Kerrontaa

Nyt kun ne kuuluisat vaarallisimmat viikot alkavat pikkuhiljaa olla takana (vaikka peukut pystyssä ja puita koputellen yhä jatketaan), alkaa olla aika vähitellen myös sopivien tilaisuuksien tullen kertoa raskaudesta muillekin kuin aivan lähimmille ihmisille. Toistaiseksi olemme pitäneet vielä aika matalaa profiilia riskien vuoksi, mutta nyt on siis muutoksen aika tässä.

Matkalla saattaa tulla eteen monenlaisia kokemuksia, odotan mielenkiinnolla. Yksi ensimmäisiä uutisen kuulleita oli tällä viikolla vaimokultani mummi, joka oli luonnollisesti kovasti innoissaan. Ja osasi myös heti tiedustella puolison vointia, omienkin kokemustensa pohjalta, vaikka niistä on jo aika lailla aikaa. Eikä tässä kaikki: innostus johti myös siihen, että mummi vaati saada tehdä Pienelle – tulevan isomummin oikeudella – jo hieman hankintoja. Niinpä odottamassa on nyt ensimmäinen tutti, nuttu ja lapaset. Minä en ollut mukana kun he tapasivat, mutta sain ihailla hankintoja sitten illalla kotona. Ei ehkä ole yllätys, että herkistihän se. Minun lapseni tutti… Ja minun lapseni pienet lapaset lämmöksi ensi talveen. Huh! Nytkin meinaa silmäkulma kostua, kun ajattelen niitä hetkiä, kun puen ne Pienen käsiin.

Samaan aikaan alkaa myös olla se aika, että kaksi viikkoa siitä kuuluisasta verikokeesta alkaa olla kohta täynnä, ja hieman alkaa jännittää, koska tulokset saapuvat. Kertomiseen on kuitenkin ryhdytty, vaikkei niitä ole. Nyt toivotaan, että puhelin ei soi, vaan tulee kirje vähän myöhemmin. Meille näet kerrottiin, että jos mitään poikkeavaa ei löydy, tulokset tulevat vain kirjeessä ja siinä kaikki. Jos on huonoja uutisia tai lisäselvitysten tarvetta, tulee puhelu. Eli, mieluummin saisi postiluukku kolahtaa, ehkä ensi viikolla…

Sellainenkin huomio muuten, että puolisolla on vahva tunne, että vauva olisi poika (jotkut legendoissa kiertävät tunnusmerkitkin voisivat viitata siihen suuntaan). Minulla ei ole sen erityisempää tunnetta suuntaan tai toiseen. Aika monesti minulla on ollut, kun ystäväpiirissäni joku odottaa. En muistaakseni ole erehtynyt kuin kerran. Vaikka ihmisiähän me ensin olemme, ja muut ominaisuudet ovat sitten vähemmän olennaisia: minulla ei ole tästä asiasta mitään toivetta sen enempää kuin vaikka silmien väristäkään, piltti saa olla sellainen kuin haluaa ja on minulle maailman rakkain piltti joka tapauksessa. (Joskus sitten ehkä joutuu jakamaan ykkössijoituksen, mutta se on myöhempien aikojen asia.)