Aamuvarhaisella oli taas tänään suunta Naistenklinikalle ultraan ja verikokeeseen. Pieni oli tänään rauhallisemmalla tuulella ja suurimman osan aikaa vain kölli, mutta olipahan sitten helpompi tarkastaa hänen vointinsa ja viime viikkojen kasvu ja kehitys. Kätilö oli oikein mukavanoloinen, kuvasi siinä sitten kaikki tarpeelliset suunnat ja tarkasti kaiken sen mitä tässä kohtaa kuuluu tarkastaa, ja kuvasi sitten pilttiämme epäilemättä hyvin täsmällisellä lääketieteellisellä termillä ”ihana”. 🙂 No, kai tästä sitten pitää päätellä, että hän voi edelleenkin hyvin. Kokokin oli edelleen hieman todellista ikää edellä.
Jännää kyllä, sydämen lyöntejä ei nää enää niin helposti kuin ihan ensimmäisellä kerralla, mutta sen sijaan sain ensimmäistä kertaa kuulla ne. Aikamoista rummutusta, pulssi 157, mikä on tuonikäiselle kai aika normaali. Niskaturvotus oli edelleen normaalin pieni ja muukin kehitys tähän saakka viittaisi asioiden etenevän kuten kuuluukin. Kun kätilö häiritsi pikkuisen rauhaa törkkäämällä hieman kohtua, pikkuinen vähän ”loikkasi” (melkein huolestutti, että toivottavasti hän ei pelästynyt kovin), ja vilkutteli sitten meille. Ei tansseja kuitenkaan tällä kertaa.
Vaikeata tässä olisi olla enää tyytyväisempi, mutta samaan aikaan mielessä on vielä se, että kromosomitestin verikoe otettiin nyt ja tulosta saamme vielä odottaa. Noin kaksi viikkoa siihen pitäisi mennä. Sitä siis vielä jännitämme. Positiivista on se, että asia hoitui samalla käynnillä.
Nyt illalla, juuri äsken vielä tuijotin haltioituneena pienen murusemme kuvaa, jossa sivuprofiilista erottuu selvästi nenä ja suu, ehkä korvat ja minun mielestäni myös kiinniolevat silmät. Aika huikeaa. En voi kuin toivoa samaa kokemusta teille, jotka ette niin pitkälle ole vielä päässeet, toivottavasti mahdollisimman monia onnistaa…
Vauvaa vaille isä 