Kuulostelua

Laskettu aika on ensi viikolla. Vauvamme voi edelleen hyvin ja ilmeisesti kasvaa hyvää vauhtia, mutta sen sijaan hän ei ole vielä osoittanut mitään konkreettisia merkkejä siitä, että hän haluaisi tässä lähipäivinä siirtyä jo katselemaan maailmaa yksiönsä ulkopuolella. Saapa nähdä, koska ja miten.

Olen täällä jo muutamaan otteeseen ihmetellyt Pikkuisemme liikkuvaisuutta, ja se jaksaa ihmetyttää meitä edelleen päivittäin. Kaikenlaista hän keksii. Osa hämmästyksestä taitaa johtua siitä, että vauvan liikkeet kaikesta päätellen näkyvät ja tuntuvat ulospäin tavallista selkeämmin. Usein pystyy jopa melko selvästi vatsan kulloisiakin muotoja katsomalla myös näkemään, missä asennossa hän siellä milloinkin köllii (tai riehuu). Pitkästä aikaa tuli myös varmuuden vuoksi kokeiltua, kuuluisiko hänen pulssinsa ulospäin. En ajatellut, että se välttämättä onnistuisi ainakaan kovin helposti, mutta kun vain painoin korvani masua vasten suunnilleen siihen kohtaan, missä arvelin vauvan keskivartalon olevan, se kuului heti ja selvästi ihan paljaalla korvalla. Rytmi oli (kuten asiaan kuuluu) sen verran nopea, että se erottuu äidin pulssista vaivatta. Aika hurjaa! Oletteko muut, meitä pidemmällä olevat kuulleet vauvan sydämen noin?

Vähän hurjaa, vaikka tietysti valtavan hienoa ja innostavaa, on tietysti myös tämä vaihe, jossa olemme. Elämä muuttuu ja perheemme saa uuden jäsenen aivan pian. Pienimmät vaatteet ovat järjestyksessä, hoitoalusta ja sänky valmiina, sairaalakassi jokseenkin valmiiksi pakattu. Yhä konkreettisemmaksi tulee ajan kuluessa – ja vauvan sykettä kuunnellessa! – että ihan kohta se pitkään odotettu hetki on tosiaan totista totta. Sitä on kuvitellut moneen kertaan, eikä se silti varmaankaan monessa kohtaa ole mitään, mitä olisi osannut kuvitella. Uusi ihminen, uusi perheenjäsen, ja elämäni muuttuu lopullisesti. En ole tavannut häntä vielä, vaikka jotakin hänestä jo tiedän ja olen hänelle jutellut, mutta varmaa on, että hän tulee olemaan tärkeä osa elämääni niin kauan kuin tällä planeetalla olen. Ihmeellistä, valtavan hienoa ja innostavaa, vähän hurjaa tämäkin. Lapsi ja hänen hyvinvointinsa tulee olemaan minun (ja vaimon, tietysti) vastuulla, mutta samaan aikaan minusta tulee monin tavoin riippuvainen pienestä tulokkaasta, vaikka hän ei mitään erityistä sen eteen tekisi. Eikä teekään, on vain.

Sattumalta yöpöydällä on nyt kesken muun muassa vanhemmuutta (vaikeissakin tilanteissa) käsittelevä Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu, jossa yksi päähenkilöistä toteaa vauvaikäisestä tyttärestään näin: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Hän taisi sanoa sen paremmin kuin olisin itse osannut, mutta olen vielä jatkanut asian pohtimista pidemmälle sen jälkeen kun nuo rivit luin. Tuleeko lapsestani onnellinen? Kuinka paljon minä voin sen eteen tehdä, kuinka paljon riippuu hänestä itsestään, muista, sattumasta? Miten se kaikki lopulta vaikuttaa minun elämääni, vaikka se ehkä on itsellenikin nyt toissijainen asia? Kuten usein viimeisten parin vuoden aikana, olen taas ehkä keskimääräistä kookkaampien asioiden äärellä.

Viime vuoden maaliskuussa, kun kaikki oli kesken ja ensimmäinen hoitoyritys epäonnistunut, kirjoitin tänne: ”Uskotaan siihen, että jos vuoden päästä tähän aikaan tänne vielä kirjoitan, teen sen pieni tuhisija sylissä ja hän saa lisätä haluamansa määrän omia kirjaimiaan tekstiin.” Tällä tietoa ennuste ja lupaus on voimassa…