Toimenpiteet

Meillä molemmilla oli sitten ”toimenpide”, kuten niitä kutsutaan, samana päivänä. Hyvin tapahtumarikas päivä, mutta ehkä voin yrittää tiivistää tilanteen aikajärjestyksessä.

Aamulla oli minulla ensin edessä siittiöiden poiminta. Puitteet ja operaatio olivat aika lailla samat kuin viimeksi. Tällä kertaa kaikki vain sujui hieman nopeammin, 20 minuutin sijasta vartissa. Ehkä myös ensimmäinen puudutuspiikki toimi hieman paremmin, koska sen jälkeen kipua ei juuri tuntunut (paitsi siinä ”reipas ote” -kohdassa) ja nyt jälkikäteenkin kipua ynnä verenvuotoa on ainakin toistaiseksi ensimmäistä kertaa vähemmän. Pieni ero oli myös siinä, että sain nyt kuulla, että yksi tyyppi oli heti liikkeellä.

Muutamaa tuntia myöhemmin oli puolison vuoro. Sain olla paikalla salissa, joka oli sama missä itse aamulla olin. Hänen operaationsa oli suurempi ja vaati tiukemmat mömmöt, jotka tosin näyttivät vaikuttavan häneen vähemmän kuin moniin. Kuulemma moni on siinä kohtaa aika tokkurassa, mutta ei minun kultani. Munarakkuloita kuitenkin tyhjennettiin sitten yksi kerrallaan eikä ylitsepääsemättömiä kipuja onneksi tullut – pahempia oli ennen operaatiota aamulla, ilmeisesti tässä pari päivää ennen otetun hormonin vuoksi, jonkinlainen ns. irrotuslääkekö se oli. Vasen munasarja oli hankala löytää, kuten aina. Hoitaja joutui painamaan ennestäänkin herkkää vatsaa, jotta rakkulat löytyivät ja saatettiin tyhjentää, mutta puoliso kesti senkin ihailtavan hyvin. Vasemmalta puolelta saatiin kymmenen rakkulaa ja oikealta taisi tulla vähän ylikin kymmenen.

Tämä vaihe meni siis lopulta hyvin, ymmärtääkseni. Siirryimme sitten noin tunniksi lepohuoneeseen. Minua itketti. Olin ja olen kovin kiitollinen ja ylpeä siitä, miten rakkaani on selvinnyt kaikista viime viikkojen koettelemuksista. Rehellisyyden nimissä pitää nimittäin myös kertoa, että tämä viikko on ollut raskas monin tavoin eikä kyyneliltä ole säästytty. Mutta tässä nyt ollaan, toivon mukaan jollakin tapaa voiton puolella.

Tapasimme vielä oman lääkärimme, joka poiminnakin teki, kun lepo oli levätty. Hän teki jälkitarkastuksen ja keskustelimme seuraavista vaiheista, jotka lienevätkin edessä pian. Sain myös kuulla, että laboratorio oli kehunut siittiöitä vilkkaiksi, mikä oli kyllä hienoa kuulla – ennen kaikkea toki tavoitteemme vuoksi, mutta myös siksi että syksyn koettelemusten vuoksi olin jotenkin varautunut paljon huonompaan tilanteeseen. Kai siinä jokin pala miehistä itsetuntoakin palailee, kun kuulee että uimarit ovatkin ihan reippaita, eivät vain jostain syystä tule ulos. Jännää, mutta niin se näyttää menevän.

Kuulimme, että munasoluja oli löytynyt seitsemän. Olimme toivoneet hiukan suurempaa määrää, mutta lääkäri oli rohkaiseva ja sanoi, että tulos on kuitenkin hyvä. Toivottavasti niistä ainakin muutama hedelmöittyisi. Olemme vitsailleet, että soluillamme on vähän kuin sellaiset Ensitreffit alttarilla: suoraan asiaan, kun siittiöt vielä injektoidaan suoraan munasolujen sisälle. Viikonlopun ajan levätään ja pidetään sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan parasta. Tulevaisuutemme on tässä osaksi klinikan laborantin käsissä, mutta hän varmaankin osaa asiansa. Ja jos kaikki on edelleen mennyt hyvin, ensi viikolla on sitten edessä alkion istutus. Nämä alkavat jo olla niin suuria asioita, ettei sitä oikein osaa enää edes ajatella… Mitäköhän soluillemme nyt kuuluu? Tuleeko jostakin niistä meidän ensimmäinen lapsemme? Voikaa hyvin siellä!

Löytyi!

Tuli niitä kaivattuja hyviä uutisia! Operaatio on nyt käyty, ja tulos oli hieno: siittiöitä löytyi, ja lääkärin mukaan niitä pitäisi pystyä käyttämään hoidoissa myöhemmin. Tämä on suuri asia jatkomme kannalta. Ja tarkoittaa siis sitä, että minulla on sittenkin vielä toivoa tulla myös biologiseksi isäksi. Rehellisyyden nimissä olin jo täysin varautunut siihen, että se olisi mahdotonta, ja yllättynyt näin hyvästä tuloksesta.

Siltä varalta, että jollakulla on sama tie (kivesbiopsia siittiöiden löytämiseksi) edessä, tai muuten kiinnostaa, kerron hieman tapahtuneesta. Saavuin etäisesti hammaslääkärin vastaanottohuonetta muistuttavaan tilaan, jossa odotti jo kaksi hoitajaa. He pyysivät minua riisumaan housut ja asettumaan ”leikkauspöydälle” – no, sekin ehkä vähän muistutti hammaslääkärin tuolia, tai sänkyäkin enemmän kuin pöytää. He puhdistivat ns. kohdealueen, ja sitten lääkäri saapui paikalle.

Tämä lienee muuten ensimmäinen kerta, kun olen kätellyt jonkun ja esitellyt itseni alapää paljaana. (Ellen sitten joskus tyyliin 1-2-vuotiaana ole jotenkin onnistunut yltämään tällaiseen saavutukseen, mitä epäilen.) Kaikkea tässä kyllä kokee.

Seuraavaksi lääkäri teki paikallispuudutuksen. Hän kertoi, että luukun takana viereisessä huoneessa on biologi, joka tutkii näytteen heti mikroskoopilla. Puudutuspiikki oli melko kivulias (ja niitä tuli kaksi), mutta oletettavasti auttoi myöhemmin. Kun neulanreiän verenvuoto oli tyrehtynyt ja aine vaikuttanut muutaman minuutin, ryhdyttiin toimeen. Se, mihin puudutus ei auttanut, on että näytteenottoon tarvitaan aika reipas ote boltsista, jotta se pysyy paikallaan. Näytteen ottamista taas en sitten edes huomannut muusta kuin että laite päästi napsauksen – sieltä joku neula kai vain käväisee salamannopeasti nappaamassa palan. Siinä puudutus siis toimi. Sitten taas pidettiin tuppoa paikallaan ja odoteltiin samalla tuloksia viereisestä huoneesta.

Sieltä tulikin pian huikkaus: ”Täällä on aika paljon liikkumattomia”. Liikkumaton on kuitenkin eri kuin eloton, kuulemma aika usein menee hetki ennen kuin tyypit lähtevät uiskentelemaan. Tässä vaiheessa lääkäri jo sanoikin, että tämä on hyvä tulos ja näillä päästään tekemään hoitoja – sitä oli vähän vaikea uskoa ja ymmärtää heti!

Kun sitten kohta sain nousta ja pukea, tuli naapurihuoneesta vielä toinen huikkaus: ”Nyt ne liikkuvat.” Kyllä siinä jo hymyilytti vaikka oikeaa nyyttiä, mistä pala kairattiin, vähän kivisti. En tosiaan olisi osannut odottaa näin hyvää tulosta.

Koko operaatiossa meni noin 20 minuuttia. Tuppo jäi paikalleen ja minun käskettiin istua vielä toiset 20 minuuttia odotustilassa jalat ristissä, jotta verenvuoto näytereiästä varmasti tyrehtyy. Sitten lähdin ja soitin heti paremmalle puoliskolle hyvät uutiset. Tämä oli kyllä paras mahdollinen merkkipäivän lahja!

Ensi viikolla teemme suunnitelmat oman lääkärin kanssa, mutta uudestaan joutuu sitten vielä tammikuussa jännittämään, miten hoidoissa käy. Samaan aikaan vähän pelottaa eikä malttaisi odottaa. Se on kai tätä monien lapsettomien arkea, vaikka tänään tunnen itseni hieman vähemmän lapsettomaksi kuin eilen.

Jos

Nyt on ”oma” lääkäri jälleen tavattu hedelmällisyysklinikalla. Tilanne on käyty läpi, vaihtoehtoja pohdittu, ja nyt meillä on suunnitelma, joka pääosin vastaa sitä mitä itse etukäteen pähkäilimme. Voinee virallisesti sanoa, että olemme matkalla kohti hedelmöityshoitoja.

Vaihe yksi on se, että jossain vaiheessa (luultavasti jo lähiviikkoina) minuun tehdään jonkin sortin koeporauksia, jotka hyvällä onnella sittenkin osuvat, kröhöm, siittiösuoneen. Pahoittelut tästä järkyttävästä sanankäytöstä… Mutta tästä eteenpäin ei sitten olekaan enää mitään varmaa.

Jos kävisi niin onnekkaasti, että saalis on runsas, se voidaan pakastaa tulevaa käyttöä varten.

Jos löytyy edes jotakin, pitää ehkä tehdä toinen neulanpistely sitten kun puolison hormonihoidot on käynnistetty ja on aika poimia munasolut, jotta niitä voitaisiin sitten heti hedelmöittää.

Jos ei löydy mitään, voidaan kuitenkin yrittää sitten sillä toisella kerralla, tai luovuttaa ja siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos toisellakaan yrityksellä ei löydy mitään, on aika varmasti aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos niin käy, voidaan pakastaa munasolut tai – jos siihen on jo etukäteen varauduttu – käyttää heti luovutettuja soluja.

Jos siis siittiöitä jossakin vaiheessa löytyy, käytetään mikroinjektiota, mutta jos hedelmöitystä ei sitten tapahdukaan, voi taas olla aika siirtyä etsimään luovuttajaa.

Jos hedelmöitys kuitenkin onnistuu, on pohdittava millä keinolla varmistamme sikiön terveyden (vaikka poikkeamien riskin pitäisikin olla vain hieman kohonnut).

Jos siittiöitä ja munasoluja on tarpeeksi, meillä saattaa ehkä olla mahdollisuus yrittää useamman kerran ilman uusia hormonihoitokuureja tai uusia koeporauksia.

Saatoin unohtaakin muutaman jossin, mutta monta niitä on. Vahva usko kuitenkin on siihen, että tavalla tai toisella onnistumme – viimeistään luovuttajan avulla. Mutta aikaa tähän voi mennä. Nyt valmistaudumme tammikuuhun, tämänhetkisen suunnitelman mukaan.

Tällä kiireisellä viikolla on ollut muutakin ohjelmaa, ja niistä ainakin yhteen palaan seuraavissa kirjoituksissa varmaankin pian…

Aloitamme soluista

Perinnöllisyyslääkäri on nyt tavattu. Koska oma ja puolison kanssa yhteinen pohdinta tilanteesta ja jatkosta on nyt etusijalla, kirjoitan pitkän keskustelun tärkeimmän annin nopeasti, tai ainakin yritän – lisää käänteitä lienee luvassa taas pian.

”Aloitamme soluista”, lääkäri sanoi, sillä kromosomistoni ja sen syntymisen selvittämiseksi on paras aloittaa alusta. En kertaa biologiaa tässä, vaan menen suoraan tuloksiin: Kokeilematta ei voi varmasti tietää, löytyykö siittiöitä vai ei, sillä verikokeen perusteella ei voi tietää millainen kromosomisto minulla on jonkin toisen alueen soluissa, esimerkiksi siis tuolla nyyttiosastolla. Ja jos siittiöitä on, voi olla että niillä onnistuu saamaan raskauden alulle, tai sitten ei. Niin paljon kuin voimme tietää, jos se onnistuisi, on oletettavasti vain hieman kohonnut riski sille, että lapsen kromosomit ovat poikkeavat. Minun tilanteenihan siis on se, että verisolujen perusteella enemmistö soluista on normaaleja ja vähemmistössä on poikkeama. Eli lyhyesti: lääketiede ei pysty näistä asioista läheskään kaikkea sanomaan.

Tällä tietoa siis yritämme vielä tavalla tai toisella etsiä niitä omia soluja, mutta vailla takeita onnistumisesta. Tavallaan olin varautunut paljon huonompaankin tulokseen, enkä siis voi juuri valittaa siitä, että epävarmuus jatkuu.

Pieniin hyviin uutisiin kuuluu myös se, että minulla ei ole ns. y-deleetiota, eli niissä y-kromosomeissa joita minulla on on kaikki paikallaan. Y-deleetio kuulemma usein liittyy sentapaisiin kromosimuutoksiin kuin minulla on.

Tällä viikolla on ohjelmaa paljon, joten varmaankin palaan taas pian asiaan, jos vain hetki kirjoittamiseen löytyy…

Alkupiste – huonoja uutisia

Minä haluaisin olla isä. Minulla on puoliso, joka haluaisi olla äiti. Me haluaisimme olla perhe. Haluaisimme kasvattaa yhdessä lapsia. Olen omalta kohdaltani tiennyt toiveeni aina, joskin pitkään se oli jossakin taustalla. Nyt asia olisi enemmän kuin ajankohtainen. En tiedä, onko toiveelle loogista selitystä, ja ehkä sen kuuluukin olla enemmän tunnetta (ehkä biologiaakin), mutta haluaisin kokea sen kaiken: odotuksen, syntymän ihmeen, kasvun ja kasvatuksen, hyvät ja huonot hetket, rakkauden. Nähdä lapsen avoimuuden maailman edessä.

Tämän blogin aihe on kuitenkin – ainakin vielä – lapsettomuus. Raskautta ei ole kuulunut, ja nyt tiedämme, että perinteisin keinoin sellaista ei tule. Olen jo nyt oppinut, että tilanne on melko yleinen. Blogejakin aiheesta riittää, mutta ne vaikuttaisivat lähes aina olevan naisten kirjoittamia. Ehkä minun kokemukseni voisivat siis tarjota edes hieman uutta keskusteluun, kenties vertaistukea jollekulle. Joka tapauksessa saanen väylän omien ajatuksieni purkamisen ja jäsentämiseen.

Tässä kohtaa pitää palata pari askelta taaksepäin. Me teimme päätöksen, lähdimme yrittämään ja toivoimme. Pari kertaa ehdimmekin jo melkein ajatella, että nyt on tärpännyt, mutta sitten kuukautiset alkoivat. Puolisoni aloitteesta lähdimme selvittämään asiaa, siinä vaiheessa kai ajatuksella ”varmuuden vuoksi”. Ettemme ainakaan odottaisi liian pitkään. Minullekin oli sinänsä selvää, että tarvittaessa asiat selvitetään ja kaikki keinot käytetään, olisin kai vain yrittänyt itse vielä hetken. Nyt voi sanoa, että onneksi emme jääneet odottamaan.

Näytteitä ja verikokeita annettiin, aloitettiin tilanteen kartoitus lääkärin kanssa. Sitten osuikin kohdalle synkkä uutinen. Siittiöitä ei näy lainkaan, lääkäri kertoi aamuisessa tapaamisessa. Jos niitä on lainkaan, ainakaan ne eivät tule ulos. Seuraavalla aamutapaamisella selvisi todennäköinen syy: minulla on kromosomipoikkeama. Tällaisesta minulla ei luonnollisestikaan ollut mitään aavistusta, ja tilanne tuntui ensin hämmentävältä ja vähän epätodelliselta, vaikka toisaalta jotenkin en yllättynyt niin paljon kuin voisi luulla. Suurin osa surusta tuli vasta myöhemmin, kotona työpäivän jälkeen. Käsiteltävää on paljon.

Lääkäri arvioi, että poikkeama ei vaikuta minun terveyteeni, mutta lisääntymiseen mitä luultavimmin tavalla tai toisella. Olisi yllätys, jos se ei liittyisi siittiöiden puuttumiseen. Tässä vaiheessa kuitenkin hedelmällisyyslääkärin keinot loppuvat, ja siksi odotan nyt aikaa perinnöllisyyslääkärille Norio-keskukseen. Sieltä minun pitäisi saada vastauksia avoimiin kysymyksiin: Onko mahdollista, että siittiöitä kuitenkin löytyy, mutta ne pitää vain onkia neulalla kiveksistä? Jos niitä on, onko turvallista käyttää niitä hedelmöityshoidoissa, vai uhkaako esimerkiksi korkea riski keskenmenolle tai sille, että sikiö ei ole terve? Perisikö lapsi ehkä saman poikkeaman, joka aiheuttaisi hedelmättömyyttä – ja mitä sitten teemme?

Tässä on blogin alkupiste. Tätä kirjoittaessani en tiedä, mihin se päättyy ja kuinka kauan tarina kestää. Meillä on suunnitelma, että tavalla tai toisella meistä tulee vanhempia, mutta keinot ovat vielä täysin auki. Ilmeisesti monista lapsettomuusblogeista – onneksi – tulee jossakin vaiheessa odotusblogeja. Ehkä minäkin vielä olen niin onnekas, joskus. Tai ehkä tästä tulee jonakin päivänä adoptioblogi. Tai jotakin muuta. Olen jo nyt onnekas ja onnellinen puolisoni tuesta ja toivon, että jonakin päivänä, jollakin tavalla, saamme vielä hyviä uutisia.