Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)

Vertailua

Olen huomannut kehittäneeni uuden harrastuksen: kun näen kaupungilla liikkuessa, tai vaikka liikennevälineessä istuessa, vanhempia pienten lasten kanssa, saatan ryhtyä (muka huomaamattomasti) tarkkailemaan ja vertailemaan heitä. Näyttääkö lapsi äidiltään/isältään? Tai kummalta enemmän, jos molemmat ovat paikalla? Onko heillä samoja eleitä tai sanavalintoja? Ehkä olen saattanut joskus tehdä tällaista ennenkin satunnaisesti, mutta viime aikoina se on ollut selvästi yleisempää ja tietoisempaa.

Arvelisin, että tämä ei ole sattumaa. Tietysti vauva- ja lapsiasiat kiinnostavat nyt tavallistakin enemmän, kun tässä odotusvaiheessa ollaan ja viikot laskettuun aikaan pikkuhiljaa vähenevät. Tarkemmin ottaen voi olla, että tässä kohtaa miettii myös sitä omaa tulevaa jälkikasvuaan: muistuttaako hän minua? Ja jos niin millä tavoin? Näyttääkö hän minulta? Mitä hän puolestaan ehkä perii vaimoltani? Varmastikin täytyy olla asioita, joissa hän tulee muistuttamaan minua, ja sitä jotenkin samaan aikaan vähän toivoo ja on toisaalta kauhuissaan… Toivottavasti hän ei saa ihan kaikkia vikojani. 🙂 Ja huh, mitä kaikkea pelottavaa vielä saankaan oppia itsestäni, kun näen omia ominaisuuksiani uudessa ihmisessä.

No, tämäkin kai on vain yksi pieni sivupolku tässä ehkä kaikkein suurimmassa elämänmuutoksessa. Eli jälleen kerran on suuria asioita mietittävänä, kuten aika lailla koko sen ajan minkä olen tätä blogia kirjoittanut. Eivätkä ne ole tästä ihan juuri pienenemässä.

Muuten täältä ei ole valtavasti uutta kerrottavaa. Puolisoa tosin väsymys ja pahoinvointi edelleen vaivaavat, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Mutta yritän ainakin omasta puolestani elätellä toivoa, että tilanne voisi helpottaa kun se kuuluisa ensimmäinen kolmannes on aivan juuri takana. Me nimittäin kohta pääsemme sinne viikolle 13, jolloin Pikkuisemme on monessa suhteessa jo aikamoisen pitkälle kehittynyt ja keskenmenon riski alkaa selvästi laskea. (Tietysti kun kyse on lapsettomuushoidoista ja kun se kromosomitestinkin tulos on vielä kuulematta, edelleen koputellaan perinteiseen tapaan erinäisiä käsillä olevia puumateriaaleja.) Tyytyväisenä siis kohti ensi viikkoa…

Postia

Tänään saapui kirje. Tällaisen on kai aika moni vauvaa odottava saanut. ”Seulontakoe Downin syndrooman (trisomia 21) riskin toteamiseksi on valmistunut. Tulos on normaali eikä lisääntynyttä riskiä ole todettu. Tulos ei anna aihetta jatkotutkimuksille.” Tämä oli siis normaaleihin neuvolatutkimuksiin liittynyt verikoe, eikä vielä se varsinainen kromosomeja tutkiva koe, josta olen aiemmin kirjoittanut. Hyvä kuitenkin näin.

Ja kiitokset HUSLABille siitä, että he vielä toivottavat ”hyvää jatkoa raskaudellesi”. Lauseen perässä on kuitenkin piste, huutomerkki olisi varmaankin ollut liikaa…

Mutta tosiaan, erinomaista tietenkin ettei ainakaan tässä kohtaa erityistä syytä huoleen tullut. Kuitenkin siis odottelemme vielä ainakin viikon verran sen laajemman testin tuloksia tuolta uudelta mantereelta.

Ajatuksia tulevasta

Ihmeellinen eilispäivä kuvineen teki tulevasta perheenlisäyksestä taas kerran hieman konkreettisempaa. Äsken katselin mittaa, että mitä se vajaan kuuden sentin mitta päästä peppuun tarkoittaisi. Pikkuisemme on jo paljon suurempi kuin muutama viikko sitten, mutta paljon on vielä kasvettavaa ennen helmikuuta!

Tässä samalla konkretisoituu erinäisiä ajatuksia omasta tulevaisuudesta. Tuskin mikään tässä on mitenkään ainutlaatuista, vaan ennemminkin päässä varmasti pyörii aika samantapaisia ajatuksia kuin monilla tulevilla isillä ja äideillä. Mutta nyt ne ajatukset ovat minun, johtuvat ihan oikeasta uudesta ihmisestä, joka kasvaa vaimoni hellässä huomassa, ja se tekee tästä kaikesta minulle kovin suurta vaikkei se uutta olisikaan. Sitäpaitsi: minulle tämä kaikki on uutta, aiemmin vain teorian tasolla pohdittua!

Niin valtavan hienoa ja onnellista kuin tämä aika onkin, moni asia myös jännittää ja jopa tavallaan melkein huolestuttaa. Tulee hetkiä, jolloin alkaa epäröidä, voinko tosiaan selvitä siitä, että vastuullani on pieni ihminen, joka ei vielä hetkeen pysty itse huolehtimaan itsestään, mutta onneksi meitä on kaksi. Ja jännittää kaikki se, miten oma elämä muuttuu – tavoin, jotka osaan ennustaa, ja varmasti monin, joita en osaa. Paljon on myös tehtävää ennen kuin vauvan olisi hyvä muuttaa tänne meille, mutta onneksi aikaakin on vielä jäljellä.

Ja sitten tulee hetkiä, jolloin meinaa painua kasaan ihan vain siitä valtavasta – ja valtavan hienosta – ajatuksesta, että me olemme todellakin tuomassa maailmaan ihan kokonaisen uuden ihmisen ajatuksineen ja tunteineen, ihmisen jolla on koko elämänsä edessä. Meidän perheeseemme, toivottavasti se on hänestä hyvä… Siitä ei ainakaan jää kiinni, etteikö uusi jäsen olisi rakastettu jo nyt.

Ihana köllijä

Aamuvarhaisella oli taas tänään suunta Naistenklinikalle ultraan ja verikokeeseen. Pieni oli tänään rauhallisemmalla tuulella ja suurimman osan aikaa vain kölli, mutta olipahan sitten helpompi tarkastaa hänen vointinsa ja viime viikkojen kasvu ja kehitys. Kätilö oli oikein mukavanoloinen, kuvasi siinä sitten kaikki tarpeelliset suunnat ja tarkasti kaiken sen mitä tässä kohtaa kuuluu tarkastaa, ja kuvasi sitten pilttiämme epäilemättä hyvin täsmällisellä lääketieteellisellä termillä ”ihana”. 🙂 No, kai tästä sitten pitää päätellä, että hän voi edelleenkin hyvin. Kokokin oli edelleen hieman todellista ikää edellä.

Jännää kyllä, sydämen lyöntejä ei nää enää niin helposti kuin ihan ensimmäisellä kerralla, mutta sen sijaan sain ensimmäistä kertaa kuulla ne. Aikamoista rummutusta, pulssi 157, mikä on tuonikäiselle kai aika normaali. Niskaturvotus oli edelleen normaalin pieni ja muukin kehitys tähän saakka viittaisi asioiden etenevän kuten kuuluukin. Kun kätilö häiritsi pikkuisen rauhaa törkkäämällä hieman kohtua, pikkuinen vähän ”loikkasi” (melkein huolestutti, että toivottavasti hän ei pelästynyt kovin), ja vilkutteli sitten meille. Ei tansseja kuitenkaan tällä kertaa.

Vaikeata tässä olisi olla enää tyytyväisempi, mutta samaan aikaan mielessä on vielä se, että kromosomitestin verikoe otettiin nyt ja tulosta saamme vielä odottaa. Noin kaksi viikkoa siihen pitäisi mennä. Sitä siis vielä jännitämme. Positiivista on se, että asia hoitui samalla käynnillä.

Nyt illalla, juuri äsken vielä tuijotin haltioituneena pienen murusemme kuvaa, jossa sivuprofiilista erottuu selvästi nenä ja suu, ehkä korvat ja minun mielestäni myös kiinniolevat silmät. Aika huikeaa. En voi kuin toivoa samaa kokemusta teille, jotka ette niin pitkälle ole vielä päässeet, toivottavasti mahdollisimman monia onnistaa…

Tulos ja jatko

Viime syksynä kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä postauksessa: ”Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta.”

Nyt tosiaan näyttää vahvasti siltä, että lapsen odottamisesta tämän tulevan isän on lähikuukaudet kirjoitettava (unohtamatta kuitenkaan, että pari niitä ns. vaaran viikkoja on vielä jäljellä). On välillä edelleen hieman vaikea uskoa ja ymmärtää, kuinka paljon on tapahtunut ja kuinka suuri muutos on käyty ja käynnissä siihen verrattuna, mistä syksyllä aloitettiin. Silloin oli siis täysin epäselvää, olisiko minun koskaan mahdollista saada biologisia lapsia. Nyt sellainen kasvaa rakkaan vaimoni sisällä, emmekä voisi olla onnellisempia – vaikka toki jännittää myös, monenlaisten muiden tunteiden lisäksi. Silloin ensimmäisessä blogikirjoituksessani toivon hyviä uutisia, ja nyt viimeisten parin kuukauden aikana olemme saaneet niitä roppakaupalla, vaikka sitä ennen vastoinkäymisiä ja surujakin oli matkan varrella.

Kiitos siis onnelle, kiitos lääkärillemme ja kiitos ihanalle (ja onneksi hedelmälliselle, toisin kuin minä) puolisolle!

Tästä näemmä tuli tällainen luonnollinen välitilinpäätöksen kohta. Ei siis lopullisen, koska näyttäisi siltä, että tämä blogi jatkuu vielä. En tiedä, kirjoitanko aina kovin usein, mutta raskauden etenemisessä ja isyyteen valmistautumisessa varmasti tulee vielä eteen ajatuksia, joita voisin jakaa. Ja toivottavasti kaikki aiemmin kirjoittamani voi tulevaisuudessakin toimia jonkinlaisena vertaistukena heille, joilla lapsettomuus on osa elämää (enkä ole unohtanut, että itsekin olen lapseton ainakin vielä noin seitsemän kuukautta). Toivottavasti mahdollisimman moni teistä saa vielä toivomansa!

Lopuksi julkaisen vielä alla nöyrien kiitosten kera viime viestini äänestyksen tulokset. Kysymys oli siis ”Lukisitko tätä blogia odotusblogina?” Jatkaminen sai vahvemman kannatuksen kuin osasin odottaakaan, ja se on yksi olennainen syy siihen, että aion vielä kirjoittaa. Voi toki olla, että osa heistä, joille on tällä hetkellä tärkeämpää tai tarpeellisempaa lukea lapsettomuuskokemuksista, on jo siirtynyt muualle. Mutta joka tapauksessa: kiitos ja palataan!

Kyllä		84%
Fifty-sixty		8%
En, luen mieluummin lapsettomuudesta		8%
En, odotusblogeja on jo niin paljon		0%

Katso kuva! Ja äänestä!

Meillä oli useammastakin syystä hieman huolta, onko pikkuisellamme varmasti kaikki hyvin, joten hän pääsi poseeraamaan kuvassa varmuuden vuoksi vielä ylimääräisen kerran. Huolet osoittautuivatkin sitten turhiksi, sillä hän tanssi ja vilkutteli ultran aikana, kuten kuvasta näkyy (tältä osin hän ei näemmä tule kameraa vierastaviin vanhempiinsa, ehkä tosin tanssia rakastavaan äitiinsä). Kuten kai muutkin ikätoverinsa, pikkuinen näyttää aika lailla avaruusolennolta tässä kohtaa, mutta oli kasvanut jo ikänsä mukaista keskikokoa suuremmaksi lähelle neljää senttiä.

Muutenkin uutiset olivat hyviä: tässä vaiheessa sikiöstä näkee jo yhtä ja toista, ja lääkärin mukaan ”jos kysyt, mikä voisi olla paremmin, niin ei mikään”. Niskaturvotus oli normaalin pientä, ja myös muun muassa nenäluun kehitys viittaa siihen, että kaiken pitäisi olla kunnossa eikä esim. Downin syndrooman tyyppinen vamma liene todennäköinen – verikoe on kuitenkin yhä edessä. Kaikki muukin on kehittynyt normaalisti aivopuoliskoista vatsanpeitteisiin. Onnen kyyneliähän siinä meinasi pukata.

Mieliala onkin ollut nyt erityisen korkealla, ja käynniltä muistoksi saatuja kuvia katselee mielellään. Kaikki tuntuu taas astetta konkreettisemmalta, ja näitä ns. vaarallisimpia viikkoja on koko ajan vähemmän jäljellä. Kohta toivottavasti armaan puolison olokin helpottaa, väsymystä ja pahoinvointia on nyt riittänyt onnen lisäksi.

Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa edelleen lueskellut. Aiemmin mainitsemani artikkelikokoelma isyyden kokemuksista on kahlattu läpi, ja se oli ehkä hieman akateeminen tilastoineen ja yhteiskunnallisine muutoksineen, mutta herätti kuitenkin ajatuksia. Opin myös, että keskiluokkaiset (check) ja korkeasti koulutetut (check) isät pohtivat isyyttään muita enemmän. Ja jos tämä jo sai tuntemaan itsensä vähemmän ainutlaatuiseksi, eilen luin myös uutisen, jossa mainittiin, että pelkästään Kiinassa viime vuonna 50 miljoonaa pariskuntaa kärsi lapsettomuudesta… Huh.

Ja siitä puheen ollen, nythän näyttää entistä vakavammin siltä, että tämä blogi on muuttumassa odotusblogiksi. Minua mietityttää, onko sellaiselle kysyntää, niitä kun riittää – kiinnostaisivatko minun jaaritukseni ketään, vaikka sanottavaa ehkä olisi? Heittäydyn nyt populistisen interaktiiviseksi ja kysyn teiltä. Toivotteko jatkoa vai riittääkö tämä? Alla voi äänestää (edit: äänestys on suljettu 26.7.2015), ja mielellään saa myös kirjoittaa kommentteja! Pohdin sitten tulevaisuutta tulosten ja omien tuntemusteni pohjalta.

Tasapainottelua ja opiskelua

Viime päiviä on leimannut tasapainottelu innon/tulevaan valmistautumisen ja toisaalta ”vasta ollaan viikolla 8” -itselle muistuttelun välillä. Syitä tähän on paitsi raskauden olemassaolo sinänsä ja oma siihen ajatukseen totuttelu, tällä viikolla myös neuvola, visiitti Naistenklinikalla sekä taas kerran erinäiset kirjat.

Ensimmäinen neuvolakäyntimme hieman lykkääntyi, mutta on nyt takana. Kuten moni asia tässä tähän saakka lyhyen matkan varrella, se tuntui tärkeän lisäksi hieman jotenkin epätodelliselta. Että tässä sitä tosiaan istutaan neuvolassa hoitajan oven takana odottelemassa. Itse käynti ei ollut maata mullistava: kartoitettiin lähtötilannetta, tarkasteltiin vanhempien terveydentilaa (enemmän äidin kuin minun, tosin) ja annettiin ohjeita ruokavalioon ja liikuntaan (enemmän äidille kuin minulle, tosin). Moni asia oli jo tuttu, ja kun hoitaja – tulevan vakituisen neuvolatätimme sijainen – ei keksinyt kovin suuria huolenaiheita meidän kohdaltamme, käynnissä ei ollut sen ihmeempää dramatiikkaa. Näin isäkandidaattina voin olla tyytyväinen ainakin siihen, että minutkin kuitenkin kohtuullisesti huomioitiin, vaikka tässä kohtaa pikkuisen terveyteen vaikuttavat toki enemmän äidin elämäntavat. Joskus kun kuulee kauhutarinoita, ettei miestä aina juuri huomata ja hänen ohitseen saatetaan puhua. Paljon jäi kuitenkin muistettavaa tulevista käynneistä ja kokeista jne, tai ainakin äkkiseltään se tuntui paljolta.

Samalle päivälle osui myös visiitti Naistenklinikalle, sikiölääketieteen keskukseen. Meille kun tosiaan aikanaan suositeltiin tavallista tarkempia tutkimuksia minun kromosomipoikkeamani vuoksi, kuten olen aiemmin jo maininnutkin. Oli hienoa, että pääsimme sinne näinkin nopeasti, ja tässä jälleen suuri osa kiitoksesta menee armaan puolisoni aktiivisuudelle jo ennen neuvolakäyntiä. Keskustelimme siellä sitten toisen perinnöllisyyslääkärin kanssa, ja taisi käydä niin että keskustelu alkoi ihan samalla ihmisen kromosomeja esittelevällä kansiolla, jonka myös Norio-keskuksen lääkäri aikanaan avasi eteemme viime vuoden puolella… Nyt kuitenkin jatkettiin aika suoraan mahdollisiin poikkeamiin, joita sikiöllä noin teoriassa voisi olla, todennäköisyyksiin (sen vähän kuin niistä jotain voi sanoa) ja mahdollisiin seurauksiin. Ja tutkimusvaihtoehtoihin.

Aiemmin kirjoitin, että olemme pitäneet ykkösvaihtoehtona äidin verestä tehtävää tutkimusta, koska se ei aiheuta edes sitä pientä keskenmenon riskiä, mikä lapsivesi- ja istukkatutkimuksiin voi liittyä. Kuten PW aiemman postaukseni kommenteissa mainitsi (kiitos siitä!) verikokeessa on se huono puoli, että se ei ole yhtä kattava, vaan katsoo vain tiettyjä kromosomipoikkemia. Lopulta keskustelun jälkeen päädyimme kuitenkin siihen vaihtoehtoon, koska ne poikkeamat, joiden kanssa lapsi yleensä voi selvitä syntymään asti, testi aika lailla kattaa. Lääkäri suostui tähän myös aika lailla mukisematta, mikä on sinänsä hienoa, koska ilmeisesti tätä kalliimpaa verikoevaihtoehtoa ei julkiselta puolelta noin vain saa. Saimme myös samantien ajan kyseiseen verikokeeseen ja ultraääneen elokuun alkuun. Oikeastaan lopputulos oli siis kaikilta osin toivottu.

Samalla olo oli ristiriitainen, sillä oman tulevan lapsen mahdollisista vaikeistakin kehitysvammoista puhuminen on tottakai aika raskasta, vaikka osin järjellä ja osin tunteella yritän pysyä ajatuksessa, että todennäköisyys on pieni. Minulla ei myöskään ole mitään täysin selkeitä tai ehdottomia vastauksia siihen, mitä sitten jos se pieni todennäköisyys osuisikin kohdallemme. Lähtökohtaisesti varmasti kynnys ajatuksellekin raskauden keskeyttämisestä on korkea, ja toisaalta lapsen etu pitää yrittää ottaa huomioon niin hyvin kuin se nyt mahdollista on toisen puolesta, mutta enempää en oikein osaa sanoa – eikä asiaa oikeastaan haluaisi kovin paljoa edes ajatella etukäteen.

Samaan aikaan kun tosiaan ollaan vasta viikolla kahdeksan, me molemmat olemme taas innostuneet kuitenkin vierailemaan kirjastossa. Yhden vauvanhoitokirjan sain myöskin ehkä aavistuksen asioiden edelle innostuneelta äidiltäni, mutta menköön, koska sitä puoltahan ei tuossa aiemmin mainitsemassani Isä syntymässä -kirjassa juuri ollut. Pöydillä on lisäksi muun muassa yksi nykypäivän isyyttä pohtiva artikkelikokoelma ja puolison löytämä mainiolta vaikuttava tuore etunimiopas. Juuri nyt tuo viimeksimainittu innostaa eniten, pitää vähän yrittää hillitä itseään… Mutta ehkä näistä lisää myöhemmin, jos syntyy ajatuksia jotka arvelen jakamisen väärteiksi.

Kirja: Isä syntymässä, Hanna Hirvonen

Tässä samalla kun toinen puoli minusta pikkuhiljaa valmistautuu perheen kasvuun ja toinen muistuttelee, ettei pidä mennä liikaa asioiden edelle kun ollaan vasta viikolla seitsemän (edelleen siis koputellaan kaikkia mahdollisia puumateriaaleja, että raskaus jatkuu yhtä hyvin kuin on alkanut), olen ehtinyt lukea. Loma kun on. Ajattelin jakaa yhden lukukokemuksen täällä etenkin isille ja sellaiseksi toivoville.

Myönnettäköön tosin, että tämäkin oli armaan puolisoni kirjastolöytö, jonka kyllä luin mielelläni. Kyseessä on siis tosiaan otsikossa mainittu kirja Isä syntymässä, jonka lähtökohta on siitä vaarallinen, että se on äidin (ja synnytysvalmentajan) kirjoittama kirja isille. Tästä huolimatta kirjaa voi suositella, koska nähdäkseni se välttää kohtuullisesti saarnaamisen ja pysyy sopivasti ”isän puolella” tarjoten kuitenkin hyödyllistä tietoa.

Alku sai minut epäileväksi, sillä kirjoittaja tykkää viljellä myös huumoria, mikä aiheen ja lähtökohdat huomioiden voisi tarkoittaa aika korkeaa vaivaannuttavuuden riskiä. Lopulta teksti kuitenkin eteni hyvin ja suurin osa huumorista oli ihan iloksi.

Kirjan alaotsikko on ”vauvan odotus, syntymä ja hoito”. Itselleni jäi kuitenkin olo, että kirja keskittyi selvästi eniten synnytykseen: tiedonjakamiseen valmistautumisen helpottamiseksi, eri vaihtoehtoihin, ja isän rooliin – rooleihin? –  sen suuren päivän aikana. Tästä teemasta koinkin oppineeni eniten. Amerikkalaisista elokuvista kun ei selvästikään opi aivan kaikkea synnytyksistä! Vaikka mahdolliset vaikeudetkin otettiin huomioon, minulle kokonaisuus oli myös aika rohkaiseva. Sen sijaan raskausvaihe kirjasta solahti ohi melko nopeasti ja hoito-osuus on sitäkin lyhyempi. Muutamia käytännön vinkkejä sieltäkin toki löytyi. Vauvanhoidon kattavat perusteet ja syventävä materiaali on kuitenkin etsittävä muualta, mutta eipä siinä kai mitään, kun aineistoa on kyllä maailma väärällään.

Ensi viikolla ajattelinkin mennä itse kirjastoon etsimään sopivaa lisäopintomateriaalia…

Kypäräpakko

Eilen liikuin pitkästä aikaa pyörällä, ja kesken matkan huomasin jättäneeni kypärän kotiin. Näin voi käydä, koska joudun tunnustamaan, että suurimman osan ikääni olen ajanut pääasiassa ilman. Nyt huomasin, että olo tuntui ihan uudella tavalla vaaralliselta ja jotenkin alastomalta. Melko varmasti tämä johtuu tästä tuoreesta elämänmuutoksesta: nyt jo asenne moneen asiaan muuttuu ihan ilman erillistä tietoista päätöstä. Siksi että on joku, joka tarvitsee minua. Isäänsä. (Toki varmasti rakas vaimoni tarvitsee minua myös, toivoisin että ainakin vähän, mutta erilaisella tavalla, aikuinen kun on.)

Tämä oli kohtuullisen merkittävä havainto ja vahva tunne silloin eilen: minun on pidettävä itsestäni entistäkin parempaa huolta, muiden vuoksi. Toki tällaisesta kuulee puhuttavan ja näkee kirjoitettavan, mutta kiinnostavaa silti oli huomata, kuinka konkreettisesti muutoksen tuntee. Ehkä jokin osa siitä kaikesta, joka saa meidät haluamaan lapsia, on tämä: voi tuntea itsensä välttämättömäksi jollekin, joka ei vielä selviä itse. Se on tavallaan itsekästäkin. Ehkä uskallan kuitenkin väittää, että tämä ei todellakaan ole ainoa syy, miksi olen niin onnellinen tästä tilanteesta, jossa nyt olemme, ja juttelen pienelle masuun aina iltaisin ja välillä muulloinkin.

Eihän tämä tosiaan ihan mikä tahansa tilanne ole. Minulla on varmaankin ollut mielessä erilaisia kuvitelmia tästä ainakin teini-iästä asti. Siitä hetkestä, kun minä ja (silloin vielä kuviteltu) puolisoni odotamme vauvaa. Kaikkina aikoina se ei suinkaan ole ollut välitön tavoite, vaan ajatus tulevasta, mutta kuitenkin aina suuri asia ja merkittävä toive ja tavoite. Nyt se on tässä, ja sitä on vielä hieman vaikea uskoa todeksi ja ymmärtää, vaikka se aika konkreettista nyt jo onkin. Ajatustyö jatkuu, ja onneksi aikaa vielä on ennen kuin helmikuu koittaa. Kaikkea tätä on kovin vaikea muotoilla sanoiksi, mutta ehkä voitte yrittää kuvitella, miten sisällä myllertää. Vieläpä sen jälkeen, kun viime syksynä oli täysin epävarmaa, voisinko lainkaan saada biologisia lapsia.

Kaikki on joka tapauksessa nyt alkanut kovin hyvin, ja toivottavasti jatkuu myös niin.