Ihmeellinen eilispäivä kuvineen teki tulevasta perheenlisäyksestä taas kerran hieman konkreettisempaa. Äsken katselin mittaa, että mitä se vajaan kuuden sentin mitta päästä peppuun tarkoittaisi. Pikkuisemme on jo paljon suurempi kuin muutama viikko sitten, mutta paljon on vielä kasvettavaa ennen helmikuuta!
Tässä samalla konkretisoituu erinäisiä ajatuksia omasta tulevaisuudesta. Tuskin mikään tässä on mitenkään ainutlaatuista, vaan ennemminkin päässä varmasti pyörii aika samantapaisia ajatuksia kuin monilla tulevilla isillä ja äideillä. Mutta nyt ne ajatukset ovat minun, johtuvat ihan oikeasta uudesta ihmisestä, joka kasvaa vaimoni hellässä huomassa, ja se tekee tästä kaikesta minulle kovin suurta vaikkei se uutta olisikaan. Sitäpaitsi: minulle tämä kaikki on uutta, aiemmin vain teorian tasolla pohdittua!
Niin valtavan hienoa ja onnellista kuin tämä aika onkin, moni asia myös jännittää ja jopa tavallaan melkein huolestuttaa. Tulee hetkiä, jolloin alkaa epäröidä, voinko tosiaan selvitä siitä, että vastuullani on pieni ihminen, joka ei vielä hetkeen pysty itse huolehtimaan itsestään, mutta onneksi meitä on kaksi. Ja jännittää kaikki se, miten oma elämä muuttuu – tavoin, jotka osaan ennustaa, ja varmasti monin, joita en osaa. Paljon on myös tehtävää ennen kuin vauvan olisi hyvä muuttaa tänne meille, mutta onneksi aikaakin on vielä jäljellä.
Ja sitten tulee hetkiä, jolloin meinaa painua kasaan ihan vain siitä valtavasta – ja valtavan hienosta – ajatuksesta, että me olemme todellakin tuomassa maailmaan ihan kokonaisen uuden ihmisen ajatuksineen ja tunteineen, ihmisen jolla on koko elämänsä edessä. Meidän perheeseemme, toivottavasti se on hänestä hyvä… Siitä ei ainakaan jää kiinni, etteikö uusi jäsen olisi rakastettu jo nyt.
Vauvaa vaille isä 