minulla kuitenkin oli järkeä päässä, etten kuvitellut lähteväni oikeasti toteuttamaan sitä ajatusta. Mutta pidin vauvoista ja lapsista ja toivoin joskus saavani omia. Epäilemättä siinä on osa jonkinlaista biologiaa, hoiva- ja suojeluviettiä. Ja jokin osa sitä, kuinka ihquja ne pienet ovat kaikki omilla tavoillaan.

Olin siis silloin liian nuori perhettä perustamaan, mutta toisaalta muistaakseni silti vakuuttunut tulevaisuuden tavoitteesta, vaikkei minulla ollut harhakuvia siitä että vauvanhoito olisi pelkästään helppoa tai riemukasta. Muistaakseni olin myös tietoinen siitä, ettei päätöksessä ole kyse vain vauvasta, vaan siitä, että ottaa vastuun kokonaisesta uudesta ihmisestä – ensin vauvasta, sitten taaperosta, leikki-ikäisestä, koululaisesta, teinistä. Ja olisi hienoa tulla sen uuden ihmisen kanssa toimeen vielä sittenkin kun hän on aikuinen ja luultavasti katkera tavalla tai toisella vääränlaisesta kasvatuksestaan…

Varsinainen kuume oli pitkän aikaa jossakin taustalla, kunnes alkoi taas palata ja voimistua ja konkretisoitua pikkuhiljaa jossain kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen. Tänä vuonna sitten päästiin tilanteeseen, jossa saatoimme puolison kanssa tehdä päätöksen. Matka vain ei ollut niin helppo kuin olisi voinut toivoa, ja niinpä tällä hetkellä vauvakuumeeseen sekoittuu aiempaa enemmän myös raskaita ja surullisempia tunteita, kuten viimeksi kirjoitin.

Ensi viikolla on edessä tärkeitä päiviä ja mitä todennäköisimmin suuria päätöksiä, mutta toivottavasti myös toivoa: Olemme nyt hetken vaeltaneet tätä polkua tietämättä suunnasta tai välietapeista paljoakaan, vaikka siitä kaukaisesta määränpäästä tieto onkin. Pian tietoa pitäisi olla lisää ja kenties siis jo selkeämpi kuva siitä, mitä reittiä voimme kulkea ja mitä matkan varrella on edessä. Palaan siis asiaan viimeistään silloin, kun kartta on käsissä.

Isien päivä

Palaan hetkeksi vielä eiliseen, isänpäivään.

Minähän en tosiaan ainakaan vielä voi isäksi itseäni sanoa. Parhaallakaan tuurilla emme vielä tänä vuonna olisi päässeet viettämään isänpäivää, mutta onnellisen odotuksen vaiheessa olisimme toivoneet olevamme. En kuitenkaan ollut juuri tullut ajatelleeksi tätä kysymystä ennen eilisiltaa.

Kaikesta päätellen en näet vielä ole lainkaan sisäistänyt sellaista ajatusta, että isänpäivä voisi olla jotenkin minuun kohdistuva juhlapäivä. Olen tottunut siihen, että silloin muistan omaa isääni. Tänä vuonna kai ensimmäistä kertaa oli edes jonkinlaista konkretiaa siinä mahdollisuudessa, että voisihan minullakin olla joku joka muistaa minua. Ehkä jonakin vuonna niin vielä on, mutta nyt tässä isänpäivän alla toiveen eteen asetettiin melko suuri este. Hmm, sanotaan hidaste.

Kävimme vanhempieni kanssa eilen syömässä, ja liikenteessä oli tottakai suuri määrä lapsiperheitä. Samassa ravintolassakin oli paikalla lukuisia pieniä juhlavaatteissaan. Minusta sellainen on yleensä ilahduttavaa, mutta näiden omien uutisten vuoksi tunteeseen sekottuu myös vaihteleva määrä surua, malttamattomuutta ja jonkinlaista kateuttakin. Miksi heillä, muttei meillä? Ehkä joskus meilläkin? Tämä lienee monille kohtalotovereille tuttu tunne. Jostain syystä ajatus ei kuitenkaan noin juhlapäivänä tainnut olla minulla sen enempää mielessä kuin tänä syksynä muutenkin – ennen kuin vasta jälkikäteen.

Nyt kun asiaa miettii, niin on vaikeata kuvitella montaakaan suurempaa hetkeä kuin se, jos joskus vielä saan aamulla lapselta käteeni sen ensimmäisen itse taiteillun kortin. No, ehkä se syntymä vielä menee edelle…

Kaksi kerralla?

On isänpäivä – onnea kaikille isille! – ja puoliso otti tänään puheeksi mielenkiintoisen kysymyksen, jota toki olimme hieman pohtineet jo aiemmin, kun mahdollisuus joutua etenemään perheenperustamisessa hoitojen kautta alkoi konkretisoitua. Nimittäin mahdollisuuden kaksosiin.

Kysymyshän menee tässä vaiheessa tavallaan asioiden edelle, kun odotamme vielä vastauksia siihen, mitä keinoja voimme käyttää, mutta tavallaan ei mene. Ja tietenkään missään vaiheessa ei ole aikaista pohtia, mitä haluamme ja mikä olisi hyvä.

Kyse on siis siitä, että monissa hedelmöityshoitovaihtoehdoissa ymmärtääkseni päädytään tilanteeseen, missä voidaan siirtää kohtuun joko yksi tai kaksi alkiota. Perinteisin tavoin ihminen ei kai voi juuri mitenkään vaikuttaa siihen, tuleeko lapsia kerralla yksi vai enemmän, ja jotenkin tuntuu aika hurjalta jos olisi edessä mahdollisuus valita (vaikka molempien alkioiden selviäminen ei tietenkään ole varmaa, jos kaksi siirrtään). Mutta se lienee yksi näitä nykyajan lääketieteen ihmeitä, joista joudumme joka tapauksessa olemaan kiitollisia. Sivupolku, joka myös on auennut kun on kehitetty keinoja lapsettomuudessa auttamiseen. Niitä keinoja joka tapauksessa tarvitsemme, joten ehkä ei ole väärin pohtia myös tätä mahdollisuutta.

Saattaa myös hyvinkin olla, että vastaus on kyllä, ellei esimerkiksi jokin tässä vaiheessa tuntematon riski tai terveydellinen syy sitä estä. On aika selvää, että kuitenkin haluaisimme ainakin kaksi lasta, joten miksipä ei sitten tuplaonni yhdellä kertaa. Ehkä silloin tarvitaan vähän vähemmän niitä raskaita hoitoja, jos kaikkea ei tarvitse käydä läpi moneen kertaan. Ja mistäs sen tietää, jos vaikka jostain syystä toinen kierros ei enää onnistuisikaan. Nyt juuri itselleni kaikkein tärkeintä tosin olisi, että ylipäänsä saamme niitä hyviä uutisia, mieluiten ei liian kaukaisessa tulevaisuudessa.

Jos lukijoina on tällä tiellä meitä pidemmälle ehtineitä, onko tämä kysymys tullut eteen? Mihin päädyitte?

Odottavan aika

Kun pariskunta onnistuu saamaan raskauden alulle, sanotaan että he odottavat. Moneen kertaan toistettu lisäys tähän on, että lapsettomuudesta tai alentuneesta hedelmällisyydestä kärsivien odotus on paljon pidempi kuin se kuuluisa yhdeksän kuukautta.

Niin meilläkin. Myöhemmin ehkä odotetaan hoitoja ja raskaustestin tuloksia, ja epäilemättä ne ajat voivat olla raastavia. Mutta tällä hetkellä siis odotetaan vastausta siihen, mitä vaihtoehtoja meillä on, ja perinnöllisyyslääkärin aikaan on vielä pari viikkoa. Onneksi päivä on tiedossa, mutta raskaita nämä päivät voivat silti olla.

Lisäksi odottaminen toki koettelee itseni lisäksi puolisoa, kun hänkin joutuu odottamaan minun tuloksiani: onko siemenilläni jotakin tehtävissä vai ei, ja oikeastaan ennemmin ja ensin että onko niitä ylipäänsä olemassa. Suren hänenkin puolestaan sitä pitenevää aikaa, jona raskaus on vasta tulevaisuuden toive. Tässä tarvittaisiin aika paljon voimia, joita voi joskus olla vaikeata löytää työkiireiden keskellä. Pitää yrittää keskittyä tavoitteeseen ja etsiä voima sieltä. Odotusta odottaessa.

”Poikkeava karyotyyppi”

Kerroin jo ensimmäisessä postauksessani luultavan syyn siihen, miksi olen joutunut aloittamaan tämän blogin: veritutkimuksessa löytyi kromosomipoikkeama. Tällä tietoa se siis selittänee siittiöiden puuttumisen, mikä taas johtaa siihen, että ainakaan ilman koeputkia en lapsia saa. Olen nyt noin viikon ehtinyt sulatella tätä tietoa, mutta tuskin voin väittää, että olisin täysin sisäistänyt tai ymmärtänyt asian – korkeintaan osia siitä. Ne osatkin toki aiheuttavat tunteita, muun muassa surua ja eräänlaista vajavaisuutta.

Sinä aamuna sain lääkäriltä eteeni paperin, jossa luki seuraavasti: ”Näytteessä todettiin kaksi solulinjaa siten, että yli puolessa tutkituista soluista (30/50, n. 60%) todetaan normaali miehen karyotyyppi 46,XY ja lopuissa tutkituista soluista (20/50, 40%) todetaan poikkeava karyotyyppi 45,X. Kaikki kromosomit ovat normaalit tämän tutkimuksen tarkkuudella.” Ja: ”Tutkittavalle suositellaan perinnöllisyysneuvontaa löydöksen kliinisen merkityksen selvittämiseksi.”

Niin, miten minä sitten sen merkityksen voisinkaan ymmärtää? Yritin perehtyä aiheeseen tarkemmin tänään, ja nyt lienee helppo todeta, että vaikeahan sitä on sisäistää sellaista asiaa, josta näyttää olevan hyvin hankalaa saada tavalliselle ihmiselle hahmotettavaa tietoa. Koulun biologiantuntien ja wikipedia-artikkelin pohjalta tiedän nyt suunnilleen mikä on kromosomi, ja mitä tarkoittaa karyotyyppi. Tiedän, että osassa soluistani se ei ole sellainen kuin pitäisi. Käsitys siitä, miksi näin on, mitä se kertoo minusta ja miten se vaikuttaa lisääntymiseeni, on vielä aika hämärä. Tiedän kuitenkin, että jotkut poikkeamat voivat aiheuttaa vaikeitakin kehitysvammoja – tai sen, ettei sikiö ylipäänsä selviä. Minä kirjoitan kuitenkin tässä työpöytäni ääressä noin osapuilleen terveenä aikuisena.

Se suuri tavoite on edelleen selkeä: perheen perustaminen. Mutta nyt ensi hätään olisi siis kaikkein suurin tarve tiedolle, jotta voisi ymmärtää, surra (oletettavasti) ja tehdä päätöksiä jatkosta. ”Löydöksen kliiniselle merkitykselle” on tässä kohtaa vielä niin monia avoimia vaihtoehtoja, että elän toistaiseksi jonkinlaisessa välitilassa. Jotenkin poikkeavaa sekin…