Ajankohtaista (eli mm. kätilöt ja vakuutukset)

Kätilö on viime viikkoina ollut Suomen puhutuin ammatti, ja mekin tapasimme yhden taas tällä viikolla. Pikkuisen oli näet jälleen aika poseerata ultraäänessä.

Tämä oli nyt se kuuluisa rakenneultra. Olin ennen sitä aika luottavaisella mielellä, vaikka toki vähän jännitti. Tälläkin kertaa kaikki oli kuitenkin hyvin: sydän, aivot, ylähuuli, kädet ja jalat, vatsa, lantio… sen verran kuin ultrasta näkee, kaikki on kehittynyt ja toimii normaalisti. Vauvan koko on myös normaali, pään koon perusteella hän on nyt päivän edellä ”todellista” ikäänsä. Kuten voi arvata, hyvä ja helpottunut olo siitä kaikesta tuli. Pikkuinen oli aamulla matkalla Naistenklinikalle ja vielä odotushuoneessa hyvinkin aktiivinen, potkiskeli menemään, joten ajattelimme, että mahtaako hän nukahtaa kun kuvauksen aika on. No, hän oli vähän rauhallisempi, mutta otti kuitenkin pari reippaampaa potkua ja hieman huiteli käsillään kuvauksen aikana. Yhdessä kohtaa näytti vähän hassusti siltä, että hän silitti omaa poskeaan. No, kukapa muu raukkaa siellä hänen omassa yksiössään silittelisi. Paitsi me tietysti täältä ulkopuolelta masun läpi, mutta ehkä sitä ei varsinaisesti tunne samalla tavalla.

Vauvan sukupuolta emme saaneet tietää, ja sanoimmekin että mieluummin emme vielä tietäisi, kuten aiemmin täällä arvelin.

Samalla raskaus on jo puolivälissä. Aika hurjaa, ja hienoa!

***

Viime aikoina on ollut mielessä myös kysymys vauvan mahdollisesta sairauskuluvakuutuksesta, ja sellaisen kuulemma voikin joissain yhtöissä aikaisintaan hankkia juuri rakenneultran jälkeen. Kovaa kiirettä ei vielä ole, mutta uskoisin että käymme ainakin kysymässä hinnat. Mitenkäs te meitä edellä olevat olette tehneet?

Tästä pääsen samalla osioon Mies lukee Vauva-lehteä. Osa 2. Saamaamme pinoon ko. julkaisua osui pari, joissa mainostettiin kannessa juuri vakuutusaiheista juttua. Numerossa 3/2011 oli melko valaiseva juttu, jossa kerrottiin vakuutusten toimintaperiaatteista ja oli verrattu eri yhtiöiden hintoja – no, tiedot lienevät nyt jo vanhentuneita, mutta jotain kuitenkin opin. Jutussa tuli haastateltavan kautta esille myös pointti, josta joskus aikanaan puhuin erään ystäväni kanssa ennen kuin asia oli itselle ajankohtainen: jos ottaa vakuutuksen ja käy siksi vain yksityislääkärillä, tavallaan tukee sitä viime vuosien kehitystä, että julkisia palveluja karsitaan. En välttämättä haluaisi edistää sitä politiikkaa, vaikka joudun tunnustamaan, että työterveyshuolto yksityisellä on kyllä tuntunut aika luksukselta, kun sellaisen piiriin olen itse aikanaan päässyt. Toki omalle lapselleen myös haluaisi nopeasti hyvää hoitoa, jos se on mahdollista. Ehkä tätä vakuutusasiaa pitää kuitenkin vielä harkita.

Toinen juttu oli numerossa 10/2013, ja sen osalta voisin näin pari vuotta myöhässä harrastaa hieman mediakritiikkiä. Kansi siis mainostaa: ”Lukijat paljastavat: kannattiko vauvavakuutus?”. Itse jutun anti on aika köykäinen siihen nähden, että se on kanteen asti laitettu. Siinä on simppelin lukijakyselyn tulokset muutaman vastaajilta saadun lainauksen kera. Toimittajan tekstiä on oikeastaan vain jutun ingressi ja yksi faktalaatikko. Lisäksi paketissa on nähdäkseni logiikkavirhe. Päätulos on näet esitelty näin: Vauvavakuutus on ollut mielestäni hyödyllinen 62%, Ei ole ollut hyödyllinen 18% ja En ole ottanut vauvavakuutusta 20%. Tästä ingressiin on tiivistetty ”yli puolet on ollut siihen (vakuutukseen) tyytyväinen”. Mutta eihän ole mieltä ottaa tähän jakoon mukaan niitä, jotka eivät ole vakuutusta ottaneet: eiväthän he voi olla tyytyväisiä tai tyytymättömiä. Sen pitäisi olla erillinen tietonsa. Niistä, jotka ovat vakuutuksen ottaneet, on siis tyytyväisiä 62/80*100 eli 77,5% – yli kolme neljäsosaa! Tämän siis pitäisi olla kyselyn olennaisin tulos, terveisiä toimitukseen ensi kerran varalle… Siinä yksi pohdittava pointti lisää meidän valintamme pohjaksi, ei ole helppoa.

Mies lukee Vauva-lehteä.

Sain ystävältäni kierrätettynä pinon muutaman vuoden takaisia Vauva-lehtiä. Sehän on vahva mielipidevaikuttaja, joka maankuuluine keskustelupalstoineen on sen luokan instituutio, ettei enempää esittelyjä kaipaa.

Luimme puolison kanssa muutamia otteita pinon päällimmäisistä lehdistä aiemmin, ja nyt äsken kävin koko pinon kannet läpi. Ajattelin jakaa kokemuksesta pari ajatusta, halusitte sitten tai ette. 🙂 Täytyy sanoa, että aika vahvasti lehdessä äidit tuntuvat puhuvan äideille. Vaikka niissä on paljon sinänsä yhtä lailla molemmille vanhemmille hyödyllistä matskua vauvanhoidosta ja vauvojen sielunelämästä, isät isinä jäävät sivurooliin. (Kansikuvissakin oli runsaasti vauvoja ja muutama äiti, ei yhtään isää.) Lähes ensimmäistä kertaa ko. julkaisuun tutustuvaa hämmentää hieman myös se, että noin joka toinen numero vaikuttaa olevan suuri odotusnumero taijotainsinnepäin, mutta kaipa siinä sitten vastataan kysyntään. Näin ehkä saadaan irtonumero-ostaja tarttumaan lehteen ja siten tilaajaksi…

Tulin poimineeksi pinosta näin ensihätään kaksi sellaista numeroa (10/2010 ja 11/2011), joissa oli useampia isille suunnattuja juttuja kannessa vinkattuna. Toisessa oli myös hyödylliseltä vaikuttava juttu ”parhaat ja turhimmat ensihankinnat vauvalle”: aihe on ollut juuri tässä mielessä, ja itse ainakin tästä julkaisusta etsisin nimenomaan hyötyä. Lukuviihdettä sitten romaanitaiteesta mieluummin. Isäjuttuja olivat esimerkiksi ”Isä synnytyssalissa”, joka oli ihan hauska ja ehkä vertaistukena jonkin aavistuksen hyödyllinen, ja ”Kasvatusoppeja isältä pojalle”, joka myös ehkä antoi lähinnä vertaistukihenkisiä ajatuksia. Vielä jää luettavaksi epäilemättä kiinnostava ”Miehet vauvakuumeessa”, jolta en ehkä osaa odottaakaan sitä äsken mainitsemaani hyödyllisyyttä. Valitettavasti ensihankintajuttu oli pettymys, sillä siinä oli vain esitelty tiiviisti kolmen perheen kokemukset. Tai oikeastaan vain kahden, koska yksi vasta odotti. Minua kiinnosti myös juttu ”Lukijat paljastavat: Näin vauva muutti parisuhdetta”. Se olisi tosin ollut jälleen näin isänäkökulmasta antoisampi, jos tarinansa olisi kertonut myös joku isä, pelkkiä äitejä tässäkin oli. Haasteet – muutos, unenpuute, mahdollinen kolmanneksi pyöräksi jääminen, ajanpuute – ovat sinänsä tässä matkalla jo tulleet tutuiksi, joten anti oli lähinnä kuulla ne muutaman ihmisen oman kokemuksen kautta.

Epäilemättä tulen kaikesta huolimatta vielä lukemaan noita lehtiä ennen kuin Pikkuisemme syntyy. Hän muuten edelleen iloisesti liikuskelee joka päivä, mikä on meille tuleville vanhemmille kovin mukavaa, ja kaikki sujuu siis hyvin. Opimme pikkuhiljaa lisää tulevasta perheenjäsenestä, sen verran kuin näin masun läpi voi.

(Potkut myös neuvolan tädille)

Pikkuisemme on vilkas, mutta omapäinen. Eilen illallakin hän liikkui ja antoi siitä pienen annoksen myös isän koettavaksi. Tänään sitten oli neuvolakäynti, aika rutiininomaisesti siinä vähän katsottiin tulevan äidin vointia, ja lopuksi sitten oli tarkoitus kuunnella perinteisesti vauvan sydänääniä.

Pienipä ei siitä tällä kertaa innostunutkaan. Ehkä hän ajatteli, että johan minua viimeksi kuunneltiin silloin pari viikkoa sitten. Hän kieltäytyi asettumasta mihinkään sellaiseen asentoon, missä sykkeen kuulisi kunnolla (ehkä piileskeli istukan takana), mutta antoi sen sijaan neuvolantädin dopplerille pari kertaa ihan kunnolla monoa – se kyllä kuului! No, sai siitä sykkeestäkin sen verran selvää jostain kaukaisuudesta, että ihan hyvin siellä voidaan. Kuten toki protestointikin kertoo.

Puolisolta tuli myöhemmin viesti, että Pikkuinen on muutenkin ollut vilkkaalla päällä tänään. Selvästi saamme siis ihmetellä hänen liikkeitään tästä saakka ihan sinne syntymään asti. Mukavaa kyllä tällainen uudenlainen kontakti tulevaan perheenjäseneen! Tulen varmaankin viettämään koti-iltoina paljon aikaa käsi vaimon masulla, ja ilmeisesti myös vauva oppii erottamaan, kumman käsi häntä siellä paijailee.

Sain potkut!

Tällä viikolla armas puolisoni alkoi ensimmäistä kertaa huomata tuntemuksia, joita hän arveli vauvan liikkeiksi. Pikkuhiljaa tulkinta vahvistui, ja eilen – yllättävän nopeasti oikeastaan! – minäkin pääsin kokemaan oman osuuteni.

Tavallaan harmillisesti hetki ei ollut otollisin mahdollinen tämän ainutlaatuisen tapauksen huomioimiseksi ja siitä nauttimiseksi. Olimme juuri ryhtyneet katsomaan elokuvaa sisarusteni kanssa, kun vaimo kuiskutteli, että vauva taitaa olla liikkeellä, ja kehotti minua laittamaan käteni masun päälle ja kokeilemaan, josko minäkin voisin tuntea sen. Ja totta tosiaan: ei mennyt kauaakaan, kun tunsin pienen mutta kuitenkin selkeän tökkäisyn. Sen täytyi olla meidän Pikkuisemme, joka potkaisi isiä! Tulee varmaankin vielä sellainen päivä, jolloin en ilahdu moisesta, mutta nyt kyllä ilahduin kovasti.

Liikkeet jatkuivat vielä jonkin aikaa, ja kohta tuntui esimerkiksi sellainen muljahdus, jonka varmaankin täytyi olla jonkin sortin kuperkeikka tai muu suurempi liike, ottaen huomioon kuinka pieni Pikkuisemme vielä tässä vaiheessa on (ehkä reilut 150 grammaa).

Keskittyminen elokuvaan oli vähän horjuvaa, kun mielessä oli vauveli ja historiallinen ensimmäinen fyysinen kontakti. Myöhemmin elokuvan aikana hänellä oli vielä toinen urheilujakso, jonka aikana ehdin taas tuntea pari liikettä. Hymyilytti.

Mahtava kokemus, ja siinä pienen sivuhämmennyksen ohessa tekee jälleen kerran tulevan pienen palan konkreettisemmaksi. Onneksi tätä iloa lienee myös edessä paljon lisää. Samalla vähenee jännitys siitä, miten masussa voidaan, kun ei joudu olemaan viikkokausia ilman tietoa vauvasta. Ensi viikolla meillä on myös neuvolakäynti jälleen edessä, joten ehkä uusia ajatuksia tai muuta uutta kerrottavaa tulee taas eteen.

Aamun bileet (148 BPM)

Tänään on ollut musiikillinen päivä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen erään viime vuosina tutuksi tulleen bändin tuoretta levyä, mutta tärkeimmän osuuden musiikillisuudesta koimme heti ensimmäiseksi aamulla.

Kuten aiemmin kirjoitin, yhden neuvolakäynnin peruuntumisen vuoksi meillä on mennyt aika pitkä aika siitä, kun on ollut mitään sellaista tarkastusta, missä saisimme jonkinlaisia elonmerkkejä rakkaasta Pikkuisesta. (Ellei omin voimin tässä viimeisen noin viikon aikana havaittua, jotenkuten näkyville ilmestynyttä hienoista vatsakummun alkua lasketa.) Niinpä olimme odottaneet innolla tämän aamun käyntiä neuvolalääkärillä.

Käynti ei ollut pitkä: lähinnä katsottiin, että tuleva äiti on suunnilleen kunnossa. Kohdunsuun tutkimisen yhteydessä lääkäri kuitenkin otti esille myös kuuntelulaitteen vauvan sykkeen kuuntelemiseksi – ja olisimmekin sitä varmasti pyytäneet, ellei niin olisi käynyt ilmankin. Laite taisi olla vanhemman mallinen kuin edellisellä ultra-käynnillämme Naistenklinikalla käytetty. Se piti mekkalaa, kun lääkäri etsi oikeaa kohtaa, kohisi ja kolisi. Sitten oikea kohta löytyi. Koko huone ja varmaankin pari naapurihuonettakin kaikui Pikkuisemme muutaman millin kokoisen sydämen lyönneistä. Se oli melkoista mekkalaa, vaikka aika ihanaa ja liikuttavaa mekkalaa. Kun tunnetusti tuonikäisillä syke on nopea, tällä erää meidän vauvelillamme 148, niin aikamoiset aamureivit sillä sai aikaan. Vaikka olo olikin riemukas, tässä kohtaa emme kuitenkaan ryhtyneet tanssimaan, vaan varsinkin vaimo (joka nyt ei kai muutenkaan olisi voinut tanssia, selällään kun oli) ennemminkin pyyhki liikutuksen ja helpotuksen kyyneliä.

Elo tulee varmasti tosiaan olemaan hieman helpompaa sitten, kun hän – ja toivottavasti pian sen jälkeen minäkin – voi tuntea vauvan liikkeet. Siihen varmaankin menee vielä ainakin muutama viikko. Nyt meillä on onneksi näköpiirissä näitä käyntejä hieman tiiviimmin, ja saamme siis parin viikon välein kuulla vauvan kuulumiset ja nähdäkin hänet ainakin syyskuun loppupuolella. Toivon mukaan pian sen jälkeen voidaankin sitten jo tunnustella hänen pieniä potkujaan.

Toistan itseäni, mutta on tämä kyllä ihmeellistä. Siellä se ihan kokonainen uusi ihminen kasvaa. Keväällä hän on täällä ja puolentoista vuoden päästä opettelee kanssamme ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, sitten menee kouluun, opiskelemaan, ehkä perustaa itse perheen… Vieläkin on totuteltavaa jo ajatukseen niistä ensimmäisistä viikoista ja kuukausista syntymän jälkeen, vaikka tämä niin kovin toivottu elämänmuutos onkin. Se on sen verran suuri, ettei sitä ehkä voikaan täysin ymmärtää etukäteen. Ei ainakaan ennen kuin tapaa sen perheen uuden jäsenen, pitelee häntä sylissä ja katsoo silmiin. Ehkä se sitten alkaa selvitä. Ehkä.

Odotusta, odotusta

Varmaan aika monessakin kielessä puhutaan ”odotuksesta” tai jostakin sentapaisesta, kun raskaus on käynnissä. Tokihan se on odotusta ja odottamista hyvin konkreettisestikin, kun luonto onneksi tarjoaa tuon noin yhdeksän kuukauden valmistautumisajan. Siinä on hyvätkin puolensa, vaikka joskus sen oman pienen rakkaan haluaisi syliin jo heti. Sitä kyllä odottaa.

Meillä odotellaan näinä aikoina moniakin asioita, aiheeseen liittyen. Ensinnäkin olisi mukavaa, jos armaani pahoinvoinnit jo hieman helpottaisivat, nyt kun viikoissa ollaan niin pitkällä, että oppikirjojen mukaan hormonimyrskyjen pitäisi vähän hellittää. No, ehkä vähän helpompaa keskimäärin jo onkin, mutta myös hankalia päiviä on edelleen joukossa. Yritän elätellä toiveita, että parempaan päin mennään.

Emme myöskään nyt muutamaan viikkoon ole saaneet juurikaan konkreettisia merkkejä Pienestä, kun neuvolakäyntikin siirtyi tältä viikolta. Pieni ei tietenkään kasvustaan huolimatta vielä ole niin suuri, että tuleva äiti voisi tuntea hänen tanssinsa ja potkuharjoituksensa. Siihen menee vielä viikkoja. Voi kai lähinnä olettaa, että hän voi edelleen hyvin, koska erityisiä merkkejä muustakaan ei ole. Mukavaa olisi kuitenkin vaihteeksi saada asiasta vähän tietoakin. Toivon mukaan ensi viikolla saamme. Eli sitäkin odotetaan…

Ja täydennykseksi juuri nyt odottelen vaimoa kotiin kuntosalilta. 🙂

Kirja: Isän kirja (sekä palautetta)

Ajattelin taas jakaa kokemuksen kirjasta, jonka luin, jos jakamisesta sattuisi olemaan hyötyä isille ja tuleville isille. Törmäsin siis jokin aika sitten perinteisesti kirjastossa otsikon teokseen Isän kirja (Lapsi 2000 ry, 2002), jonka sain nyt hiljan luettua loppuun. Kirjan takana oleva järjestö ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta se kertoo sivuillaan kokoavansa asiantuntijoita, edistävänsä lasten terveyttä ja hyvinvointia sekä keskittyvänsä ennaltaehkäisevään lastensuojelutyöhön.

Kirjassa käsitellään isyyteen liittyviä asioita laidasta laitaan, eri asiantuntijoiden teksteillä: lukuja löytyy mm. leikeistä, ruoanlaitosta, masennuksesta kärsivän äidin tukemisesta ja jopa tupakoinnin lopettamisesta. Tässä on kenties kirjan vahvuus, mutta selkeästi myös sen heikkous kirjana, sillä kokonaisuuden osat ovat aika erilaisia, järjestys sekava, tyylit erilaisia ja loogiset siirtymät aiheesta toiseen aika lailla puuttuvat. Lukija joutuu siis aika pitkälti itse pitämään itsensä kartalla. Kirjoittajat ovat ilmeisesti saaneet aika vapaat kädet, eikä kokonaisuutta tai osien yhteensovittamista tunnu mietityn kovin tarkkaan, ja tässä näkynee se, että järjestö on ilmeisesti kustantanut kirjan itse.

Asiaa kirjassa toki on, osa hyvinkin käytännönläheistä. Osa taas tuntuu melko yleispätevältä, mutta se voi johtua siitä, että näitä aiheeseen liittyviä teoksia on nyt jo muutama tullut kahlattua. Ehkä antia olisi ollut siis omalle kohdalle enemmän, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä. Pääasiassa sisältö tuntui ihan pätevältä, ei siis esimerkiksi kovin vahvasti jonkin yhden vahvan ideologian tuputtamiselta. Jos siis pohdintaa omasta isyydestä ei vielä ole juuri harrastanut, tai jos käytännön lapsenhoivaamiseen kaipaa vielä tukea ja ohjeita, kirjaa voinee sekavuudesta huolimatta suositella. Kai sieltä tarvitsemansa lopulta löytää.

*****

Tässä samalla ajattelin jakaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, kun nyt viimeisen noin viikon aikana olemme pikkuhiljaa tehneet omaa odotustamme julkiseksi myös ei-niin-lähimmille-läheisille. Se on ollut jännittävää, tavallaan riemukastakin, kun asiasta voi nyt aika vapaasti puhua. Onnitteluja on saatu ja perinteisiä kommentteja ja kysymyksiä kuultu (koska laskettu aika, miten tuleva äiti voi, kannattaa nukkua varastoon, mitenkäs ne vaipanvaihdot, jne). Suosikkini niiden ulkopuolelta on ”hyvä kyllä, että sinä et ole vielä ihan ikäloppu, niin jaksat sitten kun lapsi on teini-ikäinen”. Siihen on oikeastaan aika vaikea lisätä mitään…

Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)

Vertailua

Olen huomannut kehittäneeni uuden harrastuksen: kun näen kaupungilla liikkuessa, tai vaikka liikennevälineessä istuessa, vanhempia pienten lasten kanssa, saatan ryhtyä (muka huomaamattomasti) tarkkailemaan ja vertailemaan heitä. Näyttääkö lapsi äidiltään/isältään? Tai kummalta enemmän, jos molemmat ovat paikalla? Onko heillä samoja eleitä tai sanavalintoja? Ehkä olen saattanut joskus tehdä tällaista ennenkin satunnaisesti, mutta viime aikoina se on ollut selvästi yleisempää ja tietoisempaa.

Arvelisin, että tämä ei ole sattumaa. Tietysti vauva- ja lapsiasiat kiinnostavat nyt tavallistakin enemmän, kun tässä odotusvaiheessa ollaan ja viikot laskettuun aikaan pikkuhiljaa vähenevät. Tarkemmin ottaen voi olla, että tässä kohtaa miettii myös sitä omaa tulevaa jälkikasvuaan: muistuttaako hän minua? Ja jos niin millä tavoin? Näyttääkö hän minulta? Mitä hän puolestaan ehkä perii vaimoltani? Varmastikin täytyy olla asioita, joissa hän tulee muistuttamaan minua, ja sitä jotenkin samaan aikaan vähän toivoo ja on toisaalta kauhuissaan… Toivottavasti hän ei saa ihan kaikkia vikojani. 🙂 Ja huh, mitä kaikkea pelottavaa vielä saankaan oppia itsestäni, kun näen omia ominaisuuksiani uudessa ihmisessä.

No, tämäkin kai on vain yksi pieni sivupolku tässä ehkä kaikkein suurimmassa elämänmuutoksessa. Eli jälleen kerran on suuria asioita mietittävänä, kuten aika lailla koko sen ajan minkä olen tätä blogia kirjoittanut. Eivätkä ne ole tästä ihan juuri pienenemässä.

Muuten täältä ei ole valtavasti uutta kerrottavaa. Puolisoa tosin väsymys ja pahoinvointi edelleen vaivaavat, välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Mutta yritän ainakin omasta puolestani elätellä toivoa, että tilanne voisi helpottaa kun se kuuluisa ensimmäinen kolmannes on aivan juuri takana. Me nimittäin kohta pääsemme sinne viikolle 13, jolloin Pikkuisemme on monessa suhteessa jo aikamoisen pitkälle kehittynyt ja keskenmenon riski alkaa selvästi laskea. (Tietysti kun kyse on lapsettomuushoidoista ja kun se kromosomitestinkin tulos on vielä kuulematta, edelleen koputellaan perinteiseen tapaan erinäisiä käsillä olevia puumateriaaleja.) Tyytyväisenä siis kohti ensi viikkoa…

Postia

Tänään saapui kirje. Tällaisen on kai aika moni vauvaa odottava saanut. ”Seulontakoe Downin syndrooman (trisomia 21) riskin toteamiseksi on valmistunut. Tulos on normaali eikä lisääntynyttä riskiä ole todettu. Tulos ei anna aihetta jatkotutkimuksille.” Tämä oli siis normaaleihin neuvolatutkimuksiin liittynyt verikoe, eikä vielä se varsinainen kromosomeja tutkiva koe, josta olen aiemmin kirjoittanut. Hyvä kuitenkin näin.

Ja kiitokset HUSLABille siitä, että he vielä toivottavat ”hyvää jatkoa raskaudellesi”. Lauseen perässä on kuitenkin piste, huutomerkki olisi varmaankin ollut liikaa…

Mutta tosiaan, erinomaista tietenkin ettei ainakaan tässä kohtaa erityistä syytä huoleen tullut. Kuitenkin siis odottelemme vielä ainakin viikon verran sen laajemman testin tuloksia tuolta uudelta mantereelta.