Tavallaan paljon, tavallaan vähän

Jälleen ollaan toivon mukaan joitakin askelia lähempänä. Ovulaatiota odotellessa, ja toivon mukaan se osuu niin, ettei paras päivä alkion istuttamiselle osuisi sunnuntaiksi, jolloin klinikka on kiinni. Tiedämme varmaankin enemmän lähipäivinä. Viime viikolla oli tarkastuskäynti, ja ilmeisesti kaikki on sinänsä ihan mallillaan, mitä nyt vieläkin etenee hieman tavallista hitaammin.

Olin mukana käynnillä, vaikka periaatteessa kyse oli tosiaan lähinnä ultrasta tilanteen tarkistamiseksi. Minulla (tai meillä) oli nimittäin samalla kysymys lääkärille. Tässä viikkojen ja kuukausien varrella nimittäin tulimme ihmetelleeksi, että jos kerran minulta kuitenkin ihan kohtuullisesti vilkkaita siittiöitä löytyy, eikö olisi jotakin tapaa saada ne uiskentelemaan ulos omin voimin? Eihän se ihan pieni projekti kuitenkaan ole tuo hormonihoitojen kautta alkion istuttamiseen pääseminen, varsinkin jos sattuisi käymään niin huonosti, että kaikki vaiheet pitäisi käydä läpi useampaan kertaan. Kaksi alkiotahan meillä on pakkasessa, tavallaan paljon mutta tavallaan vähän… Mikä tarkalleen siis on mekaniikka, minkä vuoksi siittiöt eivät tule ulos, ja olisiko siihen olemassa jokin korjaus, kun joissakin azoospermiaa käsittelevissä artikkeleissa viitataan mahdollisiin leikkaustyyppisiin hoitoihin (esimerkiksi tässä Duodecimin artikkelissa, jos selviää siitä että noin puolet on latinaa)? Tästä olin hämmennyksissä.

Lääkärin mukaan minun kohdallani on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjimmiltaan kyse siitä, että tuotanto on liian vähäistä. Minkä syynä on melko varmasti se muutamaankin kertaan täällä mainittu poikkeava kromosomistoni. Eli siittiöitä syntyy ihan kivasti siihen nähden, että ne pitää poimia kivesbiopsialla, mutta jos ymmärsin oikein, surkean vähän verrattuna normaaliin tilanteeseen. Tavallaan paljon, tavallaan vähän. Se ei tietenkään ollut kovin ilahduttavaa kuultavaa. Lääkäri lisäsi, että tilannetta voisi noin teoriassa lähteä korjaamaan yrittämällä lisätä tuotantoa roimasti, mikä (noin länsimaisen lääketieteen valossa) tehokkaimmin hoituisi testosteronilisällä, kun arvot ovat minulla aavistuksen alakanttiin. Mutta paitsi että onnistuminen olisi kaikkea muuta kuin selvää, niin sillä hoidolla voi olla sivuvaikutuksia – mm. lisääntynyt eturauhassyövän riski, mikä ei nähdäkseni sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa, että aikanaan perinnöllisyyslääkäri sanoi minun kromosomipoikkeamani ehkä mahdollisesti kenties lisäävän kasvainten todennäköisyyttä. (Noihin kromosomeihin liittyen ei vielä tiedetä läheskään kaikkea, vaan moni asia on epäselvä, kuten silloin aikanaan täällä kirjoitin.)

Tällä rintamalla tuskin siis ryhdyn toimenpiteisiin näillä tiedoilla. Pitänee yrittää selvitä niillä keinoilla, mitä meillä on tässä ollut käytössä. Terveisiä siis jälleen rakkaille pikkuisillemme sinne pakastimeen, ja toivottavasti toinen teistä pääsee kasvamaan puolison lämpimään masuun jo pian!

Aikayksiköitä

Parin viikon tauon jälkeen taas täällä… Viimeksihän totesimme, että ovulaatiota ei tammi-helmikuun hoitojen rasitusten vuoksi ole tulossa ja että on siis odotettava. Kierto olikin sitten pitkä, mikä kai myös on odotettavissa tällaisessa tilanteessa, kun (vähäisen ymmärrykseni mukaan) ainakin hormonitasojen ja munasarjojen palautumiseen voi mennä hetki.

Nyt on sitten vihdoin aika katsoa eteenpäin ja yrittää taas olla toiveikas. Tässä välillä on ollut pitkästä aikaa hetkiä, jolloin tämä ns. lapsentekoasia ei ole aina ollut päällimmäisenä mielessä – hetkittäin se on jopa tuntunut hieman etäiseltä, siis ajatus siitä hetkestä jolloin meillä olisi positiivinen raskaustesti edessä. Tavallaan uusi tilanne tämäkin. Nyt se ajatus tuntuu sitten taas hieman konkreettisemmalta, vaikka ensin on taas odotettava, minkälaiset edellytykset luonto meille tällä kertaa soisi. Tästä toivon mukaan tiedämme lisää viikon-parin sisällä.

Osittain pieni etäisyys asiaan tässä välillä on kai johtunut siitäkin, että on ollut muita pulmia ratkaistavana. Suurimpana varmaankin se, että erinäisistä yrityksistä huolimatta puolison univaikeuksia ei vielä ole ainakaan kokonaan voitettu. Sitäkin yritetään siis edelleen ratkaista – se on tärkeää joka tapauksessa ja toki varmaankin siinä samalla myös parantaisi raskausmahdollisuuksia, tuskin tasapaino tässäkään asiassa ainakaan heikentäisi tilannetta. Sinänsä en olisi yllättynyt, jos monilla muillakin lapsettomuushoitojen kanssa painivilla olisi tarvetta erilaisille stressinlievityskeinoille matkan eri vaiheissa.

Lisättäköön, etteivät vauvat suinkaan ole kokonaan poissa mielestä olleet. Lähipiirin lasten kanssa on myös tässä välillä oltu tekemisissä, ja muuten vaikkapa kaupungilla liikkuessa kaikenlaista nähty ja kuultu, ja matkalle on osunut perinteisesti monenlaisia tunteita, joista jokseenkin kaikkia olen tainnut tässä blogissa jo käsitelläkin. Pääasiassa paljon iloa tosin, mutta myös haikeutta ja ihmetystä ja hetkittäin perinteistä kateutta ja katkeruuttakin. Joku uusikin havainto tai tunne tässä taisi näiden viikkojen aikana olla, mutta enhän minä sitä tietenkään tällä hetkellä juuri muista… Yritän joka tapauksessa pysyä toiveikkaana oman tilanteemme suhteen ja pääosin sitä olenkin, mielessä aiempi tieto siitä, että onnistumisen pitäisi luultavasti olla vain ajan kysymys.

Aika paljon aikaa on kuitenkin jo kulunut – senkin toki olen laskenut, että jos ihan perinteinen luonnollinen raskaaksitulemisen tapa olisi meille mahdollinen, meillä voisi hyvin jo olla pieni hoidettavana tähän mennessä. Mutta näillä mennään, ja uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin. Sillä mielikuvalla kohti huhtikuuta…

Ensi kuuhun

Päivityksenä aiempaan, ovulaatiota ei edelleenkään kuulunut, ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen olemme suunnanneet suosiolla katseet ensi kuuhun. Olosuhteet eivät nyt vielä ole otolliset, joten on moniakin syitä pitää pieni hengähdystauko ja odottaa suosiollisempia aikoja.

Viimeksi kirjoittamani siitä, että kuukauden odotus on suru ja pettymys, on periaatteessa edelleen voimassa, mutta nyt tämä oli kuitenkin perusteltu ratkaisu. Haikeaa, mutta koitetaan kestää ja jälleen jatkaa eteenpäin – ja uskoa, että ensi kuussa on sitten kaikki tarpeellinen kohdallaan ja paljon paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Tähtäin on siinä vaikeassa tempussa, josta viimeksi mainitsin: jatkaa elämää, rentoutua, laskea stressitasoja. No, tänään kävimme ex tempore -kahvilatreffeillä, kun molemmilla on vapaa ilta…

Tällä välillä myös luin loppuun sen aiemmin mainitsemani raskaus- ja synnytysopaskirjan. Se oli jäänyt joksikin aikaa, kun raskaustestin tulos ei ollut toivottu, mutta palasin siihen taas. Nyt olen sitten täysinoppinut ja valmis kaikkeen! (Hah, vitsi vitsi, haittaaks se? Eli suunnilleen valmis kunnes elämä opettaa, ettei mikään kirjoissa pidäkään paikkaansa, jos toivon mukaan tässä kevään aikana kuitenkin saisimme sen kuuluisan plussan vielä.)

Stressitiloja

Kierron päiviä alkaa olla takana jo sen verran tässä kuussa, että käy koko ajan epävarmemmaksi, mahtaako ovulaatiota tulla lainkaan. Katsotaan ja toivotaan nyt vielä, mutta kuukauden viivytys olisi kyllä kova takaisku ja suru.

Ei sitä toisaalta liikaa voi ihmetelläkään, jos niin kävisi – sen verran koville puolison kroppa joutui viime kuun hoidoissa. En tiedä onko se sitten sattumaa, mutta kumpikaan meistä ei muutenkaan ole ollut missään kaikkien aikojen huippukunnossa viime kuukausina: sairastumisia pukkaa, milloin mitäkin, vireystilat ovat mitä ovat ja varsinkin puolisolla on murheita myös unensaannin kanssa. Tänään taas mietityttää, onko stressillä kuinka suuri osuus näissä. Jonkinlainen melko varmasti, sanoisin. Ja nytkin on jotenkin flunssainen olo.

Tällaisina aikoina on tietysti helpommin sanottu kuin tehty yrittää rentoutua ja olla hyvällä mielellä ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. Tiedossa on, että se luultavasti edistäisi raskauden todennäköisyyttäkin, jos stressitasot olisivat mahdollisimman matalalla, mutta vaikka yrittäisi, se ei noin vain onnistu. Ja toki muu elämä, esimerkiksi työ, lastaa vielä omia paineitaan näiden lapsettomuushoitojen päälle. Varmaankin moni kohtalotovereista on myös kokenut hyvinkin stressaavia aikoja? Ja se on ehkä näkynyt eri tavoin?

Nyt kuitenkin odotellaan vielä hetki, josko jonain aamuna ovulaatiotesti antaisi yllätyshymynaaman. Ellei, niin pitää taas koota itseä hetki ja rakennella sitten jälleen kerran uusia suunnitelmia seuraavalle kuulle.

P.S. Näitä tämän Kuopion tapauksen kaltaisia uutisia ei kyllä haluaisi nähdä – ei koskaan, mutta etenkään tässä kohtaa. Mielenterveysongelmista kai oli kyse, mutta silti tuo ratkaisu tunteeseen epäonnistumisesta kasvattajana vei kyllä epätoivon partaalle, kun uutisen eilen luin. Sanattomaksi vetää, jälleen kerran.

Hiljaiseloa?

Eipä ole tullut hetkeen kirjoitettua, kun uusia kuulumisia vauvatoiverintamalta ei juuri ole ollut. On siis eletty muuta elämää, toivuttu menneistä ja odoteltu oikeaa hetkeä tulevalle. Tänään oli ultran aika, joten saimme hieman lisätietoa: ovulaatio tuskin tulee vielä ihan lähipäivinä, eli ilmeisesti edelliskuun hormonikuurit hidastavat tätä kiertoa. Se on kai yleistä, sillä näin lääkäri jo edellisellä käynnillämme ennakoi ehkä käyvän.

Toivottavasti kyse on kuitenkin tosiaan vain pienestä viivytyksestä. Vahvasti elätämme toivoa, että pääsisimme yrittämään alkion istuttamista tässä kierrossa – olisi kova takaisku joutua taas odottamaan seuraavaan. Toivotaan siis, että sellaiseen ei jouduttaisi.

Tällä välillä olemme yrittäneet käyttää ajan hyvin, no, mahdollisuuksien mukaan ainakin, kun aina on nuo työt häiritsemässä elämää ja silleen… Viikonloppuna pidimme pienen miniloman, joka alkuväsymyksen jälkeen oli oikein onnistunut. Teimme mukavia asioita yhdessä ja söimme hyvin – ainakin minusta viikonloppu oli erittäin hieno ja varmasti tässä kohtaa meille tärkeä ja hyödyllinen, samaa mieltä puolisokin ymmärtääkseni oli.

Nyt sitten taas odotellaan ainakin pieni hetki. Pientä kärsimättömyyttä alkaa taas tuntua, kun parin viikon takainen suru alkaa olla vähän kauempana, ja melkein jo tuntuu jotain etiäisiä siitäkin jännityksestä, jossa eletään sitten alkion istuttamisen (jos ja toivon mukaan kun se esimerkiksi ensi viikolla tapahtuisi) jälkeen. Ehkä ei siis ihan pelkkää hiljaiseloa kuitenkaan?

Scifiä

Kävin eilen katsomassa elokuvan Interstellar – en ole erityisesti avaruus- tai scififani, mutta tuon pätkän olen halunnut nähdä. Paljastamatta liikaa juonesta voi kertoa, että siinä seikkaillaan lähitulevaisuudessa ja ollaan paljon tekemisissä uuden ja vielä vasta tulevan (jos edes mahdollisen) tekniikan kanssa. Joistain puutteistaan huolimatta vaikuttava teos. Yhtenä osoituksena tästä on se, että monia asioita jäi miettimään elokuvan päätyttyä. Tähän blogiin asia liittyy myös muutamassa kohdassa: tarinassa kun esiintyi paitsi monista scifi-tarinoista tuttu kryoniikka, eli tässä tapauksessa pitkistä odotuksista/matkoista selviäminen jäädytyshorroksessa, myös ihmisalkioiden pakastaminen.

Se taas on asia, joka sattuneesta syystä on ollut viime aikoina mielessäni paljon, kun meillä on ne kaksi alkiota klinikan pakkasessa ja toiveemme raskaudesta ovat nyt lähiaikoina niiden varassa. Puolison kanssa puhuimme jo joskus aiemmin, että onhan se hieman erikoista ja tavallaan aika scifiä: ihmisalkio, periaatteessa ihan ainutlaatuisen ihmisyksilön alku, voidaan pakastaa vaikka vuosikausiksi ja sitten istuttaa naisen kohtuun kasvamaan. Vitsailimme sitäkin, että mahtaako näin alkunsa saaneella lapsella olla aina kylmä? Tai päinvastoin lämmin, kun on jo pienenä tottunut pakkaseen?

Lääkäri kertoi meille, että pakastealkiosta raskauden alkaminen onnistuu yleensä hyvällä todennäköisyydellä, jos vain sulatus onnistuu. Tavallaan vielä mielenkiintoisempaa on, että hänen mukaansa on jopa tutkittu, että siten alkunsa saavat lapset ovat terveempiä kuin lapset keskimäärin! Aika uskomatonta. Liekö sitten sattumaa? Vai pakkasen karaisemisen aiheuttamaa? Vai onko niin, että vain kaikkein elinvoimaisimmat alkiot selviävät koettelemuksista? En tiedä, mutta kyllä tämä elämä tosiaan hetkittäin tieteiselokuvalta vaikuttaa, kun näitä pohtii. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaiset asiat olisivat olleetkin kirjaimellisesti vain tieteisfantasian aihetta, nyt todellisuutta. Tätäkin mietin eilen illalla elokuvan jälkeen.

Kuitenkin alkioiden pakastaminen on tietääkseni ihan tuttua myös monelle teistä lukijoista. Jälleen tunnen tiettyä kiitollisuutta, että elämme näinä aikoina ja että on ollut niitä tutkimusmatkailijoita, jotka ovat kehittäneet tällaisia tekniikoita meidän avuksemme. Heistä on tehty paljon vähemmän elokuvia kuin avaruusmatkaajista, mutta he ovat antaneet meille mahdollisuuden perustaa perhe.

Terveisiä myös meidän pikkuisillemme sinne kylmään – toivottavasti voitte hyvin, teitä saatetaan tarvita pian!

Uudet suunnitelmat

Keskustelimme jälleen oman lääkärin kanssa viime viikon pettymyksen jälkeen. Siitä yritetään toipua ja siirtää katse eteenpäin. Ei sitä edes kovin kauas eteenpäin tarvitse siirtää: ehkä piankin katsellaan uutta mahdollisuutta.

Eli, lääkäri suositteli, että edellisen raskaan kierroksen jälkeen yritettäisiin ilman hormoneja eli ns. luonnollisella kierrolla. Meillähän tosiaan on ne kaksi hyvää alkiota pakkasessa. Eikä uusia pistoksia tässä erityisesti kaivata, mieluiten pitkään aikaan, joten suunnitelma oli siltäkin osin helppo hyväksyä. Ensi viikon lopulta ryhdytään katsomaan, kuuluuko ovulaatiota, ja jos kuuluu ja kohdun limakalvot ovat kunnossa, yritetään uutta istutusta. Jos vain alkio (tai edes toinen niistä) selviää sulatuksesta, onnistumiseen pitäisi (taas se pitäisi…) olla hyvät mahdollisuudet. Kommenttien perusteella muutamilla teistä lukijoistakin raskaus on alkanut näillä keinoilla tässä samassa vaiheessa.

Tässä kohtaa siis vain odotellaan ja yritetään voida hyvin. Kuun lopulla saattaa sitten olla taas enemmän jännitystä. Tässä luonnollisessa tiessä toki on se riski, joka sekin taitaa olla monille lukijoista tuttu, että paras päivä istutukselle osuisi viikonlopulle, jolloin klinikka on kiinni. Paljon on siis jälleen syitä koputella puita ja pidellä sormia ristissä jne. Yritetään kuitenkin olla toiveikkaita, ja lääkäri ainakin oli sitä mieltä, että meillä on kaikki edellytykset onnistua. Jos hieman tulkitsen, niin sen pitäisi olla vain ajan kysymys. Yritetään kuitenkin olla menemättä asioiden edelle, varmaahan näissä asioissa ei ole mikään.

P.S. Mistäköhän johtuu, että perjantain pettymyksen jälkeen tuntuu joka paikassa törmäävää hylättyihin tai kaltoinkohdeltuihin lapsiin, jos vain lehden tai television avaa? Maailma tuntuu taas välillä kovin, kovin epäreilulta.

P.P.S. Toissayönä näin ensimmäisen kerran unta vauvastamme. Ainakin se on ensimmäinen kerta, jonka muistan – en useinkaan muista uniani. Unessa hän syntyi, olimme luonnollisestikin sairaalassa, ja puoliso joutui johonkin tarkastukseen ja vauva jäi minulle. Kaikki olikin kuitenkin ilmeisesti hyvin, koska pääsimme kotiin ja vauva nukkui välissämme.

Negatiivinen

Kuten otsikko kertoo, emme saaneet sitä uutista jota toivoimme. Raskaustestin tulos oli negatiivinen. Tunteita ja ajatuksia on paljon, sanat aika lailla hukassa, mutta jos pari lausetta kuitenkin.

Tämä on tietysti valtava pettymys ja suru, sitä tuskin tarvitsee edes sanoa. Sitä on vaikeata kuvata tai määritellä sen tarkemmin. Eilisillasta meni puolet itkiessä. Surullisen lisäksi on muun muassa turhauttavaa ja tuntuu epäreilulta, että kaiken vaivan ja koettelemusten – ja hyvin menneiden välietappien – jälkeen tulos oli tämä. (Tietysti samalla tiedän, että monet ovat tällä tiellä joutuneet pettymään paljon useammin kuin me.)

Tänään on hieman helpompaa ehkä, tunteet vaihtelevat surun ja pessimismin ja toisaalta toivon ja määrätietoisuuden välillä. Tokihan me jatkamme ja yritämme uudestaan, kun pahimmasta on toivuttu. Onni onnettomuudessa ovat ne kaksi alkioa, jotka lepäävät ja odottavat pakkasessa – vaikka tässä kohtaa tuntuisi paljon luottavaisemmalta, jos niitä olisi enemmän. Onneksi kuitenkin edes ne kaksi. Muitakin ajatuksia lienee, ja varmaakin palaan niihin. Nyt yritetään huolehtia toisistamme.

Odotusta…

Yksi päivä alkion istutuksen jälkeen, kymmenisen jäljellä. Raskaustestiin siis. Asia on tottakai mielessä paljon. Ehkä ihan kokonaan ei vielä uskalla – vielä – heittäytyä siihen ajatukseen, että meille olisi vauva tulossa. Näissä asioissa kun mikään ei ole varmaa ennen kuin se on varmaa. Mutta onhan se ajatus tällä hetkellä paljon konkreettisempi kuin se on aiemmin ollut. Nytkin kun puoliso on poissa kotoa, en kaipaa vain häntä, vaan vähän myös pikkuistamme.

Olen päätellyt, että lukijakunnassa on paljon ihmisiä, joille tällainen odotustilanne on jossain muodossa tuttu. Olisinkin halunnut kysyä, miten te olette selvinneet näistä päivistä, kun ei voi kuin vain toivoa parasta ja laskeskella päiviä kalenterista (ja ehkä pohdiskella, mikä oire tulee kiinnittymisen tueksi annetusta progesteronista ja mikä voisi olla alkavasta raskaudesta, ja koska). Löytyykö hyviä vinkkejä? Tai ”ei näin” -kokemuksia?

Kuten kirjoitin eilen, suuria asioita on käsillä. Oli kyllä hienoa, että sain olla puolison mukana ja tukena, kun alkio siirrettiin. Olisi ollut kamalaa, jos en olisi saanut olla läsnä. On hieno tunne, kun kaikki tämä meille molemmille tärkeä tuntuu yhteiseltä – ja koetaan yhdessä.

Tarrasukkia

Sellaisia on kuulemma tapana toivotella hedelmöityshoidoissa oleville näillä Intterwebin tanhuvilla, vaikka huonostipa minä niitä tunnen… Meillä on nyt se vaihe, nimittäin tärkein ensin: tänään on istutettu meidän ikioma alkiomme!

Lääkäri sanoi heti oven avatessaan, että ”hyviä uutisia”. Niitähän jo aikanaan ensimmäisessä kirjoituksessani kaipasin! Siinä kyllä leveä hymy tuli kasvoille jo heti ennen kuin ehti edes istua, ja piti puolisoakin paijata, sillä tottakai olimme jännittäneet tulosta kovasti. Viikonlopun aikanahan emme väliaikatietoja saaneet.

Hyvät uutiset olivat lyhykäisyydessään seuraavat: Seitsemästä munasolusta viisi oli hyviä, kaksi ilmeisesti paljastui jotenkin ”tyhjiksi” kuorittaessa. Viidestä peräti neljä hedelmöittyi, joten kyllä meillä aika hyviä soluja täytyy olla! Neljästä sitten oli kasvanut kolme hyvältä vaikuttavaa alkiota. Lääkäri totesi, että näistä kaksi on voitu pakastaa ja yksi istutettaisiin heti (kuten oli suunniteltu, jos kaikki menisi hyvin). Melko lailla samantien siirryimmekin toimenpidesaliin.

Sain taas olla mukana, ja hyvä niin, sillä hetki oli tietysti minullekin hyvin tärkeä. Operaatio oli aika nopea. Yksi vähän ohuen pillin näköinen katetri (tai mikä struutta nyt olikaan?) sijoitettiin kohtuun ja etsittiin sieltä oikea kohta. Sitten kun kaikki oli valmista, naapurihuoneesta tuotiin vielä toisella samannäköisellä vempeleellä alkiomme, ja se vietiin ensimmäisen läpi suoraan oikeaan kohtaan. Hetkessä alkio olikin siirretty – näimme ultraäänen ruudulla pienen pölähdyksen, joka oli kai alkion mukana tullutta nestettä. Itse alkio on toki liian pieni nähtäväksi ilman mikroskooppia. Laborantti viereisessä huoneessa kuitenkin vielä tarkisti, että alkiota ei siellä välineessä enää ollut, joten uskomme ja luotamme että hän on omalla paikallaan kiinni kohdun seinämässä.

Nämä ovat kyllä sanoinkuvaamattoman suuria asioita ja suuria hetkiä. Onni on suuri siitä, että kaikki on tähän asti mennyt näin hyvin ja että meillä pitäisi olla hyvä mahdollisuus onnistua. Nyt pitää vain edelleen koputella kaikkia mahdollisia puita ja pitää sormet ja varpaat entistäkin tiukemmin ristissä, sillä nyt emme voi tehdä enää paljoakaan muuta kuin uskoa ja toivoa ja odottaa. Ensi viikon lopulla olisi suunnitteilla sitten raskaustesti – pitkiä päiviä on taas sitä ennen edessä! Ei tässä silti oikein voi muuta kuin olla hyvällä mielellä. Kävin muutaman tunnin töissä, vaikka keskittyminen oli vähän hankalaa. Kotiin tullessa piti sitten melkein ensimmäiseksi jutella pikkuiselle ja toivoa, että hänellä on kaikki hyvin. Ehkä on vähän aikaista, mutta sanoin silti, että ”täällä on sinun isi”. En ole sitä sanaa ennen tämänkään verran konkreettisesti voinut itsestäni käyttää, ja herkistihän se, kaiken muun ohessa… Aikamoinen päivä, jälleen.

(…)

Kerrottakoon lopuksi vielä, että jännityksentäyteinen viikonloppumme meni aika lailla lepäillessä. Katsoimme elokuvia ja välillä sitten lähetimme lämpimiä ajatuksia klinikalla kasvaville rakkaille pikkuisillemme. Paljon he olivat mielessä. Nyt tiedämme heistä vähän enemmän ja yksi, toivon mukaan, pääsee jo kasvamaan puolison masun lämmössä. Kaikenlaista kolotusta ja kremppaa puolisolla tässä viikonloppuna vielä oli, mutta ymmärtääkseni olo on kuitenkin kokonaisuutena parempi kuin hormonihoitoviikkojen ikävimpinä aikoina (etenkin toimenpidepäivän aamuna kipuja oli paljon). Ja paranee koko ajan.