Löytyi!

Tuli niitä kaivattuja hyviä uutisia! Operaatio on nyt käyty, ja tulos oli hieno: siittiöitä löytyi, ja lääkärin mukaan niitä pitäisi pystyä käyttämään hoidoissa myöhemmin. Tämä on suuri asia jatkomme kannalta. Ja tarkoittaa siis sitä, että minulla on sittenkin vielä toivoa tulla myös biologiseksi isäksi. Rehellisyyden nimissä olin jo täysin varautunut siihen, että se olisi mahdotonta, ja yllättynyt näin hyvästä tuloksesta.

Siltä varalta, että jollakulla on sama tie (kivesbiopsia siittiöiden löytämiseksi) edessä, tai muuten kiinnostaa, kerron hieman tapahtuneesta. Saavuin etäisesti hammaslääkärin vastaanottohuonetta muistuttavaan tilaan, jossa odotti jo kaksi hoitajaa. He pyysivät minua riisumaan housut ja asettumaan ”leikkauspöydälle” – no, sekin ehkä vähän muistutti hammaslääkärin tuolia, tai sänkyäkin enemmän kuin pöytää. He puhdistivat ns. kohdealueen, ja sitten lääkäri saapui paikalle.

Tämä lienee muuten ensimmäinen kerta, kun olen kätellyt jonkun ja esitellyt itseni alapää paljaana. (Ellen sitten joskus tyyliin 1-2-vuotiaana ole jotenkin onnistunut yltämään tällaiseen saavutukseen, mitä epäilen.) Kaikkea tässä kyllä kokee.

Seuraavaksi lääkäri teki paikallispuudutuksen. Hän kertoi, että luukun takana viereisessä huoneessa on biologi, joka tutkii näytteen heti mikroskoopilla. Puudutuspiikki oli melko kivulias (ja niitä tuli kaksi), mutta oletettavasti auttoi myöhemmin. Kun neulanreiän verenvuoto oli tyrehtynyt ja aine vaikuttanut muutaman minuutin, ryhdyttiin toimeen. Se, mihin puudutus ei auttanut, on että näytteenottoon tarvitaan aika reipas ote boltsista, jotta se pysyy paikallaan. Näytteen ottamista taas en sitten edes huomannut muusta kuin että laite päästi napsauksen – sieltä joku neula kai vain käväisee salamannopeasti nappaamassa palan. Siinä puudutus siis toimi. Sitten taas pidettiin tuppoa paikallaan ja odoteltiin samalla tuloksia viereisestä huoneesta.

Sieltä tulikin pian huikkaus: ”Täällä on aika paljon liikkumattomia”. Liikkumaton on kuitenkin eri kuin eloton, kuulemma aika usein menee hetki ennen kuin tyypit lähtevät uiskentelemaan. Tässä vaiheessa lääkäri jo sanoikin, että tämä on hyvä tulos ja näillä päästään tekemään hoitoja – sitä oli vähän vaikea uskoa ja ymmärtää heti!

Kun sitten kohta sain nousta ja pukea, tuli naapurihuoneesta vielä toinen huikkaus: ”Nyt ne liikkuvat.” Kyllä siinä jo hymyilytti vaikka oikeaa nyyttiä, mistä pala kairattiin, vähän kivisti. En tosiaan olisi osannut odottaa näin hyvää tulosta.

Koko operaatiossa meni noin 20 minuuttia. Tuppo jäi paikalleen ja minun käskettiin istua vielä toiset 20 minuuttia odotustilassa jalat ristissä, jotta verenvuoto näytereiästä varmasti tyrehtyy. Sitten lähdin ja soitin heti paremmalle puoliskolle hyvät uutiset. Tämä oli kyllä paras mahdollinen merkkipäivän lahja!

Ensi viikolla teemme suunnitelmat oman lääkärin kanssa, mutta uudestaan joutuu sitten vielä tammikuussa jännittämään, miten hoidoissa käy. Samaan aikaan vähän pelottaa eikä malttaisi odottaa. Se on kai tätä monien lapsettomien arkea, vaikka tänään tunnen itseni hieman vähemmän lapsettomaksi kuin eilen.

Löytyykö jotain?

Tällä viikolla jännitys tiivistyy, eikä kyse ole joulun odotuksesta vaan hieman suuremmista asioista: tarkoitus olisi, että olen pian viisaampi siitä, onko minun mahdollista saada biologisia lapsia vai ei. No, tavallaan koko tämän blogin kirjoittamisen ajan on askel kerrallaan selvitetty tätä asiaa – muiden asioiden ohella – mutta nyt se on vielä konkreettisempaa.

Edessä on siis toimenpide, jossa minua ymmärtääkseni tökitään neulalla siittiöiden etsimiseksi, noin yksinkertaistettuna. Tuloksesta riippuu sitten aika paljon. Se luultavasti määrittää aika vahvasti tulevat vaihtoehtomme, kuten kirjoitin aiemmin. Tosiaan, jännittää, ja mielialat vaihtelevat sen suhteen, uskallanko odottaa hyvää tulosta. Operaatio osuu sattumalta merkkipäivällemme, joten toivottavasti se toisi onnea ja saisimme lisää juhlittavaa. Jos tulos on huono, pitää sitten kai yrittää jotenkin viettää mukava juhlailta siitä huolimatta. En vielä osaa ennakoida, kuinka vaikeaa se olisi (joskin on minulla siinä välissä päivä aikaa yritä koota itseni). Ja tietysti pitää tässä kohtaa yrittää olla toiveikas. Kunpa saisimme kuulla jotakin positiivista…

Samalla olen tällä viikolla taas ihmetellyt muun maailman uutisia, lapsiteemaan liittyen tietysti eniten Oulun vauvasurmien oikeudenkäyntiä. Tapahtumien lukeminen oli aika raskasta ja surullista ja suututtavaakin, mutten sitten osannut olla lukemattakaan. On tämä maailma kyllä erikoinen paikka, lievästi ilmaistuna.

No nyt selvisi

Jälleen yksi lääkäri tavattu ja yksi tutkimus tehty. Uutiset olivat siinä mielessä hyviä tällä kertaa, ettei mitään estettä siittiöiden poiminnalle löytynyt. Siispä voimme jatkaa aiemman suunnitelman mukaan ja kokeilla ensi viikolla. Tämä oli tietysti erittäin helpottavaa, ja yritän pysyä optimistisena, vaikka rehellisesti sanottuna olen myös aika lailla varautunut huonoihin uutisiin. Siis että mitään ei löytyisi. Mutta siis: ehkä kuitenkin!

Olen tässä myös huvittuneensekaisesti tavallaan ylpeä, että minulla on oikein mustaa valkoisella siitä, että löytyy normaalit kivekset… Mahtavaa. Samalla opin taas muutaman uuden latinankielisen sanan: varicocele ja hydrocele – näistäkin on siis katsottu, että minulta ei niitä löydy. Jee.

Vielä jonkinlainen loppuhuipennus: myös salakielisen lähetteen arvoitus ratkesi. Nyt tiedän, mitä on se extragonadiaalinen gonadijäte, jota minusta etsittiin: jäänteitä toisista sukuelimistä varsinaisten ulkopuolella, käytännössä lähinnä kohdusta ja munasarjoista. Ehkä tämän vuoksi lähete oli salakielellä! No, jonkinlaisella huumorilla tämän voi ehkä tässä kohtaa ottaa, ja tällaistakaan ei siis löytynyt. Parempi niin kuitenkin, tässä on ollut yllätyksiä ihan tarpeeksi ja tuskin tuollainen löydös olisi lisääntymistoiveitamme ainakaan edistänyt… En sitten tiedä tarkemmin, miksi etsittiin. Mutta taas opin uutta biologiasta: lääkäri selitti, että kaikilla sikiöillä on alkuvaiheessa jonkinlainen alku naisen sukupuolielimistä, ja pojilta ne sitten ajan myötä häviävät. Joskus harvoin kuitenkin molemmat jäävät jäljelle, mutta nämä tapaukset yleensä selviävät jo vauvaiässä. On ollut opettavainen syksy.

Mutta nyt kohti ensi viikkoa!

Kotona oikeaan aikaan

Olen ymmärtänyt, että asiaa tuntemattomien ajattelemattomat kommentit ovat yksi lapsettomien kesto-ongelmia (ja varmaankin blogien kestoaiheita). Taisin eilen kohdata ensimmäisen esimerkin tästä sen jälkeen kun tämä oma tilanne alkoi kuukausi sitten seljetä. Vaikka en kovin pahasti ehtinyt mieltäni pahoittaa, jaanpa tarinan kuitenkin tässä.

Olin työmatkalla ja päivän päätteeksi palaverissa, jonka muita osanottajia en ennestään tuntenut. Kun varsinaiset asiat oli käsitelty ja ryhdyimme pakkaamaan tavaroita, tulivat lapset puheeksi (varmaankin siksi, että yhdellä osallistujalla oli arviolta vajaan vuoden ikäinen poikansa mukana ja hänen puuhistaan siinä luonnollisesti juteltiin). Joku muista naisista kysyi, onko meilläkin lapsia. Vastasin suunnilleen ”ei vielä, mutta toivottavasti jossakin vaiheessa” – yllättävässä tilanteessa yritin säveltää jonkin sopivan keskitien ympäripyöreydestä ja avoimuudesta, kun en siinä tosiaan sydänystävien joukossa ollut.

Varmaankin siksi, että olin matkoilla, sain vastaukseksi että ”sinun pitää sitten muistaa olla kotona oikeaan aikaan” ja hyväntahtoista naureskelua. En sitten sattuneesta syystä vastannut siihen enää sen kummempia. Tavallaan teki mieli todeta, ettei se välttämättä ole kaikille niin helppoa, mutta jätin sanomatta kun junakin odotti. Ehkä olisi pitänyt sanoa?

Lapsitoiveet ja vauvakuume ovat minulle jo pitkältä ajalta tuttuja asioita, mutta tämä lapsettomaksi itsensä kutsuminen on vielä aika uutta. Tiesin tottakai, ettei lapsia useinkaan saa alulle nappia painamalla, mutten osannut ennakoida ihan tällaista tilannetta. Vaikkei eilinen minulle mitään kriisiä aiheuttanutkaan, se tuo huomion: ainakin osa minusta näyttää olevan jo nyt valmis kampanjoimaan tämän uuden viiteryhmäni puolesta. Vaikkapa nyt juuri ajattelemattomia kommentteja vastaan muidenkin vasten tahtoaan lapsettomien puolesta, vaikka pidän puheita hyvin pienenä murheena itse asiaan – lapsettomuuteen – verrattuna. (Toisaalta omasta halustaan lapsettomilla on myös varmasti hölmöistä kommenteista omat, toisenlaiset kokemuksensa.)

Vielä minusta ei ole tullut järjestöaktiivia enkä ole tämän julkisemmin ottanut kantaa näihin asioihin, mutta mistäs sen tietää. Yllätinhän itseni jo silläkin, että perustin tämän blogin.

Ehkä vähän hukassa

Ensi viikolla on siis edessä uusia tutkimuksia. Tässä sitä odotellessa tunnen tänään olevani vähän hukassa.

Edellisessä postauksessani totesin, että lähete ultraääneen oli minulle aika hankala ymmärtää ja suunnittelin kysyväni googlelta, tuolta kaikkien alojen asiantuntijalta, mitä ihmettä on gonadijäte. Tulos oli kuitenkin laiha. Suomenkielisellä hakusanalla löysin vain oman blogini (hyvä minä!). Gonadit ovat ilmeisesti yksinkertaisesti sama kuin kivekset, kuten arvelinkin, mutta epäselväksi jäi minkälaista jätettä ne kenties voivat tuottaa. Toivottavasti ei kovin vaarallista ongelmajätettä… Yritin arvailla englanninkielistä termiä, mutten tainnut osua oikeaan, tai sitten asiasta ei ole artikkeleja maailmallakaan. Arvoitukseksi siis jäi ainakin vielä – ehkä ultran tekevä lääkäri osaa sitten aikanaan kertoa minulle, mitä oikein etsii.

Posti toi myös paperiversion lausunnosta, jonka aiemmin sain perinnöllisyyslääkäriltä. Jonkinlaisella aasinsillalla voisin yhdistää tähän siitä yhden kohdan: kuulemma sellainen kromosomipoikkeama, joka minulla on, löydetään esimerkiksi Tanskassa kerran viidessä vuodessa, eli Euroopassa ehkä muutamalta kymmeneltä mieheltä vuodessa. Kaikkia tapauksia ei oletettavasti koskaan tulla tutkineeksi, mutta ilmeisesti kuulun aika harvalukuiseen joukkoon. Voisi laskea, että meitä lienee Suomessa ylipäänsä vain muutama, ehkä kymmenkunta (ellei sitten kovinkin suuri osuus tapauksista jää piiloon). Tämä kuitenkin samalla on osa selitystä sille, miksi perinnöllisyyslääkäri pystyi sanomaan tilanteestani niin vähän mitään varmaa: tietoa on vähän, eivätkä esimerkiksi täällä Suomessa eri tahot tilastoi löytämäänsä, puhumattakaan mitä kenellekin kromosoimeistaan on seurannut.

Nyt sitten testaillaan, koeporaillaan ja toivotaan parasta.

Voin siis yrittää ainakin tuntea itseni jotenkin erityiseksi, tässä ehkä vähän hukassa ollessani.

Yksityisyys

Olen perinteisesti ollut yksityisyydestäni aika tarkka ihminen, joskus varmasti liiankin, se lienee hyvä myöntää heti tähän kärkeen. Tämäkin taitaa olla osa monen lapsettoman kokemusta ainakin jos hoitoihin lähtee: monia osia yksityisyydestä katoaa tavoilla, joita ei aiemmin olisi osannut edes ajatella.

Jo klinikan esitietolomakkeessa mennään paitsi terveyshistoriaan, elämäntapoihin ja parisuhteen historiaan, myös vaikkapa siihen kuinka usein olemme sillai, mitä en normaalisti käsittelisi edes lähimpien ystävien kanssa. Tähän on toki syy, joten kiltisti vastasin.

Nyt kun sitten vikaa löytyi ja nimenomaan minusta, pääsen ihan kokonaan uusiin elämyksiin. En tiedä, onko tämä naisille yhtään helpompaa, kun heille sentään gynekologikäynnit ovat ennestään tuttuja. Minulle keskustelut kassiosastostani ja niiden tutkiminen ovat aika paljon enemmän uutta – vauvaiän jälkeen muistelisin niitä tutkitun kerran, asevelvollisuusiässä. Nyt taidan joutua tottumaan niiden ronkkimiseen eri muodoissa. Posti toi tänään lähetteen seuraavaan vaiheeseen, jossa minua ultraäänikuvaillaan (se ilo on edessä ensi viikolla). ”Löytyykö gonadijätettä extragonadiaalisesti uä-tutkimuksella. Samalla kivesten konsistenssin määritys”, siinä lukee. Taidan kohta vähän googletella, jotta ymmärtäisin jotakin äskeisestä, mutta boltsit tässä ovat pelissä joka tapauksessa, sen kyllä tiedän. Ja sen toki myös kestän, tavoite mielessä ja sen voimalla, mutta aika kamalalta tällainen olisi vielä jokin aika sitten tuntunut.

Niin, ajatukseni ovat monessa kohtaa jo muuttuneet ja olen suosiolla (tai ainakin melkein suosiolla) luopunut jo monesta asiasta, joita aiemmin olisin pitänyt yksityisinä. Tutkittakoon nyyttejäni, jos kerran niin tarvitsee tehdä. Ja siitä, etten pysty saamaan lapsia ainakaan omin avuin, myös pikkuhiljaa kerron ystävilleni jo tässä kohdassa, kun heitä tapaan. Siinäkin hieman yllätän itseni, mutta olen kai sitten pikkuhiljaa oppinut että on parempi puhua vaikka vähän hävettäisikin. Ylittelen taas niitä muureja kuten joskus aiemmin jo kirjoitin. Aina se ei ole helppoa enkä ihan kaikesta yksityisyydenkaipuustani ole tainnut vielä luopua, mutta aika monessa kohdassa olen jo asettanut tärkeämmän asian edelle.

No, tämä blogi pysyy kuitenkin nimettömänä, sitä en ajatellut vielä muuttaa…

Ei otsikkoa

Vielä yksi ajatus tälle pitkälle ja monivaiheiselle viikolle.

En ole montaa kertaa koko elämässäni itkenyt jonkin uutisen vuoksi, mutta tänään se oli aika lähellä. Kuulin Kuopion lapsisurmasta eilen, ja surulliseksi se sai jo silloin, mutta jotenkin yksi yksityiskohta sai lopulta tänään kyyneleet silmäkulmiini: kuolleet lapsiparat olivat vain 2,5 vuotta ja 1,5 kuukautta vanhoja.

Silläkin riskillä, etten luultavasti sano mitään kovin uutta, ja tietämättä mikä ihmeellinen epätoivo tai muu syy tähän tapahtuneeseen on voinut johtaa: kyllä tämä maailman epäreiluus joskus menee sietokyvyn rajoille. Suurin kärsimys on tänään tietenkin näiden lasten lähiomaisilla. Mutta samaan aikaan meitä on paljon, jotka emme mitään haluaisi enempää kuin lapsia, joista voisimme pitää hyvän huolen. Emmekä saa. Ja sitten toisaalla on niin paljon lapsia, joita ei haluta, tai jotka kuolevat nälkään tai länsimaissa helposti hoidettaviin sairauksiin – tai sitten oman vanhempansa kädestä, kuten nyt.

Miksi, miksi, miksi? Miten tämä voi mennä näin?

Samantapaisia tapauksia on nyt ollut tänä syksynä Suomessa useampia, ja tänäänkin uutisissa on nostettu esille lastensuojelun tila. Nähdäkseni ihan syystä, olisi sitten näiden tapausten estäminen ollut mahdollista tai ei. Päätän siis häpeämättömään poliittiseen kannanottoon: kyllä, lastensuojelulle tarvitaan sellaiset resurssit, että siellä voidaan selvitä niistä tehtävistä jotka heille kuuluvat, mutta ennaltaehkäisevää työtä tarvittaisiin ehkä vielä kipeämmin. Helsingissä sellaista sentään on, mutta kovin pienillä resursseilla. Panostus varhaiseen apuun sitä tarvitseville voisi paitsi säästää paljon veroeuroja kalliimmaksi tulevasta lastensuojelusta, ennen kaikkea paljon inhimillistä kärsimystä (lapsilta ja vanhemmilta). Ehkä joskus myös jonkun lapsen hengen, ja yksikin olisi valtavan paljon.

Vertaisuutta

Kaikkien tämän viikon muiden kiireiden välissä kävimme kuuntelemassa kilpailevan hedelmällisyysklinikan järjestämän keskustelutilaisuuden. Asia oli osin jo ennestään tuttua, mutta jotakin uuttakin kuulimme. Esimerkiksi heidän psykologinsa puheenvuorosta jäi muutamia vinkkejä siihen tilanteeseen varautumiseen, jos meillä joskus olisi luovutetuista soluista alkunsa saanut lapsi/a.

Ehkä konkreettisimmin jäi kuitenkin mieleen viimeinen puheenvuoro, jonka piti eräs kansanedustaja – melko tuore isä (en varmuuden vuoksi mainitse tässä nimeä, sillä hän toivoi saada puhua kokemuksistaan yksityishenkilönä). Hän sanoi, että monet miehet ovat nyt tulleet juttelemaan hänelle isyyteen liittyvistä kokemuksista, tai isyyden toiveisiin liittyvistä. En saanut tätä ehkä aivan sanatarkasti ylös, mutta hän sanoi suunnilleen näin: ”Miehillä ei ole ollut juuri tilaa puhua lapsettomuudesta, lapsen kaipuusta ja hoivaamisen tarpeesta”.

On ollut tilaa tai ei, niin aika paljon samaistuin hänen kuvaamiinsa tunteisiin, enkä kyllä ainakaan kyllästymiseen asti ole törmännyt julkiseen keskusteluun niistä. Tai edes vaikkapa fiktioon. Jos joku tietää esimerkkejä kirjoista, elokuvista tms, niin saa mielellään vinkata. Joka tapauksessa siinä koin muutaman minuutin sellaista kovin tarpeellista vertaisuuden tunnetta. Vaikka selväähän se täytyy olla, etten ole maailman ensimmäinen mies joka toivoo lapsia ja kärsii siitä, kun toiveen toteutuminen viivästyy.

Jos

Nyt on ”oma” lääkäri jälleen tavattu hedelmällisyysklinikalla. Tilanne on käyty läpi, vaihtoehtoja pohdittu, ja nyt meillä on suunnitelma, joka pääosin vastaa sitä mitä itse etukäteen pähkäilimme. Voinee virallisesti sanoa, että olemme matkalla kohti hedelmöityshoitoja.

Vaihe yksi on se, että jossain vaiheessa (luultavasti jo lähiviikkoina) minuun tehdään jonkin sortin koeporauksia, jotka hyvällä onnella sittenkin osuvat, kröhöm, siittiösuoneen. Pahoittelut tästä järkyttävästä sanankäytöstä… Mutta tästä eteenpäin ei sitten olekaan enää mitään varmaa.

Jos kävisi niin onnekkaasti, että saalis on runsas, se voidaan pakastaa tulevaa käyttöä varten.

Jos löytyy edes jotakin, pitää ehkä tehdä toinen neulanpistely sitten kun puolison hormonihoidot on käynnistetty ja on aika poimia munasolut, jotta niitä voitaisiin sitten heti hedelmöittää.

Jos ei löydy mitään, voidaan kuitenkin yrittää sitten sillä toisella kerralla, tai luovuttaa ja siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos toisellakaan yrityksellä ei löydy mitään, on aika varmasti aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos niin käy, voidaan pakastaa munasolut tai – jos siihen on jo etukäteen varauduttu – käyttää heti luovutettuja soluja.

Jos siis siittiöitä jossakin vaiheessa löytyy, käytetään mikroinjektiota, mutta jos hedelmöitystä ei sitten tapahdukaan, voi taas olla aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos hedelmöitys kuitenkin onnistuu, on pohdittava millä keinolla varmistamme sikiön terveyden (vaikka poikkeamien riskin pitäisikin olla vain hieman kohonnut).

Jos siittiöitä ja munasoluja on tarpeeksi, meillä saattaa ehkä olla mahdollisuus yrittää useamman kerran ilman uusia hormonihoitokuureja tai uusia koeporauksia.

Saatoin unohtaakin muutaman jossin, mutta monta niitä on. Vahva usko kuitenkin on siihen, että tavalla tai toisella onnistumme – viimeistään luovuttajan avulla. Mutta aikaa tähän voi mennä. Nyt valmistaudumme tammikuuhun, tämänhetkisen suunnitelman mukaan.

Tällä kiireisellä viikolla on ollut muutakin ohjelmaa, ja niistä ainakin yhteen palaan seuraavissa kirjoituksissa varmaankin pian…

Aloitamme soluista

Perinnöllisyyslääkäri on nyt tavattu. Koska oma ja puolison kanssa yhteinen pohdinta tilanteesta ja jatkosta on nyt etusijalla, kirjoitan pitkän keskustelun tärkeimmän annin nopeasti, tai ainakin yritän – lisää käänteitä lienee luvassa taas pian.

”Aloitamme soluista”, lääkäri sanoi, sillä kromosomistoni ja sen syntymisen selvittämiseksi on paras aloittaa alusta. En kertaa biologiaa tässä, vaan menen suoraan tuloksiin: Kokeilematta ei voi varmasti tietää, löytyykö siittiöitä vai ei, sillä verikokeen perusteella ei voi tietää millainen kromosomisto minulla on jonkin toisen alueen soluissa, esimerkiksi siis tuolla nyyttiosastolla. Ja jos siittiöitä on, voi olla että niillä onnistuu saamaan raskauden alulle, tai sitten ei. Niin paljon kuin voimme tietää, jos se onnistuisi, on oletettavasti vain hieman kohonnut riski sille, että lapsen kromosomit ovat poikkeavat. Minun tilanteenihan siis on se, että verisolujen perusteella enemmistö soluista on normaaleja ja vähemmistössä on poikkeama. Eli lyhyesti: lääketiede ei pysty näistä asioista läheskään kaikkea sanomaan.

Tällä tietoa siis yritämme vielä tavalla tai toisella etsiä niitä omia soluja, mutta vailla takeita onnistumisesta. Tavallaan olin varautunut paljon huonompaankin tulokseen, enkä siis voi juuri valittaa siitä, että epävarmuus jatkuu.

Pieniin hyviin uutisiin kuuluu myös se, että minulla ei ole ns. y-deleetiota, eli niissä y-kromosomeissa joita minulla on on kaikki paikallaan. Y-deleetio kuulemma usein liittyy sentapaisiin kromosimuutoksiin kuin minulla on.

Tällä viikolla on ohjelmaa paljon, joten varmaankin palaan taas pian asiaan, jos vain hetki kirjoittamiseen löytyy…