Piinaviikot ovat edelleen käynnissä, ja viikonlopun yli pitäisi vielä yrittää selvitä ennen kuin viime viikon siirron tulos tiedetään. Aika on kuitenkin tähän saakka tuntunut kuluvan melko nopeasti, osin siksi että työt ja eräiden kekkerien järjestäminen ovat pitäneet kiireisenä.
Muutama päivä tulimme vihdoin katsoneeksi vanhemmuusaiheeseen liittyvän elokuvan Isänsä poika, josta Anni vinkkasi tämän blogin kommenteissa jo useampi kuukausi sitten (kiitos vinkistä!). Nyt se sattui sopivasti kohdalle. Elokuvan teemat olivat meille/minulle vielä ajankohtaisempia silloin, kun oli vielä epävarmaa pystynkö minä lainkaan saamaan biologisia lapsia, mutta kiinnostava se oli edelleen.
Paljastamatta juonesta liikaa voi kertoa, että kyse on vanhemmista, jotka kuulevat että heidän kuusivuotias poikansa onkin aikanaan vaihtunut synnytyssairaalassa. Biologinen lapsi on sitten kasvanut eri perheessä. Tämä selviää jo elokuvan alussa, ja itse tarina on sitten muun muassa pohdintaa tulevista ratkaisuista ja siinä sivussa siitä, mitä vanhemmuus on: perimää, kasvatusta ja yhteistä historiaa, ehkä molempia? Tämä pohdinta kipukohtineenkin on kyllä ihan onnistunutta, ja kuten saattaa arvata kun elokuvasta on kyse, päähenkilönä oleva isä oppii matkan varrella yhtä ja toista. Minua ilahdutti, että Japanin kulttuurin ymmärtääkseni pääosin edelleen perinteisistä sukupuolirooleista huolimatta juuri kaksi erilaista isää olivat tässä tarinan keskiössä. Enemmänkin voisin pohtia, mutta sitten paljastaisin jo liikaa juonesta. Kohtalotovereille – ja isille ja isäksi toivoville yleisemminkin – tätä pätkää voi varmasti suositella, ja ehkä erityisesti heille, joilla saattaa olla edessä lahjoitettujen solujen käyttö tai adoptioprosessi. Joudun tässä kohtaa suosittelemaan videovuokraamoa tai nettielokuvapalveluja (ainakin Netflixistä löytyy), sillä täällä pääkaupunkiseudulla DVD:tä saisi kirjastosta jonottaa ikuisuuden…
Vauvaa vaille isä 