Pieni salaisuus

Minulla on teille salaisuus: me odotamme vauvaa! Hyss, ei saa vielä kertoa kenellekään, jos sopii. 🙂

Tarkemmin sanoen siis raskaustesti näytti plussaa, tai verikokeesta kun oli kyse, niin oikean hormonin sopivaa lukemaa. Uskomme siis, että tämä tarkoittaa pikkuisen pakastetun ja sulatetun rakkaamme voivan hyvin ja kasvavan. Huh, tätä toivottiin, mutta jotenkin yllätykseltä se tuntuu – ja valtavan hienolta tottakai, ei oikein ole edes sanoja kuinka hienolta! Lievästi ilmaistuna hyvällä mielellä tässä on oltu, ja puolison kestohymy vain parantaa sitä.

Tietysti matka on vielä pitkä edessä ja nyt ollaan niin alkuvaiheessa, että tunnetusti kaikkea voi tapahtua. Mutta jotenkin uskon, että kaikki on nyt siellä kauniissa kohdussa hyvin, kun on tähän asti päästy. Kuitenkin varmuuden vuoksi minun taustani (sen kromosomipoikkeaman) vuoksi sikiö on tarkoitus testata kun hieman pidemmälle päästään, sitä perinnöllisyyslääkäri aikanaan suositteli.

Paljon muutakin myllertää mielessä, pieniä ja suuria asioita. Se kai on luonnollista kenelle vain, joka saa tietää olevansa matkalla vanhemmaksi. Niin paljon on pohdittavaa, opeteltavaa, valittavaa, valmistauduttavaa. (Ja luultavasti sitten aikanaan ei kuitenkaan ole ollenkaan tarpeeksi valmistautunut.) Suuri mutta toivottu elämänmuutos taitaa nyt olla edessä! Mielessä ovat esimerkiksi aiemmin mainitsemani asioiden-edelle-menevät kysymykset ja muutamia uusia, kuten tuo sikiöseulonta. Ja neuvola- ja sairaalavalinnat jne, jne. Ja sitten on se melko perustavanlaatuinen tunne, jossa on varmaankin jotain kivikautta ja syvempää biologista perusviettiä, että minä todellakin olen kyennyt saamaan kumppanini raskaaksi. No, siihen tarvittiin avuksi muun muassa lääkäri, hoitajia ja laborantteja, mutta onnistuinpa kuitenkin!

Eilinen oli kyllä oikea piinapäivien piinapäivä. Puoliso kävi aamulla laboratoriossa ja iltapäiväksi odotettiin tulosta. Pikkuhiljaa päivän aikana jännitys ja pulssi kohosivat. En tiennyt mitä odottaa, ja rehellisesti sanottuna olin valmistautunut huonoihinkin uutisiin (sen verran kuin se nyt on mahdollista). Minun oli määrä soittaa klinikalle, koska puolison piti alunperin päästä töistä vasta sen sulkeutumisen jälkeen. Soitinkin, kahdesti: ensimmäisellä kerralla puhelu katkesi, toisella jouduin jonoon. Ilmeisesti kaikki ne koko Etelä-Suomen naiset, joilla oli alkionsiirto samana päivänä kuin meillä, olivat myös käyneet raskaustestissä samana päivänä! Samalla puoliso jo ilmoittikin päässeensä töistä etuajassa, ja hän siirtyi puhelinjonottamaan minun sijastani. Meni vielä parikymmentä minuuttia hermostuneessa odotuksessa. Luin jotain jalkapallouutisia saadakseni ajan kulumaan. Sitten puoliso vihdoin soitti. Ja ihan kuin odottamista ei jo olisi ollut tarpeeksi, yhteydessä oli ensin jokin vika, emmekä kuulleet toisiamme. Kun asia korjaantui, hän kysyi: ”Arvaa mitä?” Äänestä uskalsin toivoa, että uutiset olisivat hyviä, ja olivathan ne!

Huh, tämä on ehkä elämäni paras viikko kaiken koetun jälkeen (jos hyvin käy, vielä parempia on tulossa), ja ajatuksia olisi vaikka kuinka. Pitänee kuitenkin palata niihin myöhemmin, ettei tästä muodostu romaanin pituista postausta. Ainakin tässä on jo nyt eniten huutomerkkejä!!!

Nauruja ja toimenpiteitä

Innosta puhkuen ehdin hetken bloggaamaan, ennen kuin rakkaani saapuvat – kyllä, monikossa! – kotiin. Olen tänään kovin ylpeä heistä molemmista (ja pienen aavistuksen itsestänikin). Oli siis toimenpidepäivä, ja usko on vahva, että tällä kertaa onnistumme. Ainakin kaikki edellytykset ovat melko lailla kohdallaan. Rakas pikkuisemme oli selvinnyt sulatuksesta mainiosti, yhtäkään solua ei kuulemma menetetty – sen lääkäri kertoi heti saapuessamme.  Ovulaatio tuli ennusteen mukaan, kohdun limakalvo on sellainen kuin pitääkin ja mieliala ainakin minulla korkealla. Ihan täysiä öitä meillä ei vieläkään nukuta, mutta muuten on vaikea löytää mitään tekijää, joka voisi olla paremmin. Siirto meni myös suunnitelmien mukaan. Erilaisilla hormoneilla vielä sitten tuetaan alkion kiinnittymistä.

Minä yritin olla tukena ja viihdykkeenä – jälkimmäistä tämän puolisoni, ahkeran googlettajan, löytämän artikkelin vuoksi. Sen mukaan nauru alkionsiirron jälkeen lisää raskauden todennäköisyyttä, oletettavasti stressin vähentämisen seurauksena. Tämä tukee myös omaa tässä matkan varrella vahvistunutta amatööriteoriaani siitä, että stressillä on vähintäänkin keskisuuri vaikutus hoitojen onnistumiseen (unohtamatta siis tietenkään muita selkeitä suuntaan tai toiseen vaikuttavia terveydellisiä/fyysisiä jne. tekijöitä).

Itse operaatio oli aika lailla samanlainen kuin viimeksikin, eikä se vienyt kovin kauaa. Ainoa ero lienee se, että tänään klinikalla oli niin vilkasta, että jouduimme hetken odottamaan vuoroamme. Vaikutti siltä, että meitä ennen ja meidän jälkeemme oli useita pariskuntia juuri siirtoon menossa tai sieltä tulossa. Kaikkien Etelä-Suomen naisten ovulaatio on ilmeisesti osunut samalle päivälle! Mutta mikäs siinä, jospa se vaikka lupaisi hyvää ja tänään olisi erityisen hedelmällinen päivä meille lapsettomuushoitoja käyville.

Vajaan kahden viikon päästä on raskaustesti. On vaikea edes kuvitella sitä riemua, jos saamme plussan. Tarrasukkia siis jälleen meille!

Ennen klinikkakäyntiä, varhain aamulla, kun puoliso ei enää saanut unta ja minäkin havahduin, hän kysyi minulta että ”jännittääkö”. Vastasin ”ei”, koska sillä hetkellä se oli totta ja koska sillä kellonlyömällä siinä tokkurassa kognitiiviset kykyni eivät muutenkaan olisi riittäneet monitahoisempaan vastaukseen. Myöhemmin kyllä sitten ehti jännittääkin, myönnetään: operaatio ja tietenkin pakastetun alkion kohtalo. Nyt olo on kyllä mainio, kun kaikki meni näin hyvin, vaikka tunnetusti näissä asioissa mikään ei edelleenkään ole varmaa ennen kuin se on varmaa.

Loppukevennys vielä: äsken kun avasin selaimen, ensimmäisenä törmäsin allaolevaan Libero-mainokseen. Pidetään tätäkin nyt sitten enteenä! Yksi virhe tässä kuitenkin on: jos jokin, niin se kyllä on varmaa, että minä en ole raskaana. 🙂 (Arvelen, että kyse lieneekin siitä, että Google stalkkaa samassa verkossa omalla koneellaan surffailevan armaan puolisoni hakuja…)

I

Lisää hymyjä

Sieltä se sitten pukkasi ovulaatiotestistä hymynaamaa tälle viikonlopulle, kuten lääkäri käynnillämme ennustikin. Mitä luultavimmin tämä tarkoittaa sitä, että muutaman päivän päästä meillä on ns. toimenpidepäivä edessä. Ja sehän on suuri ja hieno päivä se! Laitetaanpa tästä oikein todistusaineistokin mukaan jälkipolvia varten:

Nyt sitten odotetaan sitä suurta päivää, pidetään sormet ja varpaat ristissä – ja sitten toimenpiteen jälkeen vasta pidetäänkin.

Testi tehtiin pienen hässäkän keskellä, sillä meillä oli hoidossa puolison kummityttö, aurinkoinen kaksivuotias. Siinä hieman elämänrytmi muuttuu, kuten arvata saattaa, mutta tuleepa taas hieman valmistauduttua (toivottuun) tulevaan! Päävastuu oli tässä kohtaa kyllä enemmän kummitädillä luonnollisesti, mutta vähän treeniä minullekin. Paljon on opeteltavaa ja hiottavaa, mutta ehkäpä minä jotenkin sitten aikanaan selviäisin…Kaikki vanhemmat kuitenkin kohtaavat monet asiat väkisinkin ensimmäistä kertaa vasta sitten kun lapsia on, ja moni on maailmanhistoriassa varmasti ollut paljon huonommin valmistautunut kuin me olemme.

No mutta, ei mennä tämän enempää asioiden edelle. Ehkä uskaltaa kuitenkin sanoa terveisiä rakkaille pikkuisillemme sinne klinikan pakkaseen: kohta toinen teistä pääsee ulkomaailmaan ja lämpimämpään paikkaan! (Ja vielä pitää lisätä, että toivottavasti vain toinen tässä vaiheessa, kun sekään ei varmaa ole, että alkio selviää sulatuksesta. Toinen toivon mukaan saa jäädä vielä odottelemaan.)

Mutta sitä päivää odotetaan jo innolla!

Hymyjä

Vaikuttaisi siltä, että viimeksi mainitsemani aavistus osui oikeaan: tästä kuusta voisi tulla erilainen kuin edellisistä. Lääkäri on jälleen tavattu, ja tämänhetkinen tilanne vaikuttaisi edellisiin pettymyksiin verrattuna rohkaisevalta. Kierto on hieman hitaanpuoleinen vieläkin, mutta kaikki tarpeellinen on kuitenkin aika hyvin kohdallaan: ultraääni paljasti, että yksi munarakkula on kasvanut selvästi muita suuremmaksi, kohdun limakalvo on jo riittävän paksu, ja ovulaatio olisi kaikesta päätellen odotettavissa lähipäivinä. Jos ja kun niin käy, katsottaisiin sitten ajankohtaa alkion siirtämiselle. Sitähän tässä on odotettu!

Rakas puolisoni ei osannut etukäteen odottaa ihan näin hyvää tilannetta – me olimme siis vielä lääkäriä odotellessa keskenämme hieman erilaisissa tunnelmissa. Tuntui kyllä todella hyvältä nähdä hänen hymyilevän, kun lääkäri ryhtyi ultran jälkeen puhumaan siirron ajankohdasta. On meillä onneksi tässä keväässä paljon hymyjä ja naurujakin ollut, mutta tämän vauvatoiveemme ympärillä aika harvoja sitten helmikuun. Nyt katselemme, milloin ovulaatiotesti myös hymyilisi meille.

No, ziljoonannen kerran koputellaan kaikenlaisia puutavaroita, kun näissä asioissa ei edelleenkään mikään ole varmaa, mutta hyvältä tuntuu pitkästä aikaa ottaa askelia eteenpäin ja kenties olla vähän lähempänä onnistumista. On sitten kyse lääkeavusta tai vain toipumisesta aiemmista koettelemuksista (itse aavistelen, että kyse on ainakin osin jälkimmäisestä). Jos kaikki menee hyvin, meillä saattaa joka tapauksessa olla yksi tärkeä päivä edessä jo ensi viikolla. Ja sitten se piinaava kahden viikon odotus.

Odotuksista puheen ollen, klinikan käytävällä vuoronsa odottelussa on jotenkin aina omanlaisensa tunnelma. Kun muita asiakkaita näkee, väkisinkin ajattelee, että useimmat heistä ovat tavalla tai toisella samanlaisessa tilanteessa kuin me. Jotkut varmasti paljon vaikeammassakin, vielä pidemmän tien kulkeneina. Useimmin siellä tietysti näkee eri-ikäisiä naisia ja pariskuntia, joskus myös yksin liikkuvia miehiä. Monenlaisia ihmisiä, joita yhdistää toive lapsesta. Muistan yhdenkin ehkä jopa eläkeikäiseltä näyttäneen miehen, joka ei ilmeisesti puhunut suomea ja oli muutenkin klinikan tiloissa aika eksyksissä. Eipä silti, olen minäkin näiden kuukausien aikana välillä vähän eksyksissä ollut, en vain niin konkreettisesti…

Keinotekoista?

Edellinen kirjoitukseni sai muutamankin teistä lukijoista kommentoimaan ja ottamaan esille alkion siirtämisen lääkkeillä avustettuun kiertoon. Meillähän on nyt kahdesti odotettu luonnollisen kierron otollista hetkeä, jota ei sitten ole tullutkaan. Pointti on tietysti perusteltu, ja tottakai avustetun kierron mahdollisuus on ollut meillä esillä ja tiedossa koko ajan, kun siis samassa kierrossa munasolujen poiminnan kanssa tehty alkion siirto ei onnistunut silloin tammi-helmikuussa.

Kuten yhteen kommenttiin jo vastasinkin, silloin aikanaan lääkäri suositti (sillä tiedolla mitä silloin oli käytettävissä) luonnollisen kierron kokeilemista, ja meidän oli silloin helppo olla samaa mieltä. Monestakin syystä emme haluaisi joutua piikittelemään hormoneja yhtään enempää kuin on pakko (tarkemmin sanoen puoliso ei halua, eihän se minua suoraan koske, mutta minun on helppo olla samaa mieltä hänen perusteistaan).

Nyt on sitten kuitenkin kahdesti käynyt näin: ei ovulaatiota, emmekä siis päässeet edes yrittämään. Olisi tavallaan helppo sanoa, että on tehty virhe ja väärä valinta, ja pitäisi nyt siis valita toisin. Kenties, mutta en ole siitä aivan varma. En ehkä ymmärrä näistä asioista kovinkaan paljoa, eikä miehenä ehkä pitäisi sanoa paljoakaan, mutta minusta yksi selkeä näkökulma tähän lienee se, että ns. luonto yrittää kertoa meille, etteivät olosuhteet nyt ole hyvät – ehkä alkion istutus ei siis olisi onnistunut, vaikka lääkkeiden avulla ovulaatio olisi saatu tulemaan ja kierron pituus lyhennettyä lähemmäs normaalia. Perustelen tätä ajatusta sillä, että ennen hoitojen aloittamista armaan puolisoni lähtökohdat olivat joka kuukausi mainiot, kun niitä lääkärikäynneillä ja kotitesteillä seurattiin: ovulaatio tuli kuten pitikin, limakalvot kasvoivat hyvin jne. Nyt siis näin ei ole ollut. Luultavasti tekemistä on joko niillä kuitenkin aika rankoilla hoidoilla, täälläkin pariin otteeseen mainitsemillani univaikeuksilla (ja niiden syillä ja seurauksilla) tai ehkä vielä todennäköisemmin molemmilla, ja molempiin liittyvällä stressillä. Osansa voi olla sattumallakin, mutta nähdäkseni lopputulos on sama: olosuhteet eivät nyt ole parhaat mahdolliset. Ja ilman uusia rankkoja hoitoja meillä on vain ne kaksi pakastealkiota jäljellä.

Ehkä siis on niin, että siirrytään lääkkeillä avustettuun kiertoon tai ei, ensin pitäisi toipua näistä muista ikävyyksistä? Kai se onnistumisen mahdollisuutta väkisinkin lisäisi. Eli jos tiivistän ja kärjistän, niin auttaisiko ”keinotekoinen” ovulaatio, jos muut edellytykset raskauden alkamiselle eivät juuri nyt ole hyvät? Tiedän, että se on monia muita auttanut, mutta auttaisiko meitä? Tämän viimeisen käänteen jälkeen emme ole päässeet keskustelemaan asiasta kovin syvällisesti oman lääkärimme kanssa, joten tämä on nyt tällaista amatöörin höpöttelyä. Mutta koska teissä lukijoissakin on ihmisiä, joilla kaikesta päätellen on näistä hoitojen eri käänteistä enemmän omakohtaista kokemusta kuin meillä, saatan taas oppia jotain kun tämän julkaisen!

Tavallaan paljon, tavallaan vähän

Jälleen ollaan toivon mukaan joitakin askelia lähempänä. Ovulaatiota odotellessa, ja toivon mukaan se osuu niin, ettei paras päivä alkion istuttamiselle osuisi sunnuntaiksi, jolloin klinikka on kiinni. Tiedämme varmaankin enemmän lähipäivinä. Viime viikolla oli tarkastuskäynti, ja ilmeisesti kaikki on sinänsä ihan mallillaan, mitä nyt vieläkin etenee hieman tavallista hitaammin.

Olin mukana käynnillä, vaikka periaatteessa kyse oli tosiaan lähinnä ultrasta tilanteen tarkistamiseksi. Minulla (tai meillä) oli nimittäin samalla kysymys lääkärille. Tässä viikkojen ja kuukausien varrella nimittäin tulimme ihmetelleeksi, että jos kerran minulta kuitenkin ihan kohtuullisesti vilkkaita siittiöitä löytyy, eikö olisi jotakin tapaa saada ne uiskentelemaan ulos omin voimin? Eihän se ihan pieni projekti kuitenkaan ole tuo hormonihoitojen kautta alkion istuttamiseen pääseminen, varsinkin jos sattuisi käymään niin huonosti, että kaikki vaiheet pitäisi käydä läpi useampaan kertaan. Kaksi alkiotahan meillä on pakkasessa, tavallaan paljon mutta tavallaan vähän… Mikä tarkalleen siis on mekaniikka, minkä vuoksi siittiöt eivät tule ulos, ja olisiko siihen olemassa jokin korjaus, kun joissakin azoospermiaa käsittelevissä artikkeleissa viitataan mahdollisiin leikkaustyyppisiin hoitoihin (esimerkiksi tässä Duodecimin artikkelissa, jos selviää siitä että noin puolet on latinaa)? Tästä olin hämmennyksissä.

Lääkärin mukaan minun kohdallani on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjimmiltaan kyse siitä, että tuotanto on liian vähäistä. Minkä syynä on melko varmasti se muutamaankin kertaan täällä mainittu poikkeava kromosomistoni. Eli siittiöitä syntyy ihan kivasti siihen nähden, että ne pitää poimia kivesbiopsialla, mutta jos ymmärsin oikein, surkean vähän verrattuna normaaliin tilanteeseen. Tavallaan paljon, tavallaan vähän. Se ei tietenkään ollut kovin ilahduttavaa kuultavaa. Lääkäri lisäsi, että tilannetta voisi noin teoriassa lähteä korjaamaan yrittämällä lisätä tuotantoa roimasti, mikä (noin länsimaisen lääketieteen valossa) tehokkaimmin hoituisi testosteronilisällä, kun arvot ovat minulla aavistuksen alakanttiin. Mutta paitsi että onnistuminen olisi kaikkea muuta kuin selvää, niin sillä hoidolla voi olla sivuvaikutuksia – mm. lisääntynyt eturauhassyövän riski, mikä ei nähdäkseni sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa, että aikanaan perinnöllisyyslääkäri sanoi minun kromosomipoikkeamani ehkä mahdollisesti kenties lisäävän kasvainten todennäköisyyttä. (Noihin kromosomeihin liittyen ei vielä tiedetä läheskään kaikkea, vaan moni asia on epäselvä, kuten silloin aikanaan täällä kirjoitin.)

Tällä rintamalla tuskin siis ryhdyn toimenpiteisiin näillä tiedoilla. Pitänee yrittää selvitä niillä keinoilla, mitä meillä on tässä ollut käytössä. Terveisiä siis jälleen rakkaille pikkuisillemme sinne pakastimeen, ja toivottavasti toinen teistä pääsee kasvamaan puolison lämpimään masuun jo pian!

Ensi kuuhun

Päivityksenä aiempaan, ovulaatiota ei edelleenkään kuulunut, ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen olemme suunnanneet suosiolla katseet ensi kuuhun. Olosuhteet eivät nyt vielä ole otolliset, joten on moniakin syitä pitää pieni hengähdystauko ja odottaa suosiollisempia aikoja.

Viimeksi kirjoittamani siitä, että kuukauden odotus on suru ja pettymys, on periaatteessa edelleen voimassa, mutta nyt tämä oli kuitenkin perusteltu ratkaisu. Haikeaa, mutta koitetaan kestää ja jälleen jatkaa eteenpäin – ja uskoa, että ensi kuussa on sitten kaikki tarpeellinen kohdallaan ja paljon paremmat onnistumisen mahdollisuudet. Tähtäin on siinä vaikeassa tempussa, josta viimeksi mainitsin: jatkaa elämää, rentoutua, laskea stressitasoja. No, tänään kävimme ex tempore -kahvilatreffeillä, kun molemmilla on vapaa ilta…

Tällä välillä myös luin loppuun sen aiemmin mainitsemani raskaus- ja synnytysopaskirjan. Se oli jäänyt joksikin aikaa, kun raskaustestin tulos ei ollut toivottu, mutta palasin siihen taas. Nyt olen sitten täysinoppinut ja valmis kaikkeen! (Hah, vitsi vitsi, haittaaks se? Eli suunnilleen valmis kunnes elämä opettaa, ettei mikään kirjoissa pidäkään paikkaansa, jos toivon mukaan tässä kevään aikana kuitenkin saisimme sen kuuluisan plussan vielä.)

Uudet suunnitelmat

Keskustelimme jälleen oman lääkärin kanssa viime viikon pettymyksen jälkeen. Siitä yritetään toipua ja siirtää katse eteenpäin. Ei sitä edes kovin kauas eteenpäin tarvitse siirtää: ehkä piankin katsellaan uutta mahdollisuutta.

Eli, lääkäri suositteli, että edellisen raskaan kierroksen jälkeen yritettäisiin ilman hormoneja eli ns. luonnollisella kierrolla. Meillähän tosiaan on ne kaksi hyvää alkiota pakkasessa. Eikä uusia pistoksia tässä erityisesti kaivata, mieluiten pitkään aikaan, joten suunnitelma oli siltäkin osin helppo hyväksyä. Ensi viikon lopulta ryhdytään katsomaan, kuuluuko ovulaatiota, ja jos kuuluu ja kohdun limakalvot ovat kunnossa, yritetään uutta istutusta. Jos vain alkio (tai edes toinen niistä) selviää sulatuksesta, onnistumiseen pitäisi (taas se pitäisi…) olla hyvät mahdollisuudet. Kommenttien perusteella muutamilla teistä lukijoistakin raskaus on alkanut näillä keinoilla tässä samassa vaiheessa.

Tässä kohtaa siis vain odotellaan ja yritetään voida hyvin. Kuun lopulla saattaa sitten olla taas enemmän jännitystä. Tässä luonnollisessa tiessä toki on se riski, joka sekin taitaa olla monille lukijoista tuttu, että paras päivä istutukselle osuisi viikonlopulle, jolloin klinikka on kiinni. Paljon on siis jälleen syitä koputella puita ja pidellä sormia ristissä jne. Yritetään kuitenkin olla toiveikkaita, ja lääkäri ainakin oli sitä mieltä, että meillä on kaikki edellytykset onnistua. Jos hieman tulkitsen, niin sen pitäisi olla vain ajan kysymys. Yritetään kuitenkin olla menemättä asioiden edelle, varmaahan näissä asioissa ei ole mikään.

P.S. Mistäköhän johtuu, että perjantain pettymyksen jälkeen tuntuu joka paikassa törmäävää hylättyihin tai kaltoinkohdeltuihin lapsiin, jos vain lehden tai television avaa? Maailma tuntuu taas välillä kovin, kovin epäreilulta.

P.P.S. Toissayönä näin ensimmäisen kerran unta vauvastamme. Ainakin se on ensimmäinen kerta, jonka muistan – en useinkaan muista uniani. Unessa hän syntyi, olimme luonnollisestikin sairaalassa, ja puoliso joutui johonkin tarkastukseen ja vauva jäi minulle. Kaikki olikin kuitenkin ilmeisesti hyvin, koska pääsimme kotiin ja vauva nukkui välissämme.

Jännitys tiivistyy, osa 2

Kierros etenee edelleen, ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että loppuviikkoon on varattu toimenpideajat meille molemmille. Soluja poimitaan siis molemmilta: ensin minulta ja sitten puolisolta.

Jos kaikki menee hyvin, varmaankin siis ensi viikon alussa olisi aika istuttaa alkio. Mutta tässä vaiheessa täytyy vielä koputtaa kaikkia mahdollisia puita ja toivoa parasta. Huh, on tämä kyllä aikamoista ja koko ajan vain hurjemmaksi kai menee… Juuri nyt ei kovin paljon tämän enempää uutta osaa sanoakaan, mutta uusia etappeja ja ehkä siis myös uusia ajatuksia ja tuntemuksia lienee pian edessä paljon.

Piikkejä

Jälleen yksi tarkastuskäynti takana. Munarakkuloita näkyi nyt useampia, ainakin 13, ja tietenkin ne olivat myös hieman kasvaneet viime kerrasta. Matkaa on kuitenkin vielä edessä. Ilmeisesti oikea puoli on edelleen aktiivisempi kuin vasen, mutta on kai aika tavallista, ettei rakkuloita kasva tasaisesti molemmilla puolilla. Hormonien määrää säädettiin taas, ja huomenna alkaa uusi vaihe: puoliso joutuu pistämään myös ns. jarruhormonia siitä lähtien, eli kaksi piikkiä joka aamu. Aika lailla suunnitelmien mukaan kuitenkin edelleen on menty.

Kaikkiaan tämä on tavallaan aika kiinnostavaa, luonnon – siis ihmisvartalon – arvaamattomuuden ja lääketieteen yhteispeliä. Nyt ei kuitenkaan tunnu siltä, että haluaisi ryhtyä sen suurempiin filosofisiin pohdiskeluihin. Käsillä kun kuitenkin edelleen on se ehkä elämän suurin asia: perheen perustaminen, lapsi, ja keskittyminen on siinä, että onnistuisimme nyt käsillä olevassa haasteessa.

Huolestuttavaa tässä vaiheessa on se, että viime päivinä kierron etenemiseen ja munarakkuloiden kasvuun on liittynyt myös koko ajan enemmän kipuja. Kuitenkin noin viikko, luultavasti vähän yli, on vielä jäljellä munasolujen poimintaan, ja rakkulat siis kasvavat vielä aika lailla. Käsittääkseni niistä tulee ainakin puolentoista sentin kokoisia, ja jos niitä on esim. 15-20, niin onhan se jo aikamoista. Toivottavasti armaan puolisoni ei tarvitsisi kärsiä ainakaan kovin paljon enempää loppua kohti, mutta minä en tiedä mitä tässä on edessä. Voisinpa ottaa edes osan kivuista itselleni.