Tahti

Oli taas neuvolan aika. Paljastan ensin loppuhuipennuksen: kun Pikkuisen sydäntä kuunneltiin, se kulki samaan tahtiin kuin äidillään (tuplavauhdilla vain). Se kuulosti aika villiltä, musikaaliselta, mutta hienolta ja vähän liikuttavaltakin samalla.

Musikaalisuudesta puheen ollen, minussa sitä on rajallisesti, mutta sain kuitenkin neuvolan tädiltä kehut siitä, että olen laulanut Pikkuiselle. Valitettavasti niin on tapahtunut vain kerran tähän mennessä, mutta tarkoitus on kyllä jatkaa. Minulle (edes tämän verran) julkisesti laulaminen on aika korkean kynnyksen takana, ja siksi tämä edellisellä neuvolakäynnillä annettu tehtävä oli hankala minulle. Osin tämän kynnyksen vuoksi pohdin pitkään, minkä laulun valitsisin, enkä meinannut olla tyytyväinen mihinkään vaihtoehtoon. No, lopulta sitten valitsin edes jotenkin sopivimmalta tuntuvan. Edellisenä iltana sitten lauloin, ja Pikkuinen kyllä reagoi siihen, mutta täältä ulkopuolelta on mahdoton sanoa, onko hän innoissaan vai kauhuissaan… Onko muiten muitakin isiä, jotka on neuvolassa ”määrätty” laulamaan?

Kuten voi päätellä, Pikkuinen itse voi edelleen hyvin. Hän kasvaa, potkiskelee ja kieriskelee yksiössään. Ei se edelleenkään mitään kuplimista ole, vaan tuntuu kyllä selkeästi. Ja tosiaan jopa näkyy! Potkut näkyvät nopeana kohoumana, ja jos hän vaihtaa asentoa, saattaa näyttää että koko masu liikkuu ja vauvakumpu siirtyy laidalta toiselle. Tästä muuten puhutaan kirjoissa ja esitteissä paljon vähemmän kuin siitä, että liikkeet tuntee. Pikkuisen puuhat ovatkin aiheuttaneet hämmennystä ja huvittuneisuutta myös tulevassa äidissä päivittäin.

Aika on edennyt sellaista tahtia, että neuvolan täti totesi myös, että nyt meitä voi tosiaan virallisesti kutsua isäksi ja äidiksi. Kun olemme päässeet näille viikoille, Pikkuinen voisi jo selvitä jos hän päättäisi syntyä – älä nyt kuitenkaan tule ihan vielä! – ja puoliso sai raskaustodistuksen.

Samassa tahdissa olemme pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ryhtyneet valmistelemaan myös kotiamme kolmatta asukasta varten. Hänellä on nyt muun muassa vauva-amme ja syöttötuoli (vaikkei hän sitä vielä hetkeen tarvitse), ja kylppäriin on valmisteilla pieni muutos, jotta siellä olisi paremmin tilaa huolehtia Pikkuisen puhdistamisesta. Toki hän tuntuu jo nyt koko ajan enemmän perheenjäseneltä, kun opimme lisää hänestä ja tulee uusia tapoja seurustella.

Urheilua

Vauva-arki on taas vähän lähempänä, ja se on konkretisoitunut myös täällä kotonamme. Vaimon ystävä toimitti meille kaksi jätesäkillistä heillä jo tarpeettomaksi jääneitä vaatteita, leluja ynnä muuta Pientämme odottamaan. Lajittelimme ne järjestykseen, mikä varsinkin pienimpien vaatteiden kohdalla on tietysti aika herkistävää hommaa. Viikko sitten kävimme myös pienellä reissulla, jolla minäkin tulevan isän oikeudella halusin tehdä tulokkaalle pari pientä hankintaa: villasukat, hän kun syntyy talviaikaan, ja tarkkaan valittu ensimmäinen pehmolelu. Tuntui kyllä aika hienolta tehdä nämä hankinnat. Ne on nyt talletettu kaappiin odottamaan omistajansa saapumista.

Olen aiemmin kertonut vauvan liikkeistä, ja nehän toki tuntuvat viikko viikolta entistäkin selkeämmin, kun Pieni kasvaa. Vaikka hän on vasta ehkä vajaan puolen kilon kokoinen, hän saa halutessaan jo melkoisen myllerryksen aikaiseksi. Välillä vaimoa alkavat suorastaan naurattaa Pienen jumppasessiot. Hän vaikuttaa aktiiviselta piltiltä, ja on keksinyt jo kaikenlaisia urheiluita siellä yksiössään. Välillä hän vaikuttaa tekevän kuperkeikkoja, välillä potkii harvakseltaan, välillä tiheämmin, ja välillä liikkeistä ei näin ulkopuolelta oikein tahdo saada selvää. Jotkut kuvaavat liikkeitä tässä vaiheessa (ja myöhemmässäkin) jonkinlaiseksi kuplimiseksi, mutta meidän kohdalla se vaikuttaa kyllä selkeämmältä. ja monet potkut myös näkyvät ulospäin.

Luin hiljan jostakin kirjasta, että tässä vaiheessa vauvan kanssa voi jo ”leikkiä”, kun huomaa hänen olevan hereillä. Olen sitten kokeillut taputella puolison masua vastaukseksi Pienen potkuille, ja on hän välillä tuntunut ehkä vastaavankin. Hänen liikkeidensä tunnustelu saattaa tosin mennä siinä kohtaa vaikeaksi, kun tulevaa äitiä alkaa taas naurattaa.

Byrokratiatkin alkavat tässä olla mielessä, se vakuutusasia josta viimeksi kirjoitin – kiitos kommenteista siihen – ja pikkuhiljaa myös erilaisten lomien ajankohdat ja niistä ilmoittaminen. Aika menee samaan aikaan kovin hitaasti ja kovin nopeasti tässä ensimmäistä lasta odottaessa…

Vinkataanpa tässä lopussa toisesta blogista kanssaisille ja isyydestä kiinnostuneille. Lapselliset miehet -niminen blogi näemmä vinkkasi näistä minun kirjoituksistani, joten vinkkaan tässä sitten takaisin: siellä on muun muassa listaa muutamasta muustakin erilaisesta isyyteen liittyvästä blogista.

Ajankohtaista (eli mm. kätilöt ja vakuutukset)

Kätilö on viime viikkoina ollut Suomen puhutuin ammatti, ja mekin tapasimme yhden taas tällä viikolla. Pikkuisen oli näet jälleen aika poseerata ultraäänessä.

Tämä oli nyt se kuuluisa rakenneultra. Olin ennen sitä aika luottavaisella mielellä, vaikka toki vähän jännitti. Tälläkin kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin: sydän, aivot, ylähuuli, kädet ja jalat, vatsa, lantio… sen verran kuin ultrasta näkee, kaikki on kehittynyt ja toimii normaalisti. Vauvan koko on myös normaali, pään koon perusteella hän on nyt päivän edellä ”todellista” ikäänsä. Kuten voi arvata, hyvä ja helpottunut olo siitä kaikesta tuli. Pikkuinen oli aamulla matkalla Naistenklinikalle ja vielä odotushuoneessa hyvinkin aktiivinen, potkiskeli menemään, joten ajattelimme, että mahtaako hän nukahtaa kun kuvauksen aika on. No, hän oli vähän rauhallisempi, mutta otti kuitenkin pari reippaampaa potkua ja hieman huiteli käsillään kuvauksen aikana. Yhdessä kohtaa näytti vähän hassusti siltä, että hän silitti omaa poskeaan. No, kukapa muu raukkaa siellä hänen omassa yksiössään silittelisi. Paitsi me tietysti täältä ulkopuolelta masun läpi, mutta ehkä sitä ei varsinaisesti tunne samalla tavalla.

Vauvan sukupuolta emme saaneet tietää, ja sanoimmekin että mieluummin emme vielä tietäisi, kuten aiemmin täällä arvelin.

Samalla raskaus on jo puolivälissä. Aika hurjaa, ja hienoa!

***

Viime aikoina on ollut mielessä myös kysymys vauvan mahdollisesta sairauskuluvakuutuksesta, ja sellaisen kuulemma voikin joissain yhtöissä aikaisintaan hankkia juuri rakenneultran jälkeen. Kovaa kiirettä ei vielä ole, mutta uskoisin että käymme ainakin kysymässä hinnat. Mitenkäs te meitä edellä olevat olette tehneet?

Tästä pääsen samalla osioon Mies lukee Vauva-lehteä. Osa 2. Saamaamme pinoon ko. julkaisua osui pari, joissa mainostettiin kannessa juuri vakuutusaiheista juttua. Numerossa 3/2011 oli melko valaiseva juttu, jossa kerrottiin vakuutusten toimintaperiaatteista ja oli verrattu eri yhtiöiden hintoja – no, tiedot lienevät nyt jo vanhentuneita, mutta jotain kuitenkin opin. Jutussa tuli haastateltavan kautta esille myös pointti, josta joskus aikanaan puhuin erään ystäväni kanssa ennen kuin asia oli itselle ajankohtainen: jos ottaa vakuutuksen ja käy siksi vain yksityislääkärillä, tavallaan tukee sitä viime vuosien kehitystä, että julkisia palveluja karsitaan. En välttämättä haluaisi edistää sitä politiikkaa, vaikka joudun tunnustamaan, että työterveyshuolto yksityisellä on kyllä tuntunut aika luksukselta, kun sellaisen piiriin olen itse aikanaan päässyt. Toki omalle lapselleen myös haluaisi nopeasti hyvää hoitoa, jos se on mahdollista. Ehkä tätä vakuutusasiaa pitää kuitenkin vielä harkita.

Toinen juttu oli numerossa 10/2013, ja sen osalta voisin näin pari vuotta myöhässä harrastaa hieman mediakritiikkiä. Kansi siis mainostaa: ”Lukijat paljastavat: kannattiko vauvavakuutus?”. Itse jutun anti on aika köykäinen siihen nähden, että se on kanteen asti laitettu. Siinä on simppelin lukijakyselyn tulokset muutaman vastaajilta saadun lainauksen kera. Toimittajan tekstiä on oikeastaan vain jutun ingressi ja yksi faktalaatikko. Lisäksi paketissa on nähdäkseni logiikkavirhe. Päätulos on näet esitelty näin: Vauvavakuutus on ollut mielestäni hyödyllinen 62%, Ei ole ollut hyödyllinen 18% ja En ole ottanut vauvavakuutusta 20%. Tästä ingressiin on tiivistetty ”yli puolet on ollut siihen (vakuutukseen) tyytyväinen”. Mutta eihän ole mieltä ottaa tähän jakoon mukaan niitä, jotka eivät ole vakuutusta ottaneet: eiväthän he voi olla tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Sen pitäisi olla erillinen tietonsa. Niistä, jotka ovat vakuutuksen ottaneet, on siis tyytyväisiä 62/80*100 eli 77,5% – yli kolme neljäsosaa! Tämän siis pitäisi olla kyselyn olennaisin tulos, terveisiä toimitukseen ensi kerran varalle… Siinä yksi pohdittava pointti lisää meidän valintamme pohjaksi, ei ole helppoa.

Mies lukee Vauva-lehteä.

Sain ystävältäni kierrätettynä pinon muutaman vuoden takaisia Vauva-lehtiä. Sehän on vahva mielipidevaikuttaja, joka maankuuluine keskustelupalstoineen on sen luokan instituutio, ettei enempää esittelyjä kaipaa.

Luimme puolison kanssa muutamia otteita pinon päällimmäisistä lehdistä aiemmin, ja nyt äsken kävin koko pinon kannet läpi. Ajattelin jakaa kokemuksesta pari ajatusta, halusitte sitten tai ette. 🙂 Täytyy sanoa, että aika vahvasti lehdessä äidit tuntuvat puhuvan äideille. Vaikka niissä on paljon sinänsä yhtä lailla molemmille vanhemmille hyödyllistä matskua vauvanhoidosta ja vauvojen sielunelämästä, isät isinä jäävät sivurooliin. (Kansikuvissakin oli runsaasti vauvoja ja muutama äiti, ei yhtään isää.) Lähes ensimmäistä kertaa ko. julkaisuun tutustuvaa hämmentää hieman myös se, että noin joka toinen numero vaikuttaa olevan suuri odotusnumero taijotainsinnepäin, mutta kaipa siinä sitten vastataan kysyntään. Näin ehkä saadaan irtonumero-ostaja tarttumaan lehteen ja siten tilaajaksi…

Tulin poimineeksi pinosta näin ensihätään kaksi sellaista numeroa (10/2010 ja 11/2011), joissa oli useampia isille suunnattuja juttuja kannessa vinkattuna. Toisessa oli myös hyödylliseltä vaikuttava juttu ”parhaat ja turhimmat ensihankinnat vauvalle”: aihe on ollut juuri tässä mielessä, ja itse ainakin tästä julkaisusta etsisin nimenomaan hyötyä. Lukuviihdettä sitten romaanitaiteesta mieluummin. Isäjuttuja olivat esimerkiksi ”Isä synnytyssalissa”, joka oli ihan hauska ja ehkä vertaistukena jonkin aavistuksen hyödyllinen, ja ”Kasvatusoppeja isältä pojalle”, joka myös ehkä antoi lähinnä vertaistukihenkisiä ajatuksia. Vielä jää luettavaksi epäilemättä kiinnostava ”Miehet vauvakuumeessa”, jolta en ehkä osaa odottaakaan sitä äsken mainitsemaani hyödyllisyyttä. Valitettavasti ensihankintajuttu oli pettymys, sillä siinä oli vain esitelty tiiviisti kolmen perheen kokemukset. Tai oikeastaan vain kahden, koska yksi vasta odotti. Minua kiinnosti myös juttu ”Lukijat paljastavat: Näin vauva muutti parisuhdetta”. Se olisi tosin ollut jälleen näin isänäkökulmasta antoisampi, jos tarinansa olisi kertonut myös joku isä, pelkkiä äitejä tässäkin oli. Haasteet – muutos, unenpuute, mahdollinen kolmanneksi pyöräksi jääminen, ajanpuute – ovat sinänsä tässä matkalla jo tulleet tutuiksi, joten anti oli lähinnä kuulla ne muutaman ihmisen oman kokemuksen kautta.

Epäilemättä tulen kaikesta huolimatta vielä lukemaan noita lehtiä ennen kuin Pikkuisemme syntyy. Hän muuten edelleen iloisesti liikuskelee joka päivä, mikä on meille tuleville vanhemmille kovin mukavaa, ja kaikki sujuu siis hyvin. Opimme pikkuhiljaa lisää tulevasta perheenjäsenestä, sen verran kuin näin masun läpi voi.

(Potkut myös neuvolan tädille)

Pikkuisemme on vilkas, mutta omapäinen. Eilen illallakin hän liikkui ja antoi siitä pienen annoksen myös isän koettavaksi. Tänään sitten oli neuvolakäynti, aika rutiininomaisesti siinä vähän katsottiin tulevan äidin vointia, ja lopuksi sitten oli tarkoitus kuunnella perinteisesti vauvan sydänääniä.

Pienipä ei siitä tällä kertaa innostunutkaan. Ehkä hän ajatteli, että johan minua viimeksi kuunneltiin silloin pari viikkoa sitten. Hän kieltäytyi asettumasta mihinkään sellaiseen asentoon, missä sykkeen kuulisi kunnolla (ehkä piileskeli istukan takana), mutta antoi sen sijaan neuvolantädin dopplerille pari kertaa ihan kunnolla monoa – se kyllä kuului! No, sai siitä sykkeestäkin sen verran selvää jostain kaukaisuudesta, että ihan hyvin siellä voidaan. Kuten toki protestointikin kertoo.

Puolisolta tuli myöhemmin viesti, että Pikkuinen on muutenkin ollut vilkkaalla päällä tänään. Selvästi saamme siis ihmetellä hänen liikkeitään tästä saakka ihan sinne syntymään asti. Mukavaa kyllä tällainen uudenlainen kontakti tulevaan perheenjäseneen! Tulen varmaankin viettämään koti-iltoina paljon aikaa käsi vaimon masulla, ja ilmeisesti myös vauva oppii erottamaan, kumman käsi häntä siellä paijailee.

Sain potkut!

Tällä viikolla armas puolisoni alkoi ensimmäistä kertaa huomata tuntemuksia, joita hän arveli vauvan liikkeiksi. Pikkuhiljaa tulkinta vahvistui, ja eilen – yllättävän nopeasti oikeastaan! – minäkin pääsin kokemaan oman osuuteni.

Tavallaan harmillisesti hetki ei ollut otollisin mahdollinen tämän ainutlaatuisen tapauksen huomioimiseksi ja siitä nauttimiseksi. Olimme juuri ryhtyneet katsomaan elokuvaa sisarusteni kanssa, kun vaimo kuiskutteli, että vauva taitaa olla liikkeellä, ja kehotti minua laittamaan käteni masun päälle ja kokeilemaan, josko minäkin voisin tuntea sen. Ja totta tosiaan: ei mennyt kauaakaan, kun tunsin pienen mutta kuitenkin selkeän tökkäisyn. Sen täytyi olla meidän Pikkuisemme, joka potkaisi isiä! Tulee varmaankin vielä sellainen päivä, jolloin en ilahdu moisesta, mutta nyt kyllä ilahduin kovasti.

Liikkeet jatkuivat vielä jonkin aikaa, ja kohta tuntui esimerkiksi sellainen muljahdus, jonka varmaankin täytyi olla jonkin sortin kuperkeikka tai muu suurempi liike, ottaen huomioon kuinka pieni Pikkuisemme vielä tässä vaiheessa on (ehkä reilut 150 grammaa).

Keskittyminen elokuvaan oli vähän horjuvaa, kun mielessä oli vauveli ja historiallinen ensimmäinen fyysinen kontakti. Myöhemmin elokuvan aikana hänellä oli vielä toinen urheilujakso, jonka aikana ehdin taas tuntea pari liikettä. Hymyilytti.

Mahtava kokemus, ja siinä pienen sivuhämmennyksen ohessa tekee jälleen kerran tulevan pienen palan konkreettisemmaksi. Onneksi tätä iloa lienee myös edessä paljon lisää. Samalla vähenee jännitys siitä, miten masussa voidaan, kun ei joudu olemaan viikkokausia ilman tietoa vauvasta. Ensi viikolla meillä on myös neuvolakäynti jälleen edessä, joten ehkä uusia ajatuksia tai muuta uutta kerrottavaa tulee taas eteen.

Aamun bileet (148 BPM)

Tänään on ollut musiikillinen päivä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen erään viime vuosina tutuksi tulleen bändin tuoretta levyä, mutta tärkeimmän osuuden musiikillisuudesta koimme heti ensimmäiseksi aamulla.

Kuten aiemmin kirjoitin, yhden neuvolakäynnin peruuntumisen vuoksi meillä on mennyt aika pitkä aika siitä, kun on ollut mitään sellaista tarkastusta, missä saisimme jonkinlaisia elonmerkkejä rakkaasta Pikkuisesta. (Ellei omin voimin tässä viimeisen noin viikon aikana havaittua, jotenkuten näkyville ilmestynyttä hienoista vatsakummun alkua lasketa.) Niinpä olimme odottaneet innolla tämän aamun käyntiä neuvolalääkärillä.

Käynti ei ollut pitkä: lähinnä katsottiin, että tuleva äiti on suunnilleen kunnossa. Kohdunsuun tutkimisen yhteydessä lääkäri kuitenkin otti esille myös kuuntelulaitteen vauvan sykkeen kuuntelemiseksi – ja olisimmekin sitä varmasti pyytäneet, ellei niin olisi käynyt ilmankin. Laite taisi olla vanhemman mallinen kuin edellisellä ultra-käynnillämme Naistenklinikalla käytetty. Se piti mekkalaa, kun lääkäri etsi oikeaa kohtaa, kohisi ja kolisi. Sitten oikea kohta löytyi. Koko huone ja varmaankin pari naapurihuonettakin kaikui Pikkuisemme muutaman millin kokoisen sydämen lyönneistä. Se oli melkoista mekkalaa, vaikka aika ihanaa ja liikuttavaa mekkalaa. Kun tunnetusti tuonikäisillä syke on nopea, tällä erää meidän vauvelillamme 148, niin aikamoiset aamureivit sillä sai aikaan. Vaikka olo olikin riemukas, tässä kohtaa emme kuitenkaan ryhtyneet tanssimaan, vaan varsinkin vaimo (joka nyt ei kai muutenkaan olisi voinut tanssia, selällään kun oli) ennemminkin pyyhki liikutuksen ja helpotuksen kyyneliä.

Elo tulee varmasti tosiaan olemaan hieman helpompaa sitten, kun hän – ja toivottavasti pian sen jälkeen minäkin – voi tuntea vauvan liikkeet. Siihen varmaankin menee vielä ainakin muutama viikko. Nyt meillä on onneksi näköpiirissä näitä käyntejä hieman tiiviimmin, ja saamme siis parin viikon välein kuulla vauvan kuulumiset ja nähdäkin hänet ainakin syyskuun loppupuolella. Toivon mukaan pian sen jälkeen voidaankin sitten jo tunnustella hänen pieniä potkujaan.

Toistan itseäni, mutta on tämä kyllä ihmeellistä. Siellä se ihan kokonainen uusi ihminen kasvaa. Keväällä hän on täällä ja puolentoista vuoden päästä opettelee kanssamme ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, sitten menee kouluun, opiskelemaan, ehkä perustaa itse perheen… Vieläkin on totuteltavaa jo ajatukseen niistä ensimmäisistä viikoista ja kuukausista syntymän jälkeen, vaikka tämä niin kovin toivottu elämänmuutos onkin. Se on sen verran suuri, ettei sitä ehkä voikaan täysin ymmärtää etukäteen. Ei ainakaan ennen kuin tapaa sen perheen uuden jäsenen, pitelee häntä sylissä ja katsoo silmiin. Ehkä se sitten alkaa selvitä. Ehkä.

Odotusta, odotusta

Varmaan aika monessakin kielessä puhutaan ”odotuksesta” tai jostakin sentapaisesta, kun raskaus on käynnissä. Tokihan se on odotusta ja odottamista hyvin konkreettisestikin, kun luonto onneksi tarjoaa tuon noin yhdeksän kuukauden valmistautumisajan. Siinä on hyvätkin puolensa, vaikka joskus sen oman pienen rakkaan haluaisi syliin jo heti. Sitä kyllä odottaa.

Meillä odotellaan näinä aikoina moniakin asioita, aiheeseen liittyen. Ensinnäkin olisi mukavaa, jos armaani pahoinvoinnit jo hieman helpottaisivat, nyt kun viikoissa ollaan niin pitkällä, että oppikirjojen mukaan hormonimyrskyjen pitäisi vähän hellittää. No, ehkä vähän helpompaa keskimäärin jo onkin, mutta myös hankalia päiviä on edelleen joukossa. Yritän elätellä toiveita, että parempaan päin mennään.

Emme myöskään nyt muutamaan viikkoon ole saaneet juurikaan konkreettisia merkkejä Pienestä, kun neuvolakäyntikin siirtyi tältä viikolta. Pieni ei tietenkään kasvustaan huolimatta vielä ole niin suuri, että tuleva äiti voisi tuntea hänen tanssinsa ja potkuharjoituksensa. Siihen menee vielä viikkoja. Voi kai lähinnä olettaa, että hän voi edelleen hyvin, koska erityisiä merkkejä muustakaan ei ole. Mukavaa olisi kuitenkin vaihteeksi saada asiasta vähän tietoakin. Toivon mukaan ensi viikolla saamme. Eli sitäkin odotetaan…

Ja täydennykseksi juuri nyt odottelen vaimoa kotiin kuntosalilta. 🙂

Kirja: Isän kirja (sekä palautetta)

Ajattelin taas jakaa kokemuksen kirjasta, jonka luin, jos jakamisesta sattuisi olemaan hyötyä isille ja tuleville isille. Törmäsin siis jokin aika sitten perinteisesti kirjastossa otsikon teokseen Isän kirja (Lapsi 2000 ry, 2002), jonka sain nyt hiljan luettua loppuun. Kirjan takana oleva järjestö ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta se kertoo sivuillaan kokoavansa asiantuntijoita, edistävänsä lasten terveyttä ja hyvinvointia sekä keskittyvänsä ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön.

Kirjassa käsitellään isyyteen liittyviä asioita laidasta laitaan, eri asiantuntijoiden teksteillä: lukuja löytyy mm. leikeistä, ruoanlaitosta, masennuksesta kärsivän äidin tukemisesta ja jopa tupakoinnin lopettamisesta. Tässä on kenties kirjan vahvuus, mutta selkeästi myös sen heikkous kirjana, sillä kokonaisuuden osat ovat aika erilaisia, järjestys sekava, tyylit erilaisia ja loogiset siirtymät aiheesta toiseen aika lailla puuttuvat. Lukija joutuu siis aika pitkälti itse pitämään itsensä kartalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti saaneet aika vapaat kädet, eikä kokonaisuutta tai osien yhteensovittamista tunnu mietityn kovin tarkkaan, ja tässä näkynee se, että järjestö on ilmeisesti kustantanut kirjan itse.

Asiaa kirjassa toki on, osa hyvinkin käytännönläheistä. Osa taas tuntuu melko yleispätevältä, mutta se voi johtua siitä, että näitä aiheeseen liittyviä teoksia on nyt jo muutama tullut kahlattua. Ehkä antia olisi ollut siis omalle kohdalle enemmän, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä. Pääasiassa sisältö tuntui ihan pätevältä, ei siis esimerkiksi kovin vahvasti jonkin yhden vahvan ideologian tuputtamiselta. Jos siis pohdintaa omasta isyydestä ei vielä ole juuri harrastanut, tai jos käytännön lapsenhoivaamiseen kaipaa vielä tukea ja ohjeita, kirjaa voinee sekavuudesta huolimatta suositella. Kai sieltä tarvitsemansa lopulta löytää.

*****

Tässä samalla ajattelin jakaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, kun nyt viimeisen noin viikon aikana olemme pikkuhiljaa tehneet omaa odotustamme julkiseksi myös ei-niin-lähimmille-läheisille. Se on ollut jännittävää, tavallaan riemukastakin, kun asiasta voi nyt aika vapaasti puhua. Onnitteluja on saatu ja perinteisiä kommentteja ja kysymyksiä kuultu (koska laskettu aika, miten tuleva äiti voi, kannattaa nukkua varastoon, mitenkäs ne vaipanvaihdot, jne). Suosikkini niiden ulkopuolelta on ”hyvä kyllä, että sinä et ole vielä ihan ikäloppu, niin jaksat sitten kun lapsi on teini-ikäinen”. Siihen on oikeastaan aika vaikea lisätä mitään…

Lisää postia!

Tänään se tuli, nimittäin odotettu kirje – eli ei puhelua, eli hyviä uutisia! HUSLAB siis muisti meitä postilla. Koska viesti on lyhyt, voin lainata sen oikeastaan kokonaisuudessaan tässä: ”Äidin verinäytteestä tehdyn sikiön trisomiatutkimuksen tulos on valmistunut. Tutkimuksen tulos on normaali ja osoittaa, että sikiöllä ei ole kohonnutta riskiä kromosomien 21, 18 tai 13 trisomialle.”

Pienellä siis kaikki hyvin! Ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä hänen kromosominsa ovat paremmalla mallilla kuin isällään, ja hyvä niin, ennen kaikkea tietysti hänen itsensä kannalta. Toki se on helpotus myös meille tuleville vanhemmille. Ainahan sitten voi osua eteen jotakin muuta, mutta tällä haavaa kaikki nämä tutkimukset viittaisivat siihen, että minkään suuremman murheen todennäköisyys ei ole suuri.

Kuten kirjeestä näkyy, testissä on katsottu vain näitä tiettyjä yleisimpiä trisomioita. Perinnöllisyyslääkärien valistuneen arvauksen mukaan trisomiat voisivat olla vika, jonka todennäköisyys minun poikkeamani vuoksi on kasvanut. Nuo yllämainitut trisomiat ovat myös ne yleisimmät. Muut ovat käsittääkseni joko äärimmäisen harvinaisia, tai sellaisia, joiden kanssa sikiöllä ei ole juuri mahdollisuuksia selvitä syntymään saakka. Yksi asia tässä jää kuitenkin tutkimatta, ja arvaan, että jotkut teistä sen jo huomasivatkin. Sukukromosomeja ei ole tutkittu. Tähän on kaksi syytä: tuo veritesti on ensinnäkin niiden osalta melko epävarma, ja toiseksi kyseeseen tulee lähinnä Turnerin syndrooma (jossa toinen X-kromosomi puuttuu, hieman kuten minulla osassa soluista puuttuu se Y) silloin jos Pieni on tyttö. Se taas joko on seurauksiltaan yleensä melko lievä verrattuna noihin trisomioihin, tai vaihtoehtoisesti aiheuttaa jo sikiöaikana pahan turvotuksen ja keskenmenon – tämä jälkimmäinen on nyt muilla tutkimuksilla jo aika lailla poissuljettu vaihtoehto. Teimme siis silloin Naistenklinikalla käydessä ihan tietoisen päätöksen, että sukukromosomeja ei tutkita. Tähän liittyi myös se, ettemme halunneet tässä vaiheessa tietää lapsen sukupuolta.

Tämäkin kirje on muuten tosiaan aika lyhyt ja asiallinen. Se päättyy kuitenkin sanoihin ”ystävällisin terveisin” ja lääkärin allekirjoitukseen, joten ehkä aste enemmän lämpöä tästä löytyi kuin aiemmasta saman organisaation eri haaran viestistä… Jännää kyllä, posti toi tänään pari muutakin ihan mukavaa viestiä, vaikkei kirjepostia muuten enää näinä aikoina paljoa tule. Mukava päivä siis! Tässä on yksi pitkä tarinan kaari nyt jo melkein maalissa, sillä tämä kromosomitutkimushan on ollut meillä jännityksen aiheena aina siitä saakka, kun tieto omasta poikkeamastani tuli ja kävimme siitä Norio-keskuksen lääkäriltä kuulemassa. Menee ehkä hetki sulatellessa sitä, että kaikki tosiaan on epätoivoisista lähtökohdista huolimatta mennyt näin hyvin tähän pisteeseen. Tuli mieleen tämä hieman myöhempi kirjoitukseni viime marraskuulta, jossa oli aika monta aika isoa Jossia. Hurjaa, että jokseenkin kaikki noista näyttävät nyt kääntyvän parhain päin. Olemme nyt toisella kolmanneksella noin puolen vuoden päässä lasketusta ajasta. Huh!