Stressitiloja

Kierron päiviä alkaa olla takana jo sen verran tässä kuussa, että käy koko ajan epävarmemmaksi, mahtaako ovulaatiota tulla lainkaan. Katsotaan ja toivotaan nyt vielä, mutta kuukauden viivytys olisi kyllä kova takaisku ja suru.

Ei sitä toisaalta liikaa voi ihmetelläkään, jos niin kävisi – sen verran koville puolison kroppa joutui viime kuun hoidoissa. En tiedä onko se sitten sattumaa, mutta kumpikaan meistä ei muutenkaan ole ollut missään kaikkien aikojen huippukunnossa viime kuukausina: sairastumisia pukkaa, milloin mitäkin, vireystilat ovat mitä ovat ja varsinkin puolisolla on murheita myös unensaannin kanssa. Tänään taas mietityttää, onko stressillä kuinka suuri osuus näissä. Jonkinlainen melko varmasti, sanoisin. Ja nytkin on jotenkin flunssainen olo.

Tällaisina aikoina on tietysti helpommin sanottu kuin tehty yrittää rentoutua ja olla hyvällä mielellä ja jatkaa elämää normaaliin tapaan. Tiedossa on, että se luultavasti edistäisi raskauden todennäköisyyttäkin, jos stressitasot olisivat mahdollisimman matalalla, mutta vaikka yrittäisi, se ei noin vain onnistu. Ja toki muu elämä, esimerkiksi työ, lastaa vielä omia paineitaan näiden lapsettomuushoitojen päälle. Varmaankin moni kohtalotovereista on myös kokenut hyvinkin stressaavia aikoja? Ja se on ehkä näkynyt eri tavoin?

Nyt kuitenkin odotellaan vielä hetki, josko jonain aamuna ovulaatiotesti antaisi yllätyshymynaaman. Ellei, niin pitää taas koota itseä hetki ja rakennella sitten jälleen kerran uusia suunnitelmia seuraavalle kuulle.

P.S. Näitä tämän Kuopion tapauksen kaltaisia uutisia ei kyllä haluaisi nähdä – ei koskaan, mutta etenkään tässä kohtaa. Mielenterveysongelmista kai oli kyse, mutta silti tuo ratkaisu tunteeseen epäonnistumisesta kasvattajana vei kyllä epätoivon partaalle, kun uutisen eilen luin. Sanattomaksi vetää, jälleen kerran.

Ei otsikkoa

Vielä yksi ajatus tälle pitkälle ja monivaiheiselle viikolle.

En ole montaa kertaa koko elämässäni itkenyt jonkin uutisen vuoksi, mutta tänään se oli aika lähellä. Kuulin Kuopion lapsisurmasta eilen, ja surulliseksi se sai jo silloin, mutta jotenkin yksi yksityiskohta sai lopulta tänään kyyneleet silmäkulmiini: kuolleet lapsiparat olivat vain 2,5 vuotta ja 1,5 kuukautta vanhoja.

Silläkin riskillä, etten luultavasti sano mitään kovin uutta, ja tietämättä mikä ihmeellinen epätoivo tai muu syy tähän tapahtuneeseen on voinut johtaa: kyllä tämä maailman epäreiluus joskus menee sietokyvyn rajoille. Suurin kärsimys on tänään tietenkin näiden lasten lähiomaisilla. Mutta samaan aikaan meitä on paljon, jotka emme mitään haluaisi enempää kuin lapsia, joista voisimme pitää hyvän huolen. Emmekä saa. Ja sitten toisaalla on niin paljon lapsia, joita ei haluta, tai jotka kuolevat nälkään tai länsimaissa helposti hoidettaviin sairauksiin – tai sitten oman vanhempansa kädestä, kuten nyt.

Miksi, miksi, miksi? Miten tämä voi mennä näin?

Samantapaisia tapauksia on nyt ollut tänä syksynä Suomessa useampia, ja tänäänkin uutisissa on nostettu esille lastensuojelun tila. Nähdäkseni ihan syystä, olisi sitten näiden tapausten estäminen ollut mahdollista tai ei. Päätän siis häpeämättömään poliittiseen kannanottoon: kyllä, lastensuojelulle tarvitaan sellaiset resurssit, että siellä voidaan selvitä niistä tehtävistä jotka heille kuuluvat, mutta ennaltaehkäisevää työtä tarvittaisiin ehkä vielä kipeämmin. Helsingissä sellaista sentään on, mutta kovin pienillä resursseilla. Panostus varhaiseen apuun sitä tarvitseville voisi paitsi säästää paljon veroeuroja kalliimmaksi tulevasta lastensuojelusta, ennen kaikkea paljon inhimillistä kärsimystä (lapsilta ja vanhemmilta). Ehkä joskus myös jonkun lapsen hengen, ja yksikin olisi valtavan paljon.