Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)

Kuinka kertoisin

Vaikka tässä ollaan perhettä perustamassa, niin onhan minulla jo ennestään se yksi perhe: vanhemmat ja sisarukset. Hiljattain kerroin heille tilanteestani, mutta se vaati jonkin verran rohkeuden keräämistä etukäteen.

Kun aikanaan kuulin uutiset, asia tuntui ensin hyvin yksityiseltä. En olisi halunnut puhua siitä juuri kenenkään kanssa (paitsi puolisoni, luonnollisesti) tai kenenkään edes tietävän. Myönnettäköön, että osittain tämä epäilemättä johtui siitä, että koin tilanteeni melko noloksi, jotenkin häpeälliseksi.

Ei siittiöiden puuttumista minään ylpeydenaiheena vieläkään voi pitää enkä aio aiheesta kaikille puolitutuille jutella, mutta joitakin kynnyksiä olen nyt kai ylittänyt. Minulla nyt on tällainen ominaisuus sitten. Ikävä asia, mutta minkäs teet. Olen ajatellut, että lähimpien ihmisten kanssa lienee hyvä olla ainakin jonkin verran avoin jo nyt, koska jos hedelmöityshoitoihin jossain muodossa päädymme, se vaikuttanee elämään sen verran että asia tulee ilmi moneenkin suuntaan (no, adoption kohdalla varmasti myös). Ja etenkin jos luovutettujen solujen kanssa mentäisiin, en haluaisi joutua keskusteluihin siitä, muistuttaako vauva ulkonäöltään minua – jos ja kun vielä joskus toivottavasti meillä se vauva tavalla tai toisella on. Tulkoon tilanne ilmi mieluummin etukäteen.

Perheelleni halusin kertoa tästä samaisesta syystä, mutta toki myös heidän tukensa on tarpeen, ja ajattelin vanhemmillani saattavan myös olla aiheeseen liittyvää tietoa – jos vaikka omassani tai suvun historiassa on jotakin sellaista, mikä voisi liittyä aiheeseen. Jossain määrin näin olikin. Lisäksi sisaruksieni lienee hyvä tietää varmuuden vuoksi, jos heillä saattaisi olla sama tilanne kuin minulla. En tiedä tässä vaiheessa, onko se luultavaa vai ei. Niinpä sitten nostin sen kuuluisan kissan pöydälle, kun olimme kaikki koolla.

Kuten alussa sanoin, aiheesta puhuminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, eikä se rutiiniksi välttämättä muutu jatkossakaan. Tässä minua kiinnostaisivat kohtalotovereiden tarinat: oletteko pystyneet kertomaan omista tilanteistanne ja miten se on onnistunut? Onko jotakin, mitä ette ole pystyneet kertomaan? Millaisia olivat reaktiot, kun otitte asian ensimmäisen kerran puheeksi perheen tai ystävien kesken?