Ei kannata imuroida

Tänään oli vähän hidas aamu, ja ajauduin hetken puuhaamaan kaikkea toissijaista, jotta varsinaisesti työlistalla olevat asiat jäisivät tuonnemmaksi. Muun muassa luin tämän blogin ensimmäisiä postauksia viime syksyltä. Sen jälkeen imuroin. Tämä yhdistelmä on vaarallinen, koska imuroidessa saattaa päätyä ajattelemaan.

Ajattelin ensinnäkin, että mitä tähän vauvahankkeeseemme tulee, minulla on nyt jotenkin erilainen tunne tästä kuukaudesta kuin parista edellisestä. Nehän ovat olleet aika pitkälti odottelua, lisää odottelua, pettymyksiä ja erilaisten terveysmurheiden kanssa kärvistelyä. Vaikka alku ei nyt ole ollut sen lupaavampi kuin aiemminkaan, jostain syystä uskon, että tällä kertaa voisi mennä toisin. Ehkä nyt on se kerta, kun onnistumme. Helmikuun alusta, jolloin oli käyty läpi hormonihoidot ja saatu lopulta negatiivinen tulos raskaustestistä, on jo niin pitkä aika, että tässä välillä on jopa ollut hetkiä, että tämä lapsi-/lapsettomuusasia ei ole ollut samalla tavalla aamusta iltaan mielessä kuin edeltävinä kuukausina. Nyt ajatukset ovat jotenkin ehkä taas aktivoitumassa.

Toiseksi, blogin alkumetrien lukemisen vuoksi tulin muistelleeksi alkumetrejä siltä taipaleelta, joka alkoi, kun päätimme selvittää asiat sen jälkeen kun raskautta ei yrityksistä huolimatta omin voimin kuulunut. Kuten silloin aikanaan mainitsin, aloite oli rakkaan puolisoni (minä olisin ollut hitaampi, kuten monissa arkisemmissakin asioissa saattaa olla), joka oli jo perehtynyt aiheeseen ja lempeästi määräsi minut käymään antamassa spermanäytteen ennen ensimmäistä lääkärikäyntiä. Tästä ajattelin perjantain kunniaksi jakaa pienen tarinan.

Soittelin siis klinikalle, selvitin sopivan ajankohdan, ja menin paikalle eräänä aamuna ennen töitä. Paikka oli tietysti siinä vaiheessa vieras, mutta jonkinlainen vastaanottotiski siellä oli normaaliin tapaan aika lähellä sisäänkäyntiä. Sinne siis, ja yritin mutista, että näytettä olen tulossa antamaan. ”Veri- vai spermanäytettä?”, nainen tiskin takana kysyi (tai jotakin sinnepäin), ja jostain kumman syystä en saanut selvää vielä toisellakaan kerralla, ja niinpä siis tilanteen nolouden lisäämiseksi jouduin vastaamaan vain ”anteeksi?”. Kun sitten kolmannella yrityksellä pääsin perille kysymyksestä, vastasin muistaakseni että ”jälkimmäistä”. Ikäänkuin asia ei heille olisi ihan jokapäiväinen ja melkein kaikkia kävijöitä koskeva…

Sain sitten ohjeet oikeaan suuntaan. Löysin siemennestelaboratorion tädin, joka antoi purkin sekä toimintaohjeet (joku lomakekin siinä piti täyttää palautettavaksi näytteen mukana) ja ohjasi oikeaan huoneeseen. On myönnettävä, että tässä kohtaa olen vieläkin vähän taipuvainen ajattelemaan, että on siinäkin duuni! Toisaalta hänkin on ammattilainen joka auttaa ihmisiä heille valtavan tärkeässä asiassa, tottakai.

Palautin näytepurkin, minkä jälkeen sain vielä maksaakin tästä ilosta. Kaikkiaan se oli varmasti yksi kummallisimpia ja noloimpia aamuja elämässäni, siltä se ainakin silloin tuntui. Ehkä nykyisin kaiken tällä välillä tapahtuneen jälkeen siihen kaikkeen suhtautuisi paljon arkisemmin. Kaikenlaiseen on saanut tottua, ja kuten täälläkin olen kertonut, melko vahva haluni yksityisyyteen on monessa kohtaa lieventynyt – pakosti, mutta myös omalla valinnalla.

Näytteen jouduin myös antamaan vielä toisenkin kerran syksyn aikana, kontrolliksi, mutta tuloshan oli sama nolla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sillä välillä oli ensimmäinen lääkärikäyntimme. Olimme käyneet läpi taustatietolomakkeet ja keskustelleet muutakin, josta en varmasti läheskään kaikkea enää muista. Jännityksenkin vuoksi. Käynnin lopulla, kun tuli puheeksi, että minun kannattaisi käydä antamassa näyte, kerroimme, että kävin jo ja odotimme saavamme nyt tuloksen. Lääkäri yllättyi mutta kai myös ilahtui tehokkuudestamme ja ryhtyi etsimään tietoja koneelta. Ne löytyivät, ja hän printtasi tuloksen paperille. Ilme synkkeni, ja hän peitti osan paperista kädellään. Silloin kai oli selvää, että nyt ei ole hyviä uutisia tulossa. Näinhän se oli. Lääkäri halusi ensin itse kertoa, että siittiöitä ei löytynyt lainkaan, ja kertoa tilanteesta jotakin mitä en enää kykene muistamaan, ennen kuin antoi paperin minulle luettavaksi. Siitä on sitten kuljettu tämä pitkä tie monien mutkien, voittojen ja surujen kautta vaiheeseen, missä kaksi kuitenkin ihan omien solujemme synnyttämää alkiota odottaa pakkasessa pääsyä puolison masuun. Toivottavasti jo pian.