Historiaa ja tulevaa

Tässä vaiheessa, kun ensimmäisen oman lapsen syntymä lähestyy – niin kai uskaltaa sanoa! – on helppoa ja varmaan aika luonnollista päätyä miettimään myös omaa historiaa. Vanhempieni ullakon kätköistä on löytynyt muutamia varhaislapsuuteni leluja, mikä on ollut aika jännää ja vähän herkistävääkin, sekä yksi vauvanvaatekerta, jonka Pikkuinen sitten perii isältään. Sieltä löytyi myös jotakin, mistä äitinikin yllättyi: äitiyspakkaus, jonka hän sai minua odottaessaan. Kuten kuvasta näkyy, graafinen suunnittelu on hieman muuttunut vuosien varrella, mutta periaate ja monilta osin ihan konkreettinen sisältökin on yllättävän pitkälti samankaltainen kuin vuonna 2015. Kiinnostavaahan tätä oli tutkia. Siellä on siis ollut tietenkin vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita, pesuvälineitä – poikkeuksena nykyiseen myös pesuvati.

Samainen äitiyspakkauksen pahvilaatikko oli kuulemma ensimmäinen makuusijani, kuten monilla viime vuosikymmeninä syntyneillä suomalaisilla. Me löysimme kuitenkin samalla joulun ajan vierailulla vanhempieni luota säilytyskäytössä olleen melko samankokoisen puukopan (se on ehkä ollut viljavakka tms. joskus kauan sitten), josta on tarkoitus askarrella meidän lapsemme ensimmäinen sänky. Hän ei siis tällä tietoa tule nukkumaan pahvilaatikossa.

Tässä samalla tietysti odotetaan tulevaa ja jännitys tiivistyy, kun laskettuun aikaan on enää noin 7 viikkoa. Vauvan on viimeisimmässä tarkastuksessa arvioitu jo ylittäneen kahden kilon rajan. Hän ei juuri välitä siitä, että tila yksiössä käy yhä ahtaammaksi, vaan potkiskelee ja kääntyilee edelleen.Välillä sitten aikamoisella myllerryksellä, kun ei ole enää mikään muutaman sadan gramman rääpäle. Kuten näille viikoille ilmeisesti kuuluu, Pikkuisella on myös hikka aika usein.

Olemme pohtineet tulevaa synnytystäkin aiempaa enemmän, sillä joulukuuhun on osunut synnytysvalmennus sekä tapaaminen puolison löytämän doulan kanssa. Nyt olen taas vähän enemmän perillä siitä, mitä siihen suureen päivään voi kuulua, ja miten vaimoni toivoisi sen sujuvan. Tietysti olemme molemmat varautuneet myös siihen, että luonto voi muuttaa suunnitelmat, mutta melko levollisin mielin olen, kun vähän kuitenkin tietää mihin varautua.

Hankintojakin on tehty. Pienimmän vauva-ajan vaatteet alkavat olla aika lailla valmiudessa, pestynä ja kaapissa odottamassa käyttäjää. Hoitoalustan vielä tarvitsemme.

Nyt kuitenkin vielä odotetaan. Toivon mukaan vauva malttaa vielä ainakin muutaman viikon kasvella yksiössään, sitten saa tulla koska haluaa. Sitä ennen vaihtuu vuosi, eli hyvää uutta vuotta kaikille! Meille alkavasta vuodesta 2016 lienee kyllä tulossa hyvin erityislaatuinen.

Ei kannata imuroida

Tänään oli vähän hidas aamu, ja ajauduin hetken puuhaamaan kaikkea toissijaista, jotta varsinaisesti työlistalla olevat asiat jäisivät tuonnemmaksi. Muun muassa luin tämän blogin ensimmäisiä postauksia viime syksyltä. Sen jälkeen imuroin. Tämä yhdistelmä on vaarallinen, koska imuroidessa saattaa päätyä ajattelemaan.

Ajattelin ensinnäkin, että mitä tähän vauvahankkeeseemme tulee, minulla on nyt jotenkin erilainen tunne tästä kuukaudesta kuin parista edellisestä. Nehän ovat olleet aika pitkälti odottelua, lisää odottelua, pettymyksiä ja erilaisten terveysmurheiden kanssa kärvistelyä. Vaikka alku ei nyt ole ollut sen lupaavampi kuin aiemminkaan, jostain syystä uskon, että tällä kertaa voisi mennä toisin. Ehkä nyt on se kerta, kun onnistumme. Helmikuun alusta, jolloin oli käyty läpi hormonihoidot ja saatu lopulta negatiivinen tulos raskaustestistä, on jo niin pitkä aika, että tässä välillä on jopa ollut hetkiä, että tämä lapsi-/lapsettomuusasia ei ole ollut samalla tavalla aamusta iltaan mielessä kuin edeltävinä kuukausina. Nyt ajatukset ovat jotenkin ehkä taas aktivoitumassa.

Toiseksi, blogin alkumetrien lukemisen vuoksi tulin muistelleeksi alkumetrejä siltä taipaleelta, joka alkoi, kun päätimme selvittää asiat sen jälkeen kun raskautta ei yrityksistä huolimatta omin voimin kuulunut. Kuten silloin aikanaan mainitsin, aloite oli rakkaan puolisoni (minä olisin ollut hitaampi, kuten monissa arkisemmissakin asioissa saattaa olla), joka oli jo perehtynyt aiheeseen ja lempeästi määräsi minut käymään antamassa spermanäytteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiä. Tästä ajattelin perjantain kunniaksi jakaa pienen tarinan.

Soittelin siis klinikalle, selvitin sopivan ajankohdan, ja menin paikalle eräänä aamuna ennen töitä. Paikka oli tietysti siinä vaiheessa vieras, mutta jonkinlainen vastaanottotiski siellä oli normaaliin tapaan aika lähellä sisäänkäyntiä. Sinne siis, ja yritin mutista, että näytettä olen tulossa antamaan. ”Veri- vai spermanäytettä?”, nainen tiskin takana kysyi (tai jotakin sinnepäin), ja jostain kumman syystä en saanut selvää vielä toisellakaan kerralla, ja niinpä siis tilanteen nolouden lisäämiseksi jouduin vastaamaan vain ”anteeksi?”. Kun sitten kolmannella yrityksellä pääsin perille kysymyksestä, vastasin muistaakseni että ”jälkimmäistä”. Ikäänkuin asia ei heille olisi ihan jokapäiväinen ja melkein kaikkia kävijöitä koskeva…

Sain sitten ohjeet oikeaan suuntaan. Löysin siemennestelaboratorion tädin, joka antoi purkin sekä toimintaohjeet (joku lomakekin siinä piti täyttää palautettavaksi näytteen mukana) ja ohjasi oikeaan huoneeseen. On myönnettävä, että tässä kohtaa olen vieläkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että on siinäkin duuni! Toisaalta hänkin on ammattilainen joka auttaa ihmisiä heille valtavan tärkeässä asiassa, tottakai.

Palautin näytepurkin, minkä jälkeen sain vielä maksaakin tästä ilosta. Kaikkiaan se oli varmasti yksi kummallisimpia ja noloimpia aamuja elämässäni, siltä se ainakin silloin tuntui. Ehkä nykyisin kaiken tällä välillä tapahtuneen jälkeen siihen kaikkeen suhtautuisi paljon arkisemmin. Kaikenlaiseen on saanut tottua, ja kuten täälläkin olen kertonut, melko vahva haluni yksityisyyteen on monessa kohtaa lieventynyt – pakosti, mutta myös omalla valinnalla.

Näytteen jouduin myös antamaan vielä toisenkin kerran syksyn aikana, kontrolliksi, mutta tuloshan oli sama nolla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sillä välillä oli ensimmäinen lääkärikäyntimme. Olimme käyneet läpi taustatietolomakkeet ja keskustelleet muutakin, josta en varmasti läheskään kaikkea enää muista. Jännityksenkin vuoksi. Käynnin lopulla, kun tuli puheeksi, että minun kannattaisi käydä antamassa näyte, kerroimme, että kävin jo ja odotimme saavamme nyt tuloksen. Lääkäri yllättyi mutta kai myös ilahtui tehokkuudestamme ja ryhtyi etsimään tietoja koneelta. Ne löytyivät, ja hän printtasi tuloksen paperille. Ilme synkkeni, ja hän peitti osan paperista kädellään. Silloin kai oli selvää, että nyt ei ole hyviä uutisia tulossa. Näinhän se oli. Lääkäri halusi ensin itse kertoa, että siittiöitä ei löytynyt lainkaan, ja kertoa tilanteesta jotakin mitä en enää kykene muistamaan, ennen kuin antoi paperin minulle luettavaksi. Siitä on sitten kuljettu tämä pitkä tie monien mutkien, voittojen ja surujen kautta vaiheeseen, missä kaksi kuitenkin ihan omien solujemme synnyttämää alkiota odottaa pakkasessa pääsyä puolison masuun. Toivottavasti jo pian.

Muistoja ennakoinnista

Ajattelin tänään palata hetkeksi ajassa taaksepäin viime syksyyn, niihin aikoihin kun sain tietää, ettei minun mitä luultavimmin ole mahdollista saada lapsia tavanomaisin keinoin. Ensin selvisi, että siittiöt puuttuvat, sitten pian myös todennäköinen syy, osaksi poikkeava kromosomistoni. Silloin näytti mahdolliselta, jopa luultavalta, etten voi ylipäänsä saada biologisia lapsia. Sittemminhän uusi mahdollisuus löytyi, mutta tuolloin tilanne näytti synkältä. Olin periaatteessa kohdannut sen pahimman uutisen lasta haluavalle: todennäköisen hedelmättömyyden.

Sittemmin olen ehtinyt lukea ja kuulla yhtä ja toista näihin tilanteisiin liittyvää, ja yksi monista oppimistani asioista (ei kovin yllättävä, mutta kuitenkin) on, että tällainen tilanne on aikamoinen kriisi. Ehkä yksi elämän suurimmista. Kriisi se oli minullekin, oli vaikeita päiviä ja oli kyyneleitä ja epävarmuutta ja epätoivoa. Mutta lopulta tätä kaikkea oli ehkä vähemmän kuin voisi kuvitella, tai vähemmän kuin olen päätellyt monella muulla olevan. Miksi? Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun törmäsin eilen amerikkalaisen kohtalotoverin blogipostaukseen, jossa hän pohti hedelmättömyyttä miehen näkökulmasta ja esitti muutaman vinkin heidän puolisoilleen.

Näistä ohjeista päättelin, että tunnemyrskyt voivat olla paljon pahempiakin kuin meidän taloudessamme. Kohdasta yksi – ole kärsivällinen – huomasin, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että pariskunta on jo etukäteen valmis käyttämään tarvittavat keinot vauvan saamiseen. Minä, tai käsittääkseni me molemmat, olimme pohtineet asiaa jo etukäteen. Jollakin tavalla olin jo alusta asti varautunut siihen, että voimme joutua käyttämään suunnitelmaa B tai C. Aavistinko tilanteeni jopa etukäteen jotenkin? Sekö olisi selitys sille, että tutkimustuloksista seurannut kriisi ei ollut sittenkään niin valtava? Ja sille, että olin (olimme) melko nopeasti valmiita myös selvittämään hoitovaihtoehdot sen sijaan että ensin pitäisi surra valmiiksi?

Kohta kaksi vihasta tuntuu vielä etäisemmältä. Surullinen olen ollut kyllä, mutta vihainen aika vähän, enkä ainakaan puolisolleni. Sitä en osaa vannoa, ettenkö olisi jotain jonakin heikkona hetkenä häneen purkanut, mutta tuskin kovin usein ainakaan. Pitääpä kysyä, olenko. Kohdassa kolme mainittua ajatusta vajavaisesta miehekkyydestä olen tuntenut, mutta en koe puolison mitätöineen tunnettani vaikka hän lienee kyllä antanut ymmärtää, ettei minun tarvitsisi murehtia tuollaista. Kohta neljä – älä pakota miestä ilmaisemaan tunteita – ei myöskään tunnu kovin kriittiseltä. Olen kyllä alusta asti puhunut sen mitä olen osannut sanoiksi muotoilla, vaikka kaikki ei ollut heti valmiina. Ja osan samasta hieman toisin, tai lyhyemmin, tai pidemmin, kirjoitettuna täällä blogissani. En tietenkään voi väittää, että prosessi on valmis, ja ehkä ihan kaikelle ei ole niitä sanoja ainakaan vielä löytynyt.

Jää vielä kohta viisi: ota mies mukaan päätöksissä. Äärimmäisen tärkeä pointti, mutta eipä tästä kovin paljoa epäselvyyttä ole ollutkaan. Paitsi ehkä juuri tämän muille kertomisen osalta, jota kanssakirjoittaja käyttää ensimmäisenä esimerkkinä. Myönnettäköön nimittäin, että kerran syksyn aikana suutuin puolisolle, kun hän oli ollut ystäviensä suuntaan enemmän avoin kuin mihin itse siinä vaiheessa olin valmis. Sittemmin olen tottunut tähän tilanteeseen ja ajatellut asioita uusiksi omankin avoimuuteni suhteen, kuten olen eri vaiheissa tätä blogia maininnut.

Kollega onnistui joka tapauksessa herättämään ajatuksia, näemmä. Suosittelen siis kohtalotovereita kurkkaamaan kirjoituksen, jos ette sitä jo tehneet, ja olemaan samaa tai eri mieltä!

Vauvakuumeen historiaa

En tiedä, kuinka yleistä sellainen on, mutta muistan kärsineeni jonkinlaisesta vauvakuumeesta jo joskus myöhäisteini-ikäisenä. No, ne olivat tietysti kaukaisia ja viattomia nuoruuden vuosia, ja sen verran minulla kuitenkin oli järkeä päässä, etten kuvitellut lähteväni oikeasti toteuttamaan sitä ajatusta. Mutta pidin vauvoista ja lapsista ja toivoin joskus saavani omia. Epäilemättä siinä on osa jonkinlaista biologiaa, hoiva- ja suojeluviettiä. Ja jokin osa sitä, kuinka ihquja ne pienet ovat kaikki omilla tavoillaan.

Olin siis silloin liian nuori perhettä perustamaan, mutta toisaalta muistaakseni silti vakuuttunut tulevaisuuden tavoitteesta, vaikkei minulla ollut harhakuvia siitä että vauvanhoito olisi pelkästään helppoa tai riemukasta. Muistaakseni olin myös tietoinen siitä, ettei päätöksessä ole kyse vain vauvasta, vaan siitä, että ottaa vastuun kokonaisesta uudesta ihmisestä – ensin vauvasta, sitten taaperosta, leikki-ikäisestä, koululaisesta, teinistä. Ja olisi hienoa tulla sen uuden ihmisen kanssa toimeen vielä sittenkin kun hän on aikuinen ja luultavasti katkera tavalla tai toisella vääränlaisesta kasvatuksestaan…

Varsinainen kuume oli pitkän aikaa jossakin taustalla, kunnes alkoi taas palata ja voimistua ja konkretisoitua pikkuhiljaa jossain kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen. Tänä vuonna sitten päästiin tilanteeseen, jossa saatoimme puolison kanssa tehdä päätöksen. Matka vain ei ollut niin helppo kuin olisi voinut toivoa, ja niinpä tällä hetkellä vauvakuumeeseen sekoittuu aiempaa enemmän myös raskaita ja surullisempia tunteita, kuten viimeksi kirjoitin.

Ensi viikolla on edessä tärkeitä päiviä ja mitä todennäköisimmin suuria päätöksiä, mutta toivottavasti myös toivoa: Olemme nyt hetken vaeltaneet tätä polkua tietämättä suunnasta tai välietapeista paljoakaan, vaikka siitä kaukaisesta määränpäästä tieto onkin. Pian tietoa pitäisi olla lisää ja kenties siis jo selkeämpi kuva siitä, mitä reittiä voimme kulkea ja mitä matkan varrella on edessä. Palaan siis asiaan viimeistään silloin, kun kartta on käsissä.